Hautuumaa

Tuloaan tekevä lumipyry tummentaa iltapäivän taivasta. Minä katselen hautoja. Kiveen hakattuja sukuja, joiden vesojen kanssa kirjoitettiin muistojen kirjaa. Sinne minä menisin, sivulle kuusitoista, ja halaisin kaikkia. Niin, että tietäisivät tulleensa halatuiksi.

Katsellessani kynttilöitä sytyttävää isää, minä yritän olla ajattelematta hautapaikkoja, perunkirjoituksia ja muuta sellaista. Minä mietin, toivooko hän isän ja äidin tulevan vastaan, vai ei. Ovatko he muuttuneet, oppineet näkemään asioita itsensä ulkopuolelta. Kantavatko he yhä inhimillisiä kipujaan, vai ovatko he silkkaa rakkautta.

Korissa on kolme kynttilää jäljellä. Yksi sukulainen on hukassa, emmekä me löydä häntä, vaikka kiveäkään emme ole jättäneet kääntämättä.

Paluumatkalla tallennan ikkunan läpi sanat, jotka joku on jakanut seinällään:"Sinä olet kaunis <3"

Burn and Reborn

Jos elämä olisi videopeli kahdeksankymmentä luvulta. Jos siinä hypeltäisiin yli esteiden ja kohdattaisiin yhtenään omia tavoitteita vastaan toimivia hahmoja. Jos olosuhteet väliin kävisivät ylivoimaisiksi, mutta toisaalta siellä täällä olisi tarjolla lotionia tai potionia, joka palauttaisi voimat, ja auttaisi jaksamaan.

Jos yhä uudelleen ja uudelleen kompastuisi samaan ansaan, kunnes kokemuksen kartuttua oppisi ennakoimaan tulevaa, sovittamaan askelensa oikein ja hyppäämään täsmälleen oikealla hetkellä. Törmätäkseen luonnollisesti uuteen, ennen kokemattomaan haasteeseen, entisten käydessä vähitellen rutiininomaisesti ohitettaviksi manöövereiksi.

Jos pitäisi videopelien pelaamisesta, ei ohjainta paiskaisi nurkkaan, ja jättäisi asiaa sikseen. Re-play -nappia painaisi tiedostamatta ja epäröimättä sekunnin murto-osan kuluessa epäonnistumisesta, siitäkin huolimatta, että olisi jo sadatta kertaa päättänyt aloittaa viimeisen yrityksensä. Sitä ei vain luovuttaisi, ennen kuin ongelma on ratkaistu.

Jos elämä olisi videopeli kahdeksankymmentä luvulta, jokaisen levelin lopussa olisi päävastus, kaikkien vastuksien äiti ja isä. Sitä ei voisi ohittaa, kiertää tai huijata. Seuraavalle levelille nousemiseksi olisi pakko nujertaa tuo viimeinen este.

Jos videopeli kahdeksankymmentä luvulta olisi elämää, tuo tason loppuvastus olisit sinä itse. Noustaksesi seuraavalle tasolle, sinun olisi kohdattava ja selätettävä itsesi. Sinä olisit se lukko, johon löytämäsi avain sopisi. Ja sinä itse se vastus, joka yrittäisi estää tuon lukon avaamisen.

Jos elämä olisi videopeli, sinä selvittäisit tiesi uudelle tasolle, kohdataksesi entistä vaativampia hasteita. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppisit pelaamaan peliä, kunnes lopussa sinun olisi taas kohdattava itsesi. Sillä - in the end - olisit aina itse lopulta se kaikkein vaikein vastustajasi.

Vetelehtijän viikkokatsaus

Joopa joo. 

Siinäpä suunnilleen kaikki. Meneillään on laavalamppukausi. Ajatuksia ja impulsseja nousee tajuntaan tasaiseen tahtiin, mutta ne kelluvat siellä jossain, lasikuvun sisällä. Pian ne jo jäähtyvät uudelleen, upotakseen taas hiljalleen kohti pohjaa. Sitä minä katselen sohvaltani, mainostauoilla ja silleen. 

- - - 

Kaupallinen tiedote, koskien Jukka Virtasen ja Trio Saletin tuottamaa minisarjaa, The joulukalenteria. Ostakaa DVD. Minäkin ostin. Oli halpa. Lapsetkin tykkää.

- - - 

Milloinkahan aletaan sensuroida musiikkia. Esimerkiksi siinä Hectorin kappaleessa selkeästi annetaan ymmärtää, että viinaa juomalla tulee viisaammaksi. Kyllä sellaisen sisällön esittäminen on minusta hyvin arveluttavaa. Sen on kyllä hyvä, että alkoholipullojen keräilemistä pyritään rajoittamaan. Olisi kamalaa, jos hyvä viini päätyisi johonkin vitriiniin pölyttymään. Kyllä kansanterveydellisesti on parempi vetää sitä halpaa viiden euron viiniä puhtaasti humaltumistarkoituksessa. Kiinnittämättä sen kummempaa huomiota etiketteihin, taikka muihin pakkausmateriaaleihin. 

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä on tänään takaraivossa pyörinyt Juicen tekstistä joitakin katkelmia. Ei siksi, että teema olisi mitenkään erityisen ajankohtainen (vaikka tunnistankin siitä omia kokemuksiani), vaan ihan noin lyyrisessä mielessä - tai miten sen nyt sanoisi. 

Oon täällä taas on ikävä sua
koskaan en voi tähän sopeutua, 

tiedä en, ajatteletko mua ensinkään

On elämä taas yhtä rimpuilua,

luen hotellissa rietasta julkaisua,

olen mies joka rakastaa itseä-ä-ä-ään.

 
Vaikka bändi on hieno ja yleisö jees,

silti vain kaipaan sun kupeesees,

mutta miksi et vastaa puhelimees vieläkään. 

Oonko vain sinun tumpattu savukkees,

jota ei poltettu loppuun ees,

olen mies joka rakastaa itseä-ä-ä-ään. 

Tulen unesta aamuun kalpeaan,

mutta silmiä tuskin auki saan,

tässä vaiheessa laske ei aamujaan yksikään. 

Itkun kurkusta kahviin saan liukenemaan,

poista surua ei surunpoistajakaan,

olen mies joka rakastaa itseä-ä-ä-ään. 

Eikö rakastaa voi mua ainutkaan,

vai onko niin etten ketään pysty rakastamaan,

olen mies joka rakastaa itseä-ä-ä-ään.

Mitä sitten se surunpoistaja lie.

- - -

Grandiosa kiviuuni BBQ Chicken. Erittäin rapea pohja. Mutta kyllä sen vielä syödä voi.

- - -

Elämän rytminä yksi yhdesosa

Joskus on sellainen olo, että on liikaa asioita. Joku saattaisi nauraa itsensä tärviölle, sillä minulla ei yleensä ole juuri mitään asioita. Minä olen kuitenkin yhden asian ihminen. Haluan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Muuten iskee ressi, ahdistus ja jakomielipäisyys. Yksi on myös sopiva määrä asioita yhdelle päivälle.

Jotkut meistä nauttivat siitä, että on kaiken aikaa kiire johonkin, ja elämä on täytetty kaikella. Että elämä menee hukkaan, jos ei tee jotain. Jos vaan on. Minulle se taas on vähän päinvastoin. Tuntuu, että se tekeminen on hukkaan heitettyä aikaa, ja arvokasta on se, kun vain on. Taidan olla vähän laiska luonne. Joskus on kyllä ihan mukava tehdäkin jotain, toisaalta.

Olen tässä suhteessa muuttunut. Nuorempana olin aina tekemässä jotakin, mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä väsähtäneemmäksi olen käynyt. Ehkä sillä on jotain tekemistä jonkin kanssa. Tai sitten ei ole.

Haluutsä puristaa mun huumorii?

Tänään, hyvät kuulijat, minä nauroin ääneen ranskalaiselle elokuvalle. Luulisin. Ranskaa siinä ainakin puhuivat. Komedian tekeminen ei ole ihan helppo laji. Eikä etenkään romanttisen komedian. Sitä tuppaa olemaan kahdenlaista: (hyvää ja huonoa, tekisi mieleni sanoa, mutta ei se varmaan niin ole kuitenkaan). Mutta on siis sellaista komediaa, jossa jalustalle nostettuun vitsiin osoittaa nuoli. Alle kiinnitetytssä kyltissä lukee tikkukirjaimin: HUMORI. Pakko myöntää, että joskus, vääränlaisessa mielentilassa ja oikean tyyppisessä seurassa, sellainenkin saattaa naurattaa. Myönnetään. Paremmin kuitenkin toimii sellainen vähän verhotumpi, hienovaraisempi, salakavalampi ja monityydyttymättömämpi huumori. Komediassa pitää olla kerroksia, niin se on. ihan niin kuin ogreissa. Tai mitä ne nyt oli.

Älkääkä turhaan kysykö, miksi katsoin ranskalaista romanttista komediaa. Eilen katsoin feministisotaelokuvaa, ja ajoin pääni kaljuksi. Nih.

Puoliksi hullu

En minä mahdu sellaiseen normaalin muottiin mitenkään, eivätkä istu minun päälleni kaupparatsun lipevät vaatteet. Eivät minua liiemmin pue sorretun työväen vakavat aatokset. Minulta tyystin puuttuu tiedemiehen vakaa usko siihen, mikä on todistettu, niin kuin puuttuu itseään elämää suuremman taiteilijan turhamainen itseriittoisuus. Enkä minä suin surminkaan haluaisi toden teolla menestyä missään, mihin olen tullut ryhtyneeksi.

Minä olen hulluuteen tuomittu. Olen kieli poskessa teeskenneltyä röyhkeyttä rakastava ilveilijä. Minä ihailen oivaltamisen nerokkuutta; harvinaislaatuista tapaa yhdistää yhteenkuulumattomat, ja saada siitä aikaiseksi jotakin väistämätöntä. Minä palan tässä ja nyt, tässä hetken todellisuudessa. Minä lumoudun pimeyttä kiusoittelevasti hyväilevien liekkien lämmöstä.

Minä leikin itsekseni kuurupiiloa kartanossa. Jännittyneenä ja henkeäni pidätellen minä kurkistan suurten verhojen taakse. Päästän ilmoille ilahtuneen hihkaisun, kun sieltä paljastuu toinen tuikkivasilmäinen hullu. "Menisimmekö laiturille katsomaan pisaroita," minä kysyn, sateen rummuttaessa ikkunaa.

Minä toivon mielessäni, että hän olisi oikea, lihaa ja verta, eikä sulaisi sateeseen. "Minä olen puoliksi noita, puoliksi prinsessa" hän sanoo, ja kääntyy lukemaan vastausta katseestani. Se säteilee lämpöä, saaden hänen varovaisesti keimailevan hymynsä syttymään. Eikä minun tarvitse hänelle erikseen kertoa sitäkään, että olen puoliksi sammakko. Sammakko, joka niin kovasti toivoisi olevansa lumottu prinssi - sillä silloin minä saisin suudella tuota jumalaista neitoa.

Työtön mies muistelee

Ihmisten virta tulvii työttömyystoimiston ovelta, edeten nytkähdellen kohti virkailijoiden vastaanottopisteitä. Aulan puolivälin jälkeen virta haarautuu, kurottaen lonkeroitaan kunkin omaa luukkuaan vartioivan vastaanottovirkailijan tiskiä kohden. Siellä sen kuuluisan portin takana on yhä uusia tulijoita, toinen toistaan ansioituneempia, valmiina ottamaan paikkansa normit täyttävissä koon neljäkymmentäkolme ja puoli saappaissa. He pullistelevat lihaksiaan, osoittaakseen virkailijattarille ylivertaisuuttaan, josta ovat itseoikeutetun varmoja. Ilmassa leijuu alfaurosten tuoksu, heidän virtsatessa kilpaa toistensa nilkoille.

Varjoisalla seinustalla istuu lierihattuun sonnustautunut veteraani. Sodassa traumatisoitunut taistelija, jonka kasvoja koristaa ohimolta leukaan yltävä arpi. Hän on sonnustautunut pyhäpukuunsa. Hän on istuutunut penkille odottamaan vuoroaan, kompurajalkansa, ja kranaatin räjähdyksessä vaurioituneen tasapainonsa tähden. "Jos tänään ei tule minun vuoroni, niin huomenna", hän ajattelee mielessään, samalla kun yhä uudet ja uudet ihmiset marssivat ovesta sisään, haarautuvat eri suuntiin risteyskohdasta, ja päätyvät numeroiduille luukuille. Tulevat valituiksi taikka torjutuiksi sen mukaan, millaisen vaikulteman onnistuvat itsestään antamaan tiskiensä takana istuville rekrytoijille.

Oli aika, jolloin veteraanillakin oli ollut ihan oikea työpaikka. Aika, jolloin hänen turhanpäiväinen elämänsä oli vajastettu palvelemaan jotakin suurempaa. Eihän se kummoinen virka ollut, voisi joku sanoa; kahvinkeittäjän apulaisena keskuskomitean edustustilojen keittiössä, mutta se oli hänen virkansa. Siellä oli hänen vaatimaton työpisteensä, jossa hän piti huolen siitä, että käsin jauhettuja tuoreita kahvinporoja oli tarvittaessa saatavilla. Silloin, ennen kuin tehtävään palkattiin joku, joka pystyi samalla hoitamaan myös lyijykynien terävinä pitämisen, sekä kaiken kukkuraksi esittämään hyräillen ikivihreitä sävelmiä. Virattomaksi jäämisensä jälkeen häntä oli aina vähän kaihertanut, ettei se, mitä hänellä oli tarjottavanaan, kenties ollut riittävästi.

Seinän vierustan penkillä istuvan miehen kasvoilla kulkevaa arpea kutitti. Joku tulisi varmasti ilmoittamaan sitten, kun olisi hänen vuoronsa. Tai kun vapautuisi juuri sellainen paikka, jossa hänelle olisi käyttöä. Kun joku jossakin tarvitsisi, ja palvelukseen haluaisi juuri hänen kaltaisensa erikoismiehen, ja saisi kaiken kukkuraksi hänet vakuuttumaan siitä, että juuri hänen lasinen sielunsa ja rytmissään sekoileva sydämensä riittäisivät täyttämään vaaditut kriteerit. Vieläpä olisivat sen ehdoton edellytys.

Tänään, kuudes kahdettatoista, virallisen itsenäisyydestä luopumisen muistopäivänä. 

Flames To The Fire

There's a mosh pit next to the kitchen-sink
I bang my head as I do my dishes
fire to the flames as I move my hips
when the crowd goes wild can you read my lips?

The drum beat meets the one in my heart
guitar goes crazy right from the start
words pounding down the gates of dark
mind spinning 'round - exploding the stars

Are you ready for the thing when the devil walks in?
is your soul on fire when you dance on the string?
are you already gone, when the heat is on?
when the ride is wild ask your hands to be tied?

Spit some flames to the burning fire
who ever you are, what ever you desire
this is the target, aim twenty miles higher
be anything else but a sorry-ass liar

Lisko Life

En juurikaan suunnittele tulevaisuutta. En juurikaan ajattele huomista. Varmaan siksi, etten juurikaan halua mitään. Mahdollisesti sen tähden, etten tiedä, mikä olisi haluamisen arvoista. Ehkäpä siksi en jaksa erityisemmin ponnistella saadakseni, mitä olen haluavinani. Ja siksi, etten juurikaan nauti toiveiden valumisesta hiekkaan, mikä edellisen kohdan huomioiden on todennäköinen lopputulos. 

Ehkä en siksikään ajattele tulevaisuutta, että se tuntuu toivottoman pitkältä. Yhdestä päivästä, tai viikosta, on huomattavasti helpompi kevyempi punnertaa läpi, kuin vuosikymmenistä. Koitan tehdä sen, mitä on pakko. Yritän löytää iloa siitä, mitä on. Otan vastaan sen, mitä saan, jos siitä ei voi kieltäytyä. Ryhdyn spontaanisti hankkeisiin, joista saa välittömän palkinnon, ja jotka voi toteuttaa parissa tunnissa, tai puolessa päivässä maksimissaan. Elämä on hetkissä. 

Reagoin vahvasti ärsykkeisiin. Elän tunteista. Ilotulitusten ja sukellusten hallinta vaatii tiettyä välinpitämättömyyttä. Tämän minussa elävän matelijan taitaa pitää parhaiten hallinnassa turta välinpitämättömyys. Kontrollin menettäminen tarkoittaa hallitsematonta paloa, joka roihuaa iloisesti, mutta imee nopeasti ilmasta kaiken hapen. Se tarkoittaa polttoaineen loppumista kesken lennon ja siitä seuraavaa mätkähdystä.

Luin aiemmin Keeliumin kertomuksia ammatillisen uransa suunnittelusta. Halusta tehdä työkseen jotakin tiettyä, ja tämän halun toteuttamiseksi tehdyistä toimenpiteistä. Sellainen on varmaan jossain määrin normaalia, mutta minusta ajatus tuntui lähinnä yliluonnolliselta ilmiöltä. Se oli jotenkin hätkähdyttävää. 

Jotkut siis tekevät aktiivisia reittisuunnitelmia elämänsä matkalle. Tietävät, minne ovat menossa, ja kaiken lisäksi vielä haluavat sitä. Melko hurjaa. 

Hölynpölytys Mix-Tape

Ennen oli C-kasetteja. Niille sitten tehtiin omia kokoelmia. Tai kuka pystyi, teki. Niitä sitten annettiin tyttöystäville. Rustattiin kansipaperit. Se oli uniikkia se. Ei ole sellaisia enää. Siinä on kadonnut suuri hienous maailmasta. 

Hiipisin tässä yhtenä päivänä, jalanjälkiä seuraillen. Ne johtivat blogin vanhemman sisällön äärelle. On jonkin matkaa tultu niistä hetkistä. On rakennettu teflonkuorta ja pukeuduttu foliohattuun niin, ettei juuri mikään pääse huomaamatta sisään taikka ulos. Siellä on salassa hiljalleen korjailtu kaikkea särkynyttä. Rakenneltu paranneltu perustuksia ja kantavia rakenteita. Ehkä jonakin päivänä palaan näihin hetkiin huomatakseni, että verhot on vedetty auki, ja se jokin mikä ikinä onkin on täyttynyt elämällä.

Näin unta venäläisten tekemästä massiivisesta ilmatilaloukkauksesta. Hävittäjiä, helikoptereita ja jumalaton meteli. Kuin olisi katsonut kasvojen eteen kohotettuun teräsnyrkkiin, jonka kaksoisveli pitelee kiinni rinnuksista. Pelottavaa oli se. Tähänkö on tultu? Onko Putin päässyt pääni sisälle? Olenko aivopesty?

Uudelleen lämmitettyä sateenkaarisoppaa. Taisteluväsymystä. Ei ole juurikaan mitään uuutta sanottavaa. Nyt on kyse siitä, kuka sanoo. Pato otti vastaan massiivisen osuman edellisissä presidentin vaaleissa. Se säröilee ja vesi valuu jo halkeamista. Murtuminen on vain ajan kysymys, joka tapauksessa. Pidetään peukkuja.

Väsyttää vallaan mahdottomasti. Otin aamulla vanhentuneen vitamiinivalmisteen ja ostin illalla mandariineja. Tai mitä nyt ovatkaan. Söin kaksi. Jospa nukkuminen auttaa. 

Jos tiedätte sellaisia blogeja, joista saattaisin tykkäillä, niin laittakaapas tärppejä. Tai kirjoja. Tai musiikkia vaikka. 

Onko tarkoitus saada vai antaa?

Jos elämälle tarvitan tarkoitus,
jos eläminen sinällään ei riitä.
Olisko sen suunta ihmisen sisään
vai ennemmin ulospäin siitä?

Olisko se kaunis ja hieno,
täyttynyt toivomus vieno?
Jotain mitä elämä antaa,
onni joka ihmistä kantaa?

Vai sittenkin sellainen asia,
tuutulaulua soittava rasia,
joka minun täytyy uudelleen vetää,
jotta se ilahduttais ketään.

Onko tarkoitus saada vai antaa,
nautiskella vai taakkoja kantaa?
Pitääkö se minusta huolta,
vai minäkö pidän sen puolta?

Onko tarkoitus elämän suuri,
kuin loputon Kiinan Muuri?
Löytyykö se kustakin hetkestä,
niin kuin askel on osanen retkestä?

Kilpi ja miekka

Kun olin nykyistä pienempi, minut opetettiin asettumaan toisen ihmisen saappaisiin. Miltä sinusta itsestäsi tuntuisi olla hän. Hieman sitä suurempana minut kasvatettiin siihen tietoon, että minä olen väärässä. Minä ja kaikki muut. Minä luupää en kuitenkaan kasvanut, vaan taistelin. Minä olin kasvanut tukevasti niiden toisten saappaisiin. Ei se olut vaikeaa, sillä minä tiesin, miltä tuntuu olla väärässä. Hyökkäyksen kohteena. Minä puolustin viimeiseen kuuroille korville kaikuvaan argumenttiin. Taistelin, kunnes ylivoiman edessä taivuin. Ryömin luolaani nuolemaan haavoja, stereoiden huutaessa tuskaani aina avaruuteen asti. Niin minä opin kääntämään yhden totuuden takaa esille toisia. Niin minusta kasvoi ainainen opponentti. Niin minusta tuli tuomittujen puolustaja.

Ja niin kuin joukkiot kokoontuvat keihäineen metsän reunaan, ratsastaja heilauttaa miekkaansa ja johtaa soturinsa hyökkäykseen, niin minä löydän itseni asettumasta joukkojen tielle. Tarjoan sovitettavaksi saappaita, joille he ovat ajatelleet sylkeä.

Se, joka koviten huutaa

He kaikki huutavat. Älkää huutako.

"Tuo otti minun legopalikkani!"
 Palikat ovat yhteisiä.

"Tuo piirsi pöytään!"
Värikynä lipsahti paperilta.

"Osmo löi!"
Housut oli vedetty kinttuihin.

"Minulla on nälkä! Tahdon vanukasta!"
Aamupalalla oli puuroa, leipää ja viiliä.

"Pissa tuli housuun!"
Äsken ei ollut hätä.

"Sängyn alla on mörköjä!"
Villakoiria ainakin.

"Mahaan sattuu!"
Myöhemmin hän oksensi.

"Epäreilua!"
Jenna sai lisää vanukasta.

"Vitun urpo tuomari!"
Sini-valkoiset silmälasit, lasten kokoa.

He kaikki huutavat. Heillä on sormet tanassa.

Kaikki huutavat.
"Älkää huutako", minä huudan heille.
"Kuuletteko, älkää huutako!"

Paljonko varjot painavat?

Tunnen varjojen lymyävän nurkissa. Tiedän, että ne ovat siellä. Tunnen niiden hienoiset nyhjäisyt mieleni laitamilla, kun ne tarkkailevat tietoisuuttani. Ne ovat kärsivällisiä. Odottavat, kunnes aika on kypsä. Ne ovat aina valmiita ottamaan minut synkkään syleilyynsä, jos jalkani lakkaavat kantamasta.

Tunnen synkkyyden painon ylläni. En musertavana, vaan hienovaraisena raskauden tunteena. Niin vähäisenä, ettei sitä äkkiseltään huomaa, mutta kuitenkin riittävänä väsyttämään pitkässä juoksussa. Olemaan se ratkaiseva ylimääräinen taakka, kun voimat käyvät vähiin.

Minä olen oppinut tuntemaan varjoni. Olen oppinut pitämään ne heikkoina. Olen oppinut olemaan ruokkimatta niitä. Tunnen niiden heikot kohdat. Osaan varoa sitä, mikä antaa varjoille voimaa. Parhaani mukaan pyrin olemaan kaatamatta mustetta pimeyteen. En ehkä koskaan pysty karistamaan niitä kokonaan kannoiltani, mutta voin pitää ne etäällä.

Valo on minun ystäväni ja suojelijani. Ja sitä minun on itseni suojeltava. Puhallettava hiipuva hiillos uuteen liekkiin. Ruokittava tulta säännöllisesti. Minulla ei ole varaa menettää valoa. Jos kompastun, ovat varjot pian kannoillani ja tarraavat nilkkoihini. Jos kompastun, on rimpuiltava irti. On noustava ylös, ja jatkettava matkaa. On annettava valon ajaa ne loitommalle.

Tiedän, että ne ovat siellä jossakin. Ja sitä tietoa minä kannan sydämessäni.

Random Act of Weirdness

Tiedättekö sellaiset hyvän mielen kohtaukset? Kun joutuu äkillisesti onnellisuuden tunteiden valtaan, ja sitä vaan rakastaa kaikkia ihan perkeleesti? Ehkä se on joku endorfiiniventtiilin toimintahäiriö. Siellä sitten venttiiliosastolla todetaan, että hups, lorahti vähän liikaa. Ja toivotaan, ettei kukaan huomaa.

Tänäänkin kävi niin. Minussa asuu kyllä muutenkin sellainen pikku piilohippi, joka diggailee kaikesta hyvästä. Sellaisista Random Act of Kindness -tyyppisistä attentaateista esimerkiksi. Niinpä ajattelin kehottaa teitä kaikkia siellä ruutujenne takana satunnaiseen rakkauden tekoon. Tämä kuulostaa nyt ihan haureuteen yllyttämiseltä - tiedän, mutta "hyvä teko" pitää sisällään vähän harhaan latautuneen vivahteen.

Koska itse vastustan aina kaikkia turhanpäiväisiä sääntöjä ja rajoituksia, asetan viitteeksi seuraavan ohjenuoran. Mitä ikinä teetkin, tee se niin tavallisesti tai oudosti, näkyvästi tai näkymättömästi, niin isosti tai pienesti kuin haluat. Tee se, koska joku ilahtuu siitä. Tee se, koska se on hullu seikkailu. Tee se ollaksesi parempi ihminen. Tee se, koska voit. Motiivisi on omasi.

Minä täällä kuuntelen Kukka-Poikaa ja punon juonia. Ja yllätän kohta itseni uunituoreilla sämpylöillä. Nam.

Rumankoree

Näenkö kauneuden siinä, mikä päältä katsoen näyttää rumalta? Siinä, mikä huokuu rujoa rikkinäisyyttään. Näenkö kivun, ja siihen kätkeytyvän herkkyyden. Paineen alla murtuvan haurauden.

Tavoitanko keskeneräisyyteen kätkeytyvän lupauksen. Ajan patinoimaan pintaan pinttyneen lumouksen. Heikkoudesta elävän inhimillisyyden. Rosoisten varjojen piirtämän syvyyden.

Tunnenko minä vihaa lietsovan rakkauden. Pettymykseen varjoon vaipuneen intohimon. Kurjuudessaan hiljalleen muhivan toivon.

Glitteriä ja glooria.

Jäänkö minä aisteja hivelevän harmonian lumoon. Ihastunko ikihyviksi sen symmetriseen muotoon, kauniisti sointuviin väreihin ja taiten hallittuun jännitteeseen.  Siinäkö se kauneus lepää, mihin se on taiten aseteltu.

Siinäkö minä sen näen. Siinäkin.

Glitteriä ja glooria.

Robotti. Bluetooth etsii salattua yhteyttä. Kohde tuntematon - yhteyttä ei voitu muodostaa.

Tunnin ohjelma. The Hour. Kylmä sota. BBC. Journalismi. Freddie Lyon ja Bel Rowley. Yhteys. Kapina.

Kaipaus herää. Se tyhjä tunne. Spotify, tuo sattumanvarainen pirulainen. Bensaa sataa.

Taistelen vastaan. Sisälläni kirskuu. Kylkiluut rutisevat rintalastan painuessa kohti tyhjyyden ydintä. Suru kutittelee kyynelkanavia. Pidän pintaa tyynenä. Suuta ei voi avata. Ei voi katsoa. Ei voi avata kanavaa, jota pitkin se pääsisi valloilleen. Ei nyt.

Tyhjyys. Sinä paskiainen. Sinä kavala paskiainen.

Normaalisti epänormaali

Kun on tottunut katsomaan asioita väärästä kulmasta. Kun normaali mieliala ei ole kovin kaksinen. Kun on tavallista, että pitää panostaa paljon pystyäkseen ihan tavallisiin asioihin. Ja sitten se muuttuu. Kun onnellisuus tuntuu siltä, että jotain on vialla.

Kun ei jatkuvasti keskity varomaan kaikkea. Kun rypyt suoristuvat otsasta. Kun tuntee itsensä hyväntuuliseksi ja innostuneeksi. Kun pallo irtoaa jalasta ja tekee mieli hyppiä ihan ilman syytä. Kun tekee mieli sanoa mukavia asioita. Ja kun se tuntuu siltä, että on tullut hulluksi ja hukannut käsistä lähteneen moponsa.

Silloin sitä salaa mielessään alkaa odottaa. Sitä hetkeä, kun tulee isku vastapalloon, ja ilma pakenemaan keuhkoista. Kun tulee se itku pitkästä ilosta. Sitten sitä alkaa vähitellen kiristää käsijarrua.

Mies yli laidan

Hän kysyy. Miksi, ja minkä takia? Hän ei ymmärrä. Hänelle selitetään. Ei, hän ei ymmärrä, että miksi. Eihän niin voi tehdä. Eihän niin voi ajatella. Kun ei hänkään. Hänellä ei koskaan ole ollut masennusta. Onko hänellä koskaan ollut syöpää? Ei, ei ole ollut. Maailma on hänen kuvansa. Hän on taso, ja maailma siitä johdettu kolmiulotteinen perspektiivikuva. Hän kysyy, vaikkei häntä kiinnosta. Hän haluaa sanoa, että väärin meni, mutta pudottaa kysymysmerkin.

Kaikkia asioita ei voi ymmärtää järjellä. Siis sillä järjellä, jonka itse ymmärtää järkeväksi. Jotkut asiat voi ymmärtää järjellä vasta sitten, kun järki ja asia ovat tarpeeksi pitkään purjehtineet samassa veneessä. Joitakin asioita voi ymmärtää logiikalla, mutta siinä ei ole järjen häivää. Pitää katsoa järjen tuolle puolen, itsensä ulkopuolelle. Pitää hylätä oikea ja väärä. Relevantteja ovat vain syyt ja seuraukset.

Siis, miksi - miksi hän siis kysyy? 

Oksentamisen syvin olemus

Hän kaivoi taskustaan kirkkaan värisen muovailuvahapurkin, raotti sen kantta ja imaisi sisuksiinsa mansikkajogurtista ja anjoviksesta tulvahtavaa pilaantunutta löyhkää. Hän kohotti uudelleen purkin lähelle sieraimiaan, ja tunsi, miten pahoinvointi alkoi ryöpyttää suuhun karvasta nestettä. Sitten hän työnsi kaksi sormea kurkkuunsa, saaden aikaan koko kehon läpi käyvän yökkäyksen. Ja toisen. Ei kuitenkaan mitään sen enempää, ainakaan mitään merkittävää. Miksi hänen vatsansa petti hänet, vaikka hän oli huolella valinnut täydellisen paikan. Hän oli valmistautunut parhaan kykynsä mukaan. Tuloksena oli kuitenkin pelkkä vastenmielinen kuvotus, joka itsepintaisesti kieltäytyi viemästä prosessia toivottuun lopputulokseen.

- - -

Vuosia aiemmin, eräänä talvisena iltana hän oli pitänyt hauskaa, syönyt ja etenkin juonut hyvin. Hän oli matkalla kotiin, jättimäistä lihapiirakkaansa mutustellen. Lämpimästä ruuasta nousi kirpeässä pakkassäässä ylöspäin kohoava höyryjana, jonka kevyt tuulenvire sai kieppumaan leikkisästi. Sen liike näkökentässä lisäsi päässä vallinnutta pyörivää tunnetta entuudestaan. Aivojen epävakaa tila valui hiljalleen alaspäin, kohti vatsaa, saaden hänet voimaan pahoin. Hän painui kumaraan, pudotti piirakkansa ja oksensi.

Oksentaminen oli helpottavaa, sen hän tiesi entuudestaan. Eihän tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hänen nielemänsä asiat palasivat takaisin samaa reittiä, jota olivat vatsaan päätyneetkin. Hän pyyhki suupieliään lihapiirakan mukana saamaansa paperiin ja viskasi sen maahan. Saman läjään, jossa olivat jo puoliksi syöty lihapiirakka, ja sen vieressä oksennus, josta erottui sulamattomia osia, sekä myöhäisyön grilliherkusta, että muusta illan aikana nautitusta. Hän tuli kiinnittäneeksi huomiota ääriviivoihin ja muotoon, jotka hänen ylenantonsa oli piirtänyt lumen peittämään jalkakäytävään. Oli hämmästyttävää, miten hänen vatsansa sisältö oli tällä tavoin palannut takaisin näkyville, onnistuen ottamaan elefantin muodon. Siinä se nyt paistatteli katulampun valossa kaikkien nähtävillä, kuin mikäkin taideteos.

Tämä oli se ensimmäinen kerta, kun hän kiinnitti suuremmassa määrin huomiota ruokaan, jonka oli jo kertaalleen niellyt. Siitä pitäen oksentamisesta, milloin sitä sattui, tuli hänelle luovaa toimintaa.

Eäänä iltana hän taas tarkasteli viimeisintä hengentuotostaan. Katseli sitä kulmiaan (ja paljolti koko naamaansa) kurtistellen eri suunnilta. Hän siveli leukaansa, kuin tehdäkseen itselleen numeroa tilanteen filosofisesta luonteesta. Samalla hän tuli levittäneeksi leukaan jääneet rippeet ympäriinsä. Se sai hänet tuntemaan itsensä taiteellisella tapaa yleväksi, mutta läjä ei vain tuntunut avautuvan hänelle. Hän ei ollut tyytyväinen muotoon, vaikka struktuuri oli täydellinen. Hän meni kontalleen maahan, otti käteensä tikun, ja alkoi muokata aikaansaannostaan. Levitti yhteen suuntaan, ja  kavensi toisesta, kunnes saattoi olla jokseenkin tyytyväinen lopputulokseen.

On vaikea täysin kuvitella, millaisia ajatuksia tilanteen seuraaminen herätti siinä etäämpänä seisoskelleessa ohilkulkijassa. Miten hämmentynyt uteliaisuus vähitellen muuttui jonkinlaiseksi oivallukseksi. Ehkä hän tunsi ensin inhoa, mutta löysi sitten tilanteeseen kätkeytyneen koomisuuden. Vasta myöhemmin lähemmäs päästyään hän pystyi hahmottamaan, mistä tarkalleen ottaen oli ollut kyse. Napattuaan lähikuvan kissaa esittävästä taideteoksesta, hän varmasti kiitti itseään aiemmasta aavistuksestaan, joka oli saanut hänet tallentamaan myös itse luomisprosessin.

Kävi niin, että kuvien tarina ylitti kriittisen kynnyksen, ja sai ympäri sosiaalista mediaa kohtalaisen laajaa huomiota. Syntyi #PukeArt. Alkuun se oli imartelevaa ja innostavaa. Hän panosti ruokavalioonsa ja valitsi tietoisesti paikkoja, joissa teokset tulisivat varmasti löydetyiksi. Hän pyrki merkitseviin yhteyksiin, ja ottamaan kantaa. Ajan kuluessa koko prosessi kuitenkin kääntyi päälaelleen. Hän ei enää oksentanut jotta olo kohenisi, vaan alkoi voida pahoin oksentaakseen. Siitä, mikä ennen oli ollut satunnaista, spontaania ja vapauttavaa, tuli jatkuvaa pakonomaista painolastia, jonka tarkoitus oli täyttää, tai mieluiten ylittää, kaikki odotukset. Oksentamisesta tuli hänen elämänsä vastenmielinen tarkoitus ja sisältö.

Mies ja syöpä

Meksikon auringon paahteessa virtasi aika. Ja ajassa lipui tämä mies, tarinan päähenkilö. Aurinko kulki radallaan, aina yhtä tinkimättömästi. Horisontin yli hiipiessän se toi mukanaan valon. Taivaan laen saavuttaessaan sen paahtava kuumuus teki maasta rutikuivan ja polttavan. Ja kun se vääjäämättä hiipui takaisin ohi maailman reunan, yltyi kipu. Kuin kaktus olisi nojannut itseään vasten miehen selkärankaa.

Jokin oli vialla, hän tiesi sen. Ehkä hänellä oli syöpä. Hän oli varma, että se oli syöpä, jonka vihamielisen solukon kasvualustana hänellä oli kyseenalainen kunnia toimia. Mies tutkaili itseään peilistä, hän tunnusteli kehonsa kaikkialta, mihin suinkin ylsi. Ensin vain iltaisin, sitten yhä useammin, ja lopulta hän ei paljon muuta tehnytkään. Hänen oli kertakaikkiaan löydettävä se. Ja mitä enemmän hän tutki, sitä varmempi hän asiasta oli, vaikkei mitään tuntunut löytyvän.

Kuumuudesta huolimatta hän verhosi itsensä huolellisesti aina asuntovaunusta poistuessaan, sillä hänen ihonsa oli kauttaaltaan jatkuvan puristelun aiheuttamilla mustelmilla ja ruhjeilla. Hän ei halunnut kenenkään saavan tietää, että hänessä on syöpä.

Syöpää ei kuitenkaan löytynyt, eikä syy varmasti ollut etsinnän leväperäisyydessä. Ei todellakaan. Sen täytyi lymytä jossakin syvemmällä. Hän työnsi käden suuhunsa etsi kielen alta ja kitalaesta. Hän hamusi syvemmälle nieluunsa, mikä sai hänet yökkäämään. Mies ei kuitenkaan aikonut antaa periksi. Syöpä oli löydettävä. Hän työnsi käden syvemmälle kurkkuunsa, ja ujutti sitä vähä vähältä nieleskellen kohti sisintään, tunnustellen huolellisesti kaiken löytämänsä.

Tauottoman korisevan yökkäilyn jälkeen hän uskoi viimein löytäneensä sen. Se tuntui sormissa oudolta. Liian väärältä ollakseen tervettä kudosta. Mies kynsi ja raastoi, kunnes lopulta sai siitä pitävän otteen. Äkkinäinen repäisy sai kyyneleet kihoamaan silmiin, Ne tuikkivat kuin tähdet samalla, kun pään sisällä musteni. Hän sai sen ulos. Hän oli löytänyt sen.

Voitonriemua varjosti kuitenkin epäilys. Entä jos sitä on lisää. Jospa se on levinnyt muuallekin. Se olisi saatava kitkettyä kokonaan. Niinpä hän joka ilta tutki itseään, ja löysi yhä vain uusia sairaita osia sisältään. Hän repi ja raastoi pois palan toisensa jälkeen. Vaikka hän oli tyytyväinen etsintänsä tuloksiin, alkoi sisällä tuntuva tyhjyys häiritä häntä. Eipä hänessä enää paljon muuta ollutkaan, kuin jonkinlainen ranka, ja sen päällä vailla tukea lerppuva nahka.

Osittain tyhjää tunnetta poistaakseen, osakseen ulkoisen olemuksensa takia, alkoi mies täyttää itseään, hiekalla ja sellaisella, kunnes saavutti jälleen jonkinlaisen ymmärrettävän muodon. Sellaisena hän saattoi taas käydä kaunpungissa täydentämässä ehtyneitä säilykevarastojaan. Kaiken sen saastan, mitä oli itsestään kaapinut, hän heitti vanhaan öljytynnyriin. Kun ei muutakaan keksinyt.

----

Meksikon auringon paahtessa istui mies asuntovaunussaan. Hänellä oli edessään lautanen. Lautasella olivat hänen rupiset munuaisensa. Niiden syöminen tuntui vastenmieliseltä, mutta hän tiesi sen olevan välttämätöntä, sillä ilman niitä hänen oli mahdotonta virtsata. Virtsaaminen, jos mikä, on tärkeää. Se olisi ensimmäinen askel. Myöhemmin hänen olisi syötävä kaikki muukin.

Olipa Kerran Elämä

Isoisän talo oli ollut koskemattomana vuosia. Se oli aikojen saatossa imenyt itseensä pölyä, joka oli hiljailleen laskenut huntunsa samettiseksi peitoksia muistojen päälle. Sitä leijaili hiljalleen ilmassa auringonsäteiden hyväiltävänä. Sillä oli pesä ullakolla, missä se leikitteli talteen laitettujen huonekalujen, vaatekappaleiden ja laatikoiden päällä. Kuu kuumotti ullakon ikkunasta lattialankkuja.

Pölyn alta, laatikosta, romun ja muistojen seasta pilkotti nahkakantinen kirja. Tiedätkö miltä ullakolla säilytetyt lehdet ja kirjat tuoksuvat? Tämä tuoksui juuri siltä. Sen sivuilla oli koukeroisin kirjaimin tehtyjä, ajan patinoimia merkintöjä. Katoan ajasta ja jään vintin hämyyn tutkimaan kirjaa.

"Elämän tarinoita. 

Kirjannut - Touko Marttinen.

Voisi sanoa, että minulla on paljon ystäviä. Olen mukana iloissa ja suruissa. Onnessa ja kurjuudessa. Ei varmaan olisi kovin väärin sanoa niinkään, että kaikki tuntevat minut. Kaikilla on minusta mielipide. Silti joskus tuntuu siltä, ettei kukaan todella ymmärrä minua. Se saa minut tuntemaan itseni yksinäiseksi. Ulkopuoliseksi kaiken keskipisteessä.

- - - 

Tuntuu hyvältä, kun joku on onnellinen, tässä ja nyt. Minusta kaikkein kauneinta tässä maailmassa on hymy, joka kiipeää kasvoille jostakin sydämen sopukoista, tässä ja nyt. Kauniita ovat myös kyyneleet. Ne ovat niin hauraita, ja usein täynnä rakkautta. Kaikki tunteet ovat pohjimmiltaan täynnä rakkautta.

- - -

Ihmiset tuntuvat odottavan minulta todella paljon. Se saa minut joskus ahdistumaan. Aivan kuin olisin jonkinlainen yliluonnollinen olento, joka voi sormia napsauttamalla saada aikaan mitä vain. Niin kuin nyt voisin koska vain antaa yhdelle sitä ja toiselle tätä. Kuin olisin taikuri, joka vain nappaa pelikortin toisensa jälkeen tyhjästä, vetää hihastaan kilometritolkulla silkkinauhaa ja ponnauttaa lopuksi kaikkien hämmästykseksi hatusta kaniinin. Sellainen on pelkkää illuusiota. Mikään ei synny tyhjästä.

- - -

Joskus ihmisten loputtomat toivelistat rasittavat. "Anna minulle nämä asiat, jotta voin olla onnellinen." "Tee minut onnelliseksi." Monet pettyvät, jos en pysty tuosta vain antamaan kaikkea sitä, mitä he toivovat. He sättivät minua monella tapaa. Heistä minä olen paska. Epäreilu. Tylsä. En minkään arvoinen. Joskus en vain jaksa sitä, ja hakeudun mieluummin niiden luo, jotka tuntuvat arvostavan lemassaoloani. Ikään kuin minulla olisi joku velvollisuus täyttää kaikki toiveet. 

- - -

Kuolema kuittaa univelat. Sellainen sanonta on. Ihmiset eivät mielellää ajattele kuolemaa tai luopumista. Se koskee tietysti toisia ihmisiä, mutta myös tavaroita, jopa tunteita ja ajatuksia. Erityisesti he eivät halua luopua minusta. Ainakaan silloin, kun eron hetki tuntuu oikeasti olevan käsillä. Monet unohtavat minut kokonaan kaiken tohinan keskellä. Unohtavat sen, että minäkin olen rajallinen. Että jonakin päivänä meidän on aika erota. Silloin nekin, jotka ovat minua tavan takaa sättineet ja kironneet, tuppaavat olemaan kovasti hyvää pataa. 

- - -

Lapset. Heidän uteliaisuutensa ja avoimuutensa. Se on kiehtovaa. Lapset ovat ennakkoluulottomia. Joskus harmittaa, miten aikuiset puhuvat minusta heidän kuultensa. Istuttavat huomaamattaan lapsiin omia asenteitaan, odotuksiaan ja toiveitaan minua kohtaan. Jotkut tulevast siirtäneeksi pettymyksiään lastensakin kannettaviksi, koska luulevat, että heidän käsityksensä ja kokemuksensa on totuus minusta. Minä olen kuitenkin sellainen, millaisena minut haluaa nähdä. Minä olen sitä, miksi minut nimeää. Minulla ei ole muuta muotoa, eikä tehvätää, kuin se, minkä minulle kukin itse antaa. 

 - - -

Sanot Vaan

Sanat ovat kovin halpoja, riittää jos jaksaa suutaan aukoa.

Ne ovat niin kuin urea, joka valuu pitkin jalkoja.

Sanat ovat halpoja, niillä voi tehdä kauppoja.

Saat tosi halvalla, terveisin Nigeria.

(ei vaihto, eikä palautusoikeutta)

On sanat sairaan halpoja, ja ne haisee valheelta.

Jos niillä olis katetta, ne olisivat tekoja.

In The Shadows of Love

Älkää ihmiset katsoko televisiosta hömppää. Se saa teidät kaipaamaan asioita, joita tapahtuu vain elokuvissa. Kuten rakastuneen intensiivistä katsetta, höpsähtänyttä ilmettä, ja onnesta soikeita kasvoja jotka ovat ihan kosketusetäisyydellä. Ja kaikkea sellaista. Saatatte samaistua tilanteeseen ja tunteeseen. Sydämenne sykkii kiihkeästi ja rinnassa tuntuu muutenkin oudolta. Pakahduttava onnen tunne muuttaa hengityksen pinnalliseksi. Ja sitten lopputekstien rullatessa tunnette eron haikeutta ja katalaa kaipuuta. Ei sillä, että itselleni olisi koskaan näin käynyt.

Törinöitä ja tärinää

Ajauduin tänään puolivahingossa kuuntelemaan tätä. Luurit korville, kunnolla ääntä ja menoksi. Tai sitten hyvistä stereoista ja nupit kaakkoon. Sopii myös soitettavaksi torilla autostereoista. Musiikin tahtiin tanssahtelu on ehdotonta plussaa.  Olen kuullut didgeridoota myös livenä, ja se vasta onkin aikamoinen soittopeli. Tää on vaan jotenkin niin sairaan hypnoottista.

Ode to the Old School

Ihmisen elämässä on hienoa, kun on mukana sellaista seurakuntaa, jonka kanssa voi rientää kapakkaan kuuntelemaan country-musiikkia, farkun lahkeisiin kätkettyine saappaineen, sekä vuoroin kulmille vedetyine, tai takaraivolla keikkuvine lierihattuineen. Kun voi valuttaa whiskyä rinnuksilleen, tanssittaessaan jumalattoman kaunista maalaistyttöä, kengänkantojen lyödessä rytmiä baaritiskiin. Enpä epäile ollenkaan.

Juuri nyt olen kuitenkin iloinen niistä puolivanhan liiton bloggareista, jotka olen aikanaan synkkinä ja myrskyisinä öinä oppinut tuntemaan, ja joista jotkut ovat jääneet olemaan sangen pysyväisesti. Olkoon tämä vasta-argumenttina kaikelle sille pahalle, mitä internetissä käytetystä ajasta puhutaan. Tämä olkoon myös vedenpitävä todiste siitä, ettei koskaan voi tietää, mitä hyvää ikävistäkin asioista voi seurata. Ilman masennusta olisin köyhempi ihminen.

Johdan tästä vielä yhden ihmissuhteita käsittelevän ajatuksen. Sen, että toisen ihmisen voi oppia todella tuntemaan vasta, kun ristiriidat astuvat kuvaan. Ihmisen voi todella oppia tuntemaan vasta, kun haasteet kasvavat ja panokset kovenevat. Siihen saakka kaikki on glitteriä ja kiiltokuvaa, joka on voitu liimata ihan minkä tahansa päälle. Vain sellaiseen, jonkan kanssa on pahoittanut mielensä, ollut ehdottomasti eri mieltä, voi todella luottaa. Edellyttäen, että sovinnon rakentaminen eripuran päätteeksi on ollut mahdollista. Yleensä on, mikäli siihen on molemminpuolista halukkuutta. Turvassa ei voi olla sellaisen kanssa, jonka mielen pahoittamista täytyy pelätä ja varoa.

Taannoin oli liikkeellä sen kaltainen plakaatti, jossa kehotettiin kaikkia niitä olemaan huolehtimatta, joiden mieltä asianomainen ei vielä ole pahoittanut, sillä heihin tultaisiin palaamaan niin pian, kuin suinkin mahdollista.

Useless Happiness

Nyt myönnän heti rehellisesti olevani pikkuisen varkaissa. Luin hiljattain artikkelin tai systeemin tai jutun, jossa puhuttiin tästä. En vaan enää löydä sitä mistään. Seuraavat ajatukset ovat heränneet siltä pohjalta tai sitten ne on siitä suoraan varastettu. En muista kumpaa.

Kyse oli - ja on - onnellisuuden tavoittelusta. Siitä, ettei sellainen oikeastaan ole hyväksi elämälle. Ajatelstiin jatkuvan onnellisuudesta haaveilun olevan itseasiassa ylenpalttista kurjistelua sen kanssa, ettei sitä onnea ole. Ratkaisuna ehdotettiin, että kannattaa lakata sitä ylenpalttisesti tavoittelemasta, ja keskittyä elämään. Kuulostaa loogiselta. Jostain tällaisesta kai on kyse siinä Hellstenin "Saat sen mistä luovut" kirjassakin. En tiedä, kun en ole lukenut.

Kiristetään ruuvia vielä vähän lisää. Mikä ihmeen tarve sitä onnellisuutta on ihmisellä edes jahdata? Eihän sitä voi edes syödä. Siinä ei voi asua, eikä se suojaa meitä vaaroilta. Harvoin siitä voi edes oppia mitään. Onnellisuus on siis melko lailla hyödytöntä. Silti minä ainakin useasti manailen mielessäni tätä onnellisuuden puutetta. Aika typerää. Miksi pitää saada tehdä tai kokea asioita, joista tulee onnelliseksi? Asioitahan oikeastaan kannattaa tehdä siksi, että ne tulisivat tehdyksi. Koska se on hyödyllisiä, sekä yksilön itsensä, että yhteisön kannalta.

Paskat onnellisuudesta. Elämä on sellaista kuin on; antaa sen olla. Kaikki myös muuttuu alati, joten se, mikä tänään oli onnellisesti, voi olla huomenna toisin. Mikä tänään onnetonta, voi muuttua paremmaksi, tai jopa osoittautua todelliseksi aarteeksi. Elämä kulkee mysteerisiä polkuja. Antaa sen kulkea. Antaa kivien olla kengässä. Tehdään valinta olla tänään tyytyväinen elämään sellaisena, kuin se tänään on. Jos saavuttaa tyytyväisyyden, ja on vaikka ihan vähän Zen, niin ei silloin ainakaan ihan hirmuisen onneton voi olla?

Ikuisuuden Reunamilla

Ajatus elämän rajallisuudesta laskeutuu hiljalleen kuin tihkusade. Se kastelee hitaasti ja huomaamatta, kunnes lopulta toteaa olevansa märkä. Alkaa miettiä, onkohan mahdollisesti vaihtovaatteita mukana.

Sain joitakin hetkiä sitten uutisen, että mummoni on saanut sairaskohtauksen ja joutunut sairaalaan. Näistä jälkimmäinen oli onni, sillä hän oli yksin kotona. Tai oikeastaan siinä ei ollut onnella mitään tekemistä, vaan suunnitelmallisella huolenpidolla äitini taholta. Näissä tilanteissa minun aivoni heittäytyvät aina kriisimoodiin. Kun mummo on jo hoidossa, siirrytään seuraaviin asioihin. Ajatukseni askartelevat ensin sisareni tunteissa. Hänen, joka soitti toiselta paikkakunnalta käsin ambulanssin ja on nyt mummon luona. Ne luotaavat äitini ajatuksia, joka ulkomailta käsin pääsi selville tilanteesta. Ja sitten lopulta jossain vaiheessa käy niin, että huomaan olevani itsekin märkä.

Ikäisekseen mummoni on ollut erittäin hyvässä kunnossa, ja siksi varmaan olenkin ajatellut hänen olevan ikuinen, että minä meistä kahdesta olen se, joka on täällä vain käymässä. Tilanne on kyllä ilmeisesti vakaa - vaikka eihän näistä tiedä, mutta kuolemattomuuden illuusioon on isketty särö. Ajatus ajan rajallisuudesta on syntynyt. Se herättää paljon lisää ajatuksia. Omasta suhteestani tähän ajatukseen. Siitä, miten tällaiseen pitäisi suhtautua. Pitääkö nyt heti pelata all-in, vai riittääkö maltillisempi panostus?

Miksi mieleen nousee muistoja? Se etenkin, miten "Jaska-setä" äitini kättä joulupöydässä pyytäessään, tituleerasi "mummia" muumioksi. Tai siltä se meidän humoristien hörökorvilla kuulosti. Miksi kirjoitan tällaista muistopuhetta? Eihän tässä ole hätää. Vielä juhlitaan ainakin neljät syntymäpäivät, että saadaan satanen täyteen. Syntymäpäiviä on tosin monta vuotta juhlittu varmuuden vuoksi jo etukäteen, "jos ei sitten ehdikään", joten en nyt ole ihan varma, mitä etappeja niillä tullaan juhlistamaan. Siitäpä kelpaisi ottaa oppia. Miksi jättää ensi vuoteen se, minkä voi tehdä jo tänään. Nyt hän kuitenkin ilmoitti, ettei ole vielä minnekään lähdössä. Mummokeiju Tervaskanto.

Ninjan Salaisuus

Törmäsin taannoin kirjaan nimeltä Secrets Of The Ninja. Ihan vain nimen ja kansikuvan tasolla. En ole lukenut kirjaa, mutta saattaisin tehdä niin, jos törmäisin siihen myös käytännön tasolla. En kuitenkaan ole Ninjailun suhteen ihan täysi ummikko. Olen syrjäsilmällä ja hiipien seurannut erästä suurmestaria, ja tällä tavoin päässyt hajulle Ninjailun salaisuuksista.

Hän ei ensinnäkään ole peloton. On kuitenkin yksi asia, joka ei näytä häntä pelottavan: pelko itsessään. Näin ollen Ninjan ei tarvitse vältellä asioita, jotka mahdollisesti saisivat hänet tuntemaan pelkoa. Pelko ei ole ninjalle sen vaarallisempaa kuin iloisuuskaan. 

Hän on taitava kiipeilijä siksi, että hänen tiellään on ollut paljon erilaisia esteitä, jotka hän on halunnut ylittää. Mitä enemmän kiipeilyä harjoittelee, sen pienempien käden- ja jalansijojen avulla pystyy selvittämään aivan ylitsepääsemättömiltä näyttäviä esteitä. Oleellista on, että hän tietää tämän.

Hän ei ole haavoittumaton. Ninja on tottunut ajoittaiseen kipuun, ja oppinut tulemaan sen kanssa toimeen. 

Hänellä ei ole yliluonnollisia voimia. Siksi hän ei edes yritä väkisin vetää sitää, mikä on menossa poispäin. Eikä työntää sitä, mikä on tulossa kohti. Hän saattaa antaa lisää vauhtia, kiertää itse toiselle puolelle, tai vain astua sivuun. Jos hän halua käteensä syömäpuikot, hän nousee ja hakee ne. Edes suurmestari ei saa niitä lentämään käteensä pelkästä ajatuksesta.

Hänen suurin henkinen voimansa piilee mielikuvituksessa. Minkä osaa mielessään kuvitella, on huomattavasti helpompi myös käytännössä toteuttaa. Miten piirretään vernipsi?

Opittuani ymmärtämään nämä asiat, olen alkanut yhä vain enemmän salassa kunnioittaa tätä paljasjalkaista, pyjama-asuista kung-fu mestaria. 

Taistelijoita ja Muusia

Taiteilijoilla on muusansa. Inspiraation lähde. Kaipaan itselleni sellaista. Henkilöä tai ryhmää. Sellaista, joka kipinöi. Tarvitsen kipinöitä syttyäkseni. Kamoon beibi sytytä mut tuleen. Siis jotain sellaisia kaltaisiani pöljiä, jotka nauravat suunnilleen samoille asioille, ja joille mielenvikaisuus on voimavara.

Sotilailla on taisteluparit. Joku, joka turvaa selustan kun on tiukka paikka. Se henkilö, jonka kanssa suunnitellaan taktiikka ja heitetään yläfemmat. Jonka mielipidettä kysytään, kun ei olla varmoja. Henkilö, jonka kanssa ei ole tekemätöntä paikkaa. Olisi hyvä, jos tämä taistelupari olisi jotenkin luontaisesti valikoitunut. Siis niin, että tilanne palvelee molempia osapuolia. 

Nämä kaksi minä tarvitsen menestyäkseni. Näillä eväillä pysty maksimiini. Kymmenkertaisesti - tai kymmenenteen potenssiin - sen, mitä muutoin. 

Olen vain antanut itseni ymmärtää, ettei ihmisten kuulu tarvita toisia. Tai olla toisista millään tapaa riippuvaisia. Saatikka joutua vastuusen myös jonkun toisen elämästä. Kunnon ihminen rakentaa elämänsä pelkästään itsensä varaan. Ymmärrän kyllä pointin ja olen ainakin osittain samaa mieltä. Kun ei tarvitse ketään, pärjää aina. Oli muita tai ei. Kukaan kanssaihminen ei myöskään tule sidotuksi minuun, vaan säilyttää oman vapautensa olla välittämättä valintojensa vaikutuksista muihin. Eikä ole pidemmän päälle kovin mielekästä, jos yksi joutuu aina kantamaan toista. Oli sitten kyseessä pari- tai mikä hyvänsä muu normaali ihmissuhde.

Kuitenkin toiseen ja toisiin sidoksissa oleminen on kai niitä elämän perus juttuja? Sitä, miten yksi ynnä yksi on enemmän kuin kaksi. Miten hyvä ryhmä on enemmän kuin osiensa summa. Ja toisaalta rohkeutta on myös se, että uskaltaa nojata toiseen, luopua kontrollista, olla tarvitseva ja antautua alttiiksi menetykselle. Ja vahvuutta se, että pystyy jollakin tasolla olemaan olemassa myös jotakuta toista varten.

Mitenkähän tämä nyt siis mahtaa olla. Pitääkö ihmisen olla riippumaton ja pärjätä omillaan? Aika monen opaskirjan ja henkilöoppaan mukaan melko pitkälti pitää. Vai mennäänkö siinä kohtaa oikeasti pahasti vikaan, jos ja kun ihmiset eivät ole enää riippuvaisia toistaan? Nämä ovat tietenkin ääripäät, mutta mihin kohtaan on vedettävissä se hahlo, jonka sisällä asiat ovat keskimäärin okei?

Toinen kysymys sitten onkin se, miten kyetä luottamaan, ettei oma taistelupari ammu selkään ensimmäisen tilaisuuden tullen. Taikka luiki takavasemmalle, jos tulee tiukka paikka.

Vereen Piirretty Viiva

Yhdestä toiseksi muuttuminen alkaa pienistä asioista. Paremman kääntyminen huonommaksi näkyy pienissä valinnoissa. En ole varma, kumpi on syytä ja kumpi seurausta - kumpainen härkä tai vankkurit.

Tyypillinen muutos on esimerkiksi se, että päättää käydä vasta aamulla suihkussa. Ja se, että menee vasta vähän myöhemmin nukkumaan. Se, että katsoo enemmän televisiota, ja viettää vähemmän aikaa tosimaailmassa. Nauttii melankolista musiikkia suurina annoksina. Jättää tankkaamatta energistä, uhmakasta, riehakasta ja kaikin tavoin positiivista äänimaailmaa. Ahtaa itseensä enemmän sokeria ja vähemmän vitamiinia. Röhnöttää liikkumisen sijaan. 

Mikä siinä onkin, kun näitä ihan yksinkertaisia pieniä valintoja on usein niin vaikea saada tehtyä oikein? Miksi jotkut tuntuvat kykenevän paljon suurempaan määrään rakentavia ratkaisuja? Onko se synnynnäistä vai opittua? Geeneissä vai kulttuurissa? Mistä syntyy kyky vastustaa mielitekoja? Suunnata empimättä kohti epämukavuusaluetta ja jättää tikkari maahan lojumaan? Mistä on lähtöisin kyky valita järjellä tunteen sijaan? Jos, ja todennäköisesti ainakin osaksi kun,  nämä asiat ovat opeteltavissa, pitäisi niiden ehdottomasti olla opetussuunnitelman keskeisin oppiaine. Kestävyysvaje olisi sillä paikattu, jos ihmiset osaisivat tehdä sen, minkä itse tietävät järkeväksi. Jos tämän yhden asian kohtuudella hallitsee, pärjännee elämässään yleensä melko hyvin. 

Teemaa on edellä kuvailtu melko ongelmalähtöisesti. Kannattaa keskittyä positiiviseen. Kannattaa harrastaa itsesuggerointia ja -manipulointia, sekä itseen kohdistuvaa aivopesua. Rakentaa mieleensä sellaista mielikuvaa, joka luo uskoa, joka palkitsee, ja synnyttää hyviä viboja. Kannattaa nostaa nyrkit pystyyn. Kannattaa huutaa ki-ai! Kannattaa nousta aina uudelleen jaloilleen, tai vähintään raahautua kynnet verillä pitkin lankkulattiaa. Kostonhimoisesti irvistäen, kohti avointa ovea. 

Patch & Match

Pari päivää jo on muhinut sellainen ajatus - taikka tunne - mahdollisesti. Että pitää kirjoittaa. Ei pakkoa, vaan sellainen kutka. On niin moni vesi ehtinyt vieriä vantaassa. Ja toisekseen viimeiset ajat ovat hyvin paljolti kuluneet ajatusevakkona hortoiluun, television lobotomiapalveluita hyödyntäen. Jopa ryhdyin menneen ajan paheeseen, osallistuen omaan pikku Tyynenmeren konsolisotaan yhtenä iltana (yönä). Noin kahdeksan tuntia siltä istumalta.

Nilkkani on ollut vähän kipeänä (oikeastaan jalkapöytä). Jalkojen muihin kohtiin on vain sattunut. Viimeisen vajaan viikon. Olen käynyt hyvin pitkästä aikaa juokkuepallouhreilemassa, mikä on ollut oikein mukavaa ja virkistävää, mutta vaikeuttanut kävelemistä merkittävällä tavalla. Pitkän tauon jälkeen on hyvä aloittaa liikkuminen varovasti. En osaa, kun on pallo. Tai pakkohan se on, kun ei jaksa täysillä, eikä jalat kanna jarrutuksissa ja käännöksissä niin, kuin on tottunut. Enää. Vielä. En tunnista itseäni tällaisena heikkomotorisena kompelyksenä. Identiteettini ei ole muuttunut kehon mukana. Se on edelleen räjähtävä ja kimmoisa. Ja hämmentynyt asiain todellisesta laidasta. Kipu ei kentällä haittaa, vaikka joutuu juoksemaan ontuen. Eikä silloin huominen huoleta. Kentällä on vain kenttä.

Olen luopunut uudelleen paheesta, jonka pariin lomalla osa-aikaisesti palasin. Nyt kai niin voi jo laskea, kun on mennyt melkein viikko. Se on kuitenkin enemmän, kuin osa-aikaisuuden aikaisuus -osa.

On ollut vähän eheämpi olo jotenkin. Tai jollain tapaa kokoon kursiutuva. Kai siksi, että palikat ovat pysyneet jokseenkin paikoillaan edes hetken. Toisaalta on ollut vähän väsyneempi ja etäytyväinenkin olo jo pitkän aikaa. On tuntunut vähän alamäeltä. Tässä sitä ollaan kuitenkin. Jos ei nyt ihan porskuttaen, niin ainakin omilla jaloilla tukevasti huojuen.

Jotkut asiat ärsyttävät. Edelleen. Tavalla, jonka tiedän johtuvan syystä. Siis ei mihinkään sinänsä sidonnaisina The asioina, vaan ihan teemoina. Esimerkiksi ärsyttävä on tuo Iholla -sarja, joka alkoi taas tv:stä. Jossa nyt on miehiä.  Katson sitä silti. Myös oikeus omiin tunteisiin vähän ärsyttää. Sen verran, että tekee mieli lisätä, että myös vastuu omista tunteista. Seuraan herkeämättä myös isoveikan ohjelmaa. Siinä on ollut ilahduttavan paljon vähemmän kissatappeluja, känniääliöitä ja paneskelua, kuin aiempina kausina. Ja melkein jotain järkevää niiden tilalla. Olisi voinut olla. Toivossa on aina hyvä elää. Hetkittäin olen kuitenkin myös vähän Zen. Vähemmän Cafe.

Olen löytänyt Egotripin. Iholla -ohjelman lopputeksteissä soi Varovasti nyt. Kyllähän tuo vähän oli tuttu jo ennestään. Jotenkin nyt vaan tavoitti tajunnan, että hetki on hauras. Olkoon vaan, kunhan ei ole ohikiitävää, eikä hölynpölyä. Täh - tipölyä.

Howlin' Wolf

Toisinaan on se tunne liian pitkästä sukelluksesta. Kun tuntuu, että sisällä paisuu räjähdysaltis paine, saaden saumat natisemaan liitoksistaan ja aivot puristumaan lujasti vasten kalloa.

Toisinaan iskee tämä toinen tunne. Kaipaus. Tai kaiho. Se kun sieluun syntyy tyhjiö. Ympäristöstään täytettä hamuava musta aukko. Sisällä palava tuli. Onnen liekki, joka lepattaen hamuaa happea. 

Alipaineiseksi hurahtanut mieli ei suinkaan taistele ulkopuolta, vaan omaa kuortaan vastaan. Kuorta, joka estää tyhjiötä täyttymästä ympäröivistä asioista. Miten kova onkin Hooverin imu, ei se voi tavoittaa villakoiraa. Suuttimeen on juuttunut sukka. 

Ja niin minä ulvon, kuono kuuta kohden. Hopeasta kimaltavien hankien ajaessa sysipimeän liikkumattomien kuusten oksien suojaan.

Corners and Edges

Aatteleppa. Jos kaikki olisivat pyöreitä, sileiksi hiottuja kivisiä kuulia. Jouhevasti ne vierisivät elämässä eteenpäin, ja sulavasti sivuuttaisivat kohdatessaan toinen toisensa. Rullaisivat korttelista toiseen, alas vuoren rinteen polkua, aina sinne, mihin maa kulloinkin viettäisi. Aina vain uusia pyöreitä kuulia, joiden elämä olisi tasaista, ja kontaktit toisiinsa yksinkertaisen jouheita.

Mietippä, jos näiden kaikkien kuulien joukkoon laittaisi kimmoisan kumisen kuution, joka pomppisi vallattomasti särmiensä saattelemana sinne tänne. Olisi yllättävä ja arvaamaton. Jumittuisi toisinaan esteeksi sulavaliikkeisten kuulien tielle. Jumittuisi seuraavaksi nurkkaan, vai tekisi ennen näkemättömän loikan kohti korkeuksia. Kukapa tietäisi.

Sulavalla pyöreydellä on omat etunsa. Pyöreys tekee asioista jouhevia. Moninaiset särmät herättävät mielenkiintoa. Iskevät kipinääkin toisinaan. Rosoihin on helpompi tarttua. Sitä on utelias tietämään, mitä löytyy kulman takaa. Jotkut ovat tehneet vaikutuksen sulavuudellaan. Toiset kulmikkuudellaan. Molempiin tutustuminen on ollut ilahduttavaa. Yhdistävä tekijä heille kaikille on ollut tietynlainen vilpittömyys ja hyväntahtoisuus. Olipa sitten supliikki seuramies, mestarillinen kyynikko, taikka ympäriinsä räiskyvä homssu. 

Just Breath

Se tunne, kun ei jaksa keskittyä lukemiseen, eikä ajattelemiseen. Kun pitäisi mennä tupakalle ja lepuuttaa aivoja, mutta ei polta. Kun pää turpoaa keskittymisestä, ja olo on kuin liian pitkään hengitystä pidättäneellä.

Se tunne, kun näkee jotain pakahduttavan ihastuttavaa, joka kuitenkin tuntuu olevan itseltä niin kertakaikkisen tavoittamattomissa. Kun tuntee olevansa eläintarhan leijona, joka kaltereidensa takaa tarkkailee viereisen aitauksen antilooppia. Eikä tässä nyt olla mitään gasellia jallittamassa, vaan ihan toisenlaisista yhteyksistä on puhe. Toisenlaisesta kauneudesta. Osaamisesta. Luomisesta. No, tottakai myös niistä ihmisten välisistä yhteyksistä.

Sanokaa joku, mitä minä haluan. Mikä minulle on sen arvoista, että sen vuoksi kannattaa pinnistellä ja ponnistella. Mikä on enemmän kuin tyhjänpäiväistä. Jollain tapaa merkittävää, ja vieläpä saavutettavissa. Mihin minä uskon. Sanokaa kuka minä olen, ja mitä minä haluan.

Se tunne, kun sydämessä on pahoja rytmihäiriöitä ja hengitys kulkee putkea pitkin koneeseen. Kun ei oikeasti ole elossa, vaikka elintoiminnot on turvattu. Kun potilasta pidetään koomassa, etteivät aivot vahingoittuisi. En ole lääkäri, enkä minä näistä asioista mitään ymmärrä.

Ja sekin tunne, kun on uponnut ja saappaistaan kiinni juuttunut johonkin luovuttamisen ja yrittämisen välimaastoon. Ja siinä sitten nykii ja tärisee kuin mikäkin bugaava tietokoneanimaatiohahmo. En kylläkään ole mikään koodaaja, enkä minä siitä paljoa tiedä.

Wounded knee

Kun päästää sisälleen ajatuksia läheisyydestä ja yhteen kuuluvuudesta, sallien niiden koskettaa tunteitaan, se on kuin ampuisi itseään polveen, ja muistaisi vasta sitten, että se toinenkin polvi oli kipeä.

Soul Companion

Maailma meidän allamme. Kokemamme elämä. Kuin suuri harmaa kivi. Kuin massa, vailla ymmärrettävää muotoa. Sen äärellä astelee ihminen, kuin kuvanveistäjä, tutkimassa raakamateriaalia. Hahmottelemassa visiota, näkyä tuon lohkareen sieluun, sen sisimmän olemusta. Alussa, raakana ja tutkimattomana, se pitää sisällään kaiken; kenties sarvipäisen tulta syöksevän lohikäärmeen, tai voikukan tuoksusta huumaisen kaniinin. Kaiken, eikä sittenkään mitään.

Veistäjän elämä on kiinnittyneenä tuon harmaan massaan värähtelyyn. Sen ujosti ja vihjaillen kuiskailemiin, lähes huomaamattomiin vihjeisiin. Sen läpitunkevaan jyminään, jonka äänen paine tunkee vastustamattomasti läpi jokaisen solun, ja niiden välisen aineen. Tutkia kiveä, sen syitä, sen juonteita; tunnustella, raapia ja pala palalta murustellen etsiä kiveen kätkettyä muotoa. Miten tarkka tai epämääräinen onkaan lopulta hahmottuva kuva, ei se ole vielä mitään. Se ei ole yhtään todempi, kuin oli kiven aikaisempi muoto. Ei sen oikeampi, eikä sen todellisempi, kuin olisivat ne muut, jotka olisivat vaihtoehtoisten veistäjäin kosketuksesta piirtyneet.

Vasta silloin tulee muodosta totta. Vasta silloin, kun toiset kädet tutkivat hyväillen sen pintaa. Vasta silloin, kun toinen katse pyyhkii sen ääriviivoja, erottaen toisistaan siihen kuuluvan, ja kuulumattoman. Vasta silloin siitä tulee todellisuutta, kun toinen äänensä soinnilla herättää elottoman henkiin. Vasta sillä henkeäsalpaavalla hetkellä, voi kivestä syntyä lohikäärme. Ja juuri silloin saa lohikäärme siunauksen, tulla osaksi olevaa maailmaa. Kun kaksi kosketusta ja kaksi katsetta, tulevat tällä tavoin yhteen, on se kenties kauneinta, mitä kaksi mieltä voivat koskaan yhdessä tehdä.

Tässä on minun sieluni ja vereni, sinun eteesi vuodetettu.

Mark

Olipa kerran eräs tapaus vuosien takaa. Työni vuoksi olin paljolti liikkeellä, ja erään pitkänpuoleisen päivän jälkeen palkitsin itseni hyvällä ruualla ennen kotimatkaa. Seuraavat tapahtumat sijoittuvat kyseiseen ravintolaan.

Söin pitsaani odotellessa salaatteja, kun ravintolaan rantautui mies. Kiinnitin siihen erityistä huomiota, koska ravintolassa oli paljon ihmisiä, eikä vapaita pöytiä ollut. Olin jo hetken ollut tietoinen tuosta, sillä istuin yksin sen kokoisessa pöydässä, että se olisi todennäköinen valinta henkilölle, joka tarvitsisi reviirin itsensä ravitsemista varten. Ihmisten käyttäytyminen on tietyissä tilanteissa kaiketi melko ennustettavaa, koska pöytäni ääreen asteltuaan vastatullut kysyi, olivatko pöytäni paikat varattuja.

Takkinsa ja sateenvarjonsa aseteltuaan, ja istuuduttuaan hän selitti, ettei tarkoittanut olla kohtelias, vaan oli tosiaan ollut epävarma siitä, olisiko minulla seuraa. Jatkaen sitten, että halusihan hän tietysti olla kohteliaskin. Tapanahan on kysyä niin muodon vuoksi, vaikka olisiki asiasta varma, mutta hän ei ollut. Reaktiotani odottelematta hän alkoi mustiin housuihin ja valkoiseen paitaansa sonnustautuneena tutkia ruokalistaa, hyvän aikaa aprikoiden eri vaihtoehtojen välillä.

Hänen oli kuulemma usein vaikea päättää. Jokin saattoi vaikuttaa houkuttelevalta, mutta toisaalta ei ollut varma jäisikö siitä nälkäiseksi. Toiset vaihtoehdot hän tiesi kokemuksesta hyviksi, mutta oliko järkeävää pitäytyä aina vain vanhoissa tutuissa vaihtoehdoissa. Jonkin uuden kokeileminen voisi olla avartavaa. Olin juuri saanut oman pääruokani, ja kehuin sitä maukkaaksi. Riittoisakin se näytti olevan. Hän ehkä kokeilisi sitä toiste, koska ei halunnut antautua ohjailtavaksi. Ehkä hän nyt kuitenkin ottaisi sitä samaa, mitä aina yleensäkin. Sehän oli tavallaan osa hänen identiteettiään, ja oli tärkeää olla rehellinen itselleen.

Tilauksensa tehtyään mies kertoi tulleensa ravintolaan kävellen. Kuulemma oli melkein päättänyt tulla bussilla - tultuaan yht'äkkiä ajatelleeksi, halusiko hän kävelemällä välttää epävarmuutta, jota koki vieraan kaupungin julkista liikennettä kohtaan. Olisihan hyödyllisempää tutustua siihen nyt kun kerran oli mahdollisuus. Epävarmuuskin olisi kasvattavampaa kohdata kuin väistää. Toisaalta, käveleminen olisi hyväksi terveydelle. Taivas kylläkin näytti pilviseltä, ja olisi kurjaa istua ravintolassa läpimärkänä, jos vaikka sattuisi sade yllättämään. Niinpä hän oli käynyt ostamassa kaupasta sateenvarjon.

Uuden pöytäseurueeni poistuttua valikoimaan itselleen salaattia, täytin pöytään syntyneen tilan pohtimalla hänen luonteenlaatuaan. Mieleen tuli toimistossani oleva huumorikaupan kapine, Decision Maker nimeltään. Sen metalliselle alustalle asetettavat neljä eri väristä magneettia edustavat vaihtoehtoja. Niiden yläpuolelta rautalangasta roikkuva toinen magneetti tönäistään liikkeelle kuin kellon heiluri. Se saattoi poukkoilla hyvinkin pitkään eri vaihtoehtojen välillä, ja ponkaista aivan uuteen suuntaan juuri, kun näytti jo pysähtyvän osoittamaan jonkin vaihtoehdon valituksi.

Saamani seuralainen osoittautui varsinaiseksi, monologeja pitäväksi pohdiskelijaksi, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, että joku hän hoiti puhumisen. Viimeisteltyään pääruokansa ja minun jo juodessa jälkiruokakahviani, mies kaivoi kassistaan kynän, ja paksun kirjan. Hän oli ostanut sen lahjaksi lukioikäiselle tyttärelleen. Tyttären nimi oli Dot, kuulemma lyhennys Dorothystä, jos ihmettelin. Kirja puolestaan esitteli itsensä Sofian Maailmaksi. Dot, josta mies puhui hyvin lämpimään sävyyn, oli kuulemma tyypillinen nuori aikuinen, jolla oli oikeat vastaukset kaikkeen. Muistelin itseäni sen ikäisenä, ja nyökkäilin myöntyvästi. Tyttärensä isä ei kuitenkaan ollut aivan varma, halusiko lopulta antaa tyttärelleen sellaista lahjaa. Kirja käsitteli filosofian perusteita romaanin muotoon kirjoitettuna, ja sen myötä hänen varsinainen lahjansa tyttärelle olisi kyky ihmetellä ja kyseenalaistaa maailmaa. Ihailtava kyky jonka myötä hän kuitenkin saattaisi samalla tulla syösseeksi oman lapsensa nykyisestä määrätietoisuudestaaan ikuiseen epävarmuuteen. Se oli iso valinta.

Aloin tehdä lähtöä, ja mies, joka ei tarkoittanut olla kohtelias, vaan oikeasti myös tarkoitti sitä, kiitti seurasta, ja sanoi, että oli ollut mielenkiintoista tavata. Minäkin tarkoitin sitä. Takkiin sonnustauduttuani hän vielä ojensi kätensä. Hänen nimensä oli Mark. Vastasin tervehdykseen, ja poistumiseni ravintolan tunnelmasta kilautti oven kelloa merkiksi siitä, että vierailuni oli päättynyt. Astellessani sateen kastelemalla asvaltilla, en voinut mitään hiema vinolle hymynkareelle, joka väkisin pyrki kasvoilleni. Kuinka sattuva nimi miehellä, jonka olemassaolo tuntui perustuvan pelkille kysymyksille.

Everything is Possible to Everyone?

Positiivisuuden voimauttava harha. Vai onko se sittenkin lamauttava. Harhauttava voima. Toiselle se on mustaa, toiselle valkoista. Mustaa ja valkoista. Ääri ja pää. Kaikki on mahdollista. Loppu on vain itsestä kiinni. Ehkäpä onkin, mutta millä tavalla? Miksi yksi onnistuu siinä, missä toinen ei?

Väkivaltaan taipuvaisista ja helposti provosoituvista miehistä on pystytty eristämään soturi -geeni. Henkilön fyysinen ominaisuus, jolla näyttäisi olevan yhteys edellä mainittuu käytökseen. Joillekin ihmisille taas mikään ei tunnu olevan mahdotonta. Haasteet ja henkilökohtaiset rajoitukset voivat olla millaisia tahansa, mutta he eivät silti lannistu, vaan kulkevat sinnikkäästi omaa polkuaan. Olisiko heistä löydettävissä jonkinlainen taistelijageeni? Jokin sellainen fyysinen ominaisuus, jota ei ole niillä, jotka ovat taipuvaisia lannistumiseen ulkoisesti pientenkin vastoinkäymisten edessä.

Positiivisuus-uskovaiset ajattelevat, että kuka tahansa pystyy mihin tahansa, jos vain tarpeeksi haluaa. He uskovat näin, koska heille mikä tahansa on mahdollista, ja siksi se tuntuu todelta. On myös parasta itseimartelua laittaa tällä tavoin omaksi ansioksi se, että onnistuu asioissa. Silloin voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi. Esteet ja rajoitukset ovat vain harhaa. Laiskuutta ja luonteen heikkoutta. Yrittämisen puutetta. Puuttuvaa halua. Ehkä tämä pitääkin paikkansa, jos henkilöllä on taistelijageeni. Silloin mikään fyysinen ulkoinen seikka ei ole este, vaan ainoastaan ratkaisua odottava haaste. Miksi sitten kaikki eivät halua tarpeeksi kovasti?

Entäpä, jos se itsestä kiinni oleminen onkin juuri sitä, että tällainen geeni puuttuu? Mitä jos joillekin onkin yhtä totta se, että vastoinkäymiset ja hankaluudet ovat lannistavia? Jos se ei olekaan harhaa, vaan persoonallisuuden piirre. Miksi kukaan haluaisi olla laiska, jos kerran ahkeruus on tie menestykseen? Mistä se luja luonne kasvaa, jos sellaista ei ole? Sinnikkyys ja päättäväisyys? Periksi antamattomuus? Ovatko ne geeneissä, vai kasvatuksen ja kasvamisen tulosta? Hormonitoiminnan seurausta? Ehkäpä se on monien eri osatekijöiden summa. Ehkä samoin on rajallisuuden kohdalla.

Markkinatalouden oikeutus perustuu siihen oletukseen, että jokainen on oman onnensa seppä, ja kaikilla on samat mahdollisuudet. Vaikka perusolettamus olisikin totta, ei kaikille silti riitä niitä suuripalkkaisia johtajan paikkoja. Valtaosan on joka tapauksessa tehtävä niitä matalapalkkaisia paskanlappaushommia. Koska paska on lapattava. Eikä varmasti kuitenkaan ole totta, että kaikilla olisi elämässä samat mahdollisuudet, edes syntymän hetkellä. Jokaisella on omat erilaiset ominaisuutensa ja persoonallisuutensa. Pieni ihmisen alku ei ole tyhjä taulu, vaan siihen on jo sisään rakennettu joitakin ominaisuuksia. Tämä ei ole mikään katkera valitus, enkä väitä, etteikö ihminen voisi paljonkin vaikuttaa omaan elämäänsä. Tämä on ajatus siitä, että yksilöiden tasavertaisiin mahdollisuuksiin uskominen saattaa olla melko lailla höttöistä. Se saattaa myös olla melkoisen syyllistävää niitä kohtaan, joilta tuntuisi puuttuvan tällainen "taistelija geeni". Mikä sen taustalla sitten ikinä onkaan.

The heat & The pressure

Ahdistus, tuo sielun alivuokralainen, joka tunnollisesti huolehtii vuokransa maksamisesta. Se ottaa tilansa siellä, missä se on otettavassa. Se huomaa aina tilaisuutensa. Se viettää aikaansa umpikujien pimeillä perukoilla. Parkkeeraa itsensä poikittain keskelle tietä, ja on suunnattoman vastahakoinen päästäämään ohitseen. Se imee hapen ilmasta. Vapaaksi päästyään se paisuu kuin pullataikina, kunnes paine muodostuu niin suureksi, että kappaleiksi räjähtäminen tuntuu vääjäämättömältä seuraukselta. Heti sen jälkeen, kun on ensin saanut järjen puserrettua päästä ulos.

Se nauttii ristiriitaisuudesta ja rakastaa paineita luovia odotuksia. Epätietoisuus on sen paras ystävä. Se väijyy liikahtamatta rämeisellä suolla leijuvan hernerokkasumun suojissa. Siellä siitä on vaikea saada otetta. Se ei tunnu olevan erityisesti missään, ja samalla se tuntuu olevan kaikkialla. Sen voima on kuitenkin näennäistä. Sitä ei tarvitse, eikä kannata pelätä. Se saa olon tuntumaan paskamaiselta, mutta muuhun se ei kykene. Sitä täytyy ottaa kädestä, ja hymyillä lempeästi. Tule vain, en pelkää. Silloin se menee hämilleen ja menettää otteensa. Se ei myöskään pidä siitä, että pannaan tuulemaan. Tuuli saa sumun haihtumaan. Lihakset pumppaavat sen painetta ulos kehosta.

Se ei suostu muuttamaan, vaan vetäytyy pimeään huoneeseensa uinumaan. Sen uni on valpasta kuin koiralla. Se odottaa uutta merkkiä, sitä jotakin, joka kutsuisi sen pois piilostaan.

Seeking for ExtraOrdinary

Kaikenlainen erityisyys herättää mielenkiintoni ja arvostukseni. Jollakin tapaa erityiset persoonallisuudet, omalla tavallaan erityislahjakkaat tai ajattelultaan partaveitsen terävät. En ole erityisen nirso sen suhteen, että lahjakkuuden tai erityisyyden pitäisi olla jotenkin yleisesti arvostettua. Osan arvostaa vaikkapa poikkeuksellisen nerokasta kyynisyyttä. Akrobaatteja, muusikoita ja muita esiintyviä taiteilijoita. Osaan arvostaa poikkeuksellisia hyvyyden tekoja, kuten poliisimiestä, joka osti kodittomalle kengät.

Televisiossa suosikkejani ovat esimerkiksi deduktiivisen päättelyn mestari, Consulting Detective Sherlock Holmes. Luther sarjan äärimmäinen etsivä John Luther, sekä hänen rikollinen ja sosiopaattinen kumppaninsa Alice Morgan. Tai Leonardo da Vinci sarjasta Da Vinci's Deamons. Kaikki luonteeltaan rosoisia, käytökseltään epäsovinnaisia, mutta erittäin älykkäitä. Jollain tasolla koen pystyväni samaistumaan näihin hahmoihin. Heidän erikoisuuteensa. En useinkaan tunne sopivani normaalin ihmisen standardiin.

En pidä itseäni super-älykkäänä. Toisinaan suorastaan täytenä idioottina. Silti välillä tunnen, että ajattelussani olisi potentiaalia, jos minulla vain olisi kyky hyödyntää sitä täysimittaisesti. Jos olisi pitkäjänteisyyttä ja rohkeutta ja määrätietoisuutta. Jos en rämpisi henkisessä siirapissa. En ole superlahjakas missään, vaikka tunnun oppivani loogisten asioiden alkeita kohtuullisen helposti. Usein olen melko pettynyt ja turhautunut itseeni. Siihen, etten yllä sellaiselle tasolle, jota itseltäni odotan, jota osaisin arvostaa ja johon toisaalta parempina aikoina näkisin itsessäni potentiaalia. Toisinaan koitan kosiskella itsenä arvostamaan itseäni sellaisena, kuin olen. Ajoittain se onnistuukin, kunnes vaativuus ja jonkinlainen kunnianhimo astuvat esiin, ja päätän yrittää tulla paremmaksi. Osittain korkeissa odotuksissa on varmasti kyse myös turhamaisesta pyrkimyksestä saavuttaa toisten ihmisten arvostusta ja ihailua. Ja vielä epävarman ihmisen tarvetta ulkoa tulevalle oikeutukselle omalle elämälleen ja olemassa ololleen. Ehkäpä myös haluaisin päästä mukaan siihen joukkoon, jota itse arvostan, ja johon jollain tavalla samaistun. Tosin koen itseni siihen täysin riittämättömäksi.

Jonkinlainen erityisyys on vaatimus pääsystä sisäpiiriin. Tiukkaan ytimeen. Sen jälkeen kun lakkasin lapsena olemasta alati ilman kavereita kotona, siis lähinnä koulun alkamisen myötä, olen jollain tapaa kokenut kuuluneeni siihen oman ympäristöni ytimeen. Alakoulussa sen takasivat urheilullinen lahjakkuuteni ja varmaan myös fyysinen ulkoinen habitukseni. Yläkoulussa siihen taisivat johtaa boheemi hulluuteni ja taipumukseni koomikon rooliin. Peruskoulun jälkeen filosofinen luonteenlaatuni. Ammattiopinnoissa paneutumiseni ja kunnianhimoni tietylle sektorille. Ansaiten saavutettu arvostus siinä, mitä tein. Eittämättä taustalla on ollut esikoiselle tyypillinen luontainen taipumus johtajuuteen, voimakas empaattisuus ja ylenpalttinen mukavuus.

Sen jälkeen alkoikin alamäki. Aloin panostamisen sijaan alisuorittaa. Olin yhä useammin masentunut ja ahdistunut, mitä olin toki ollut myös lapsuuden ja nuoruuden aikoina. Kadotin uskon tulevaisuuteen. Lakkasin odottamasta elämältä muuta kuin sen päättymistä. Ajauduin ulos ytimestä. Joko minussa tapahtui jotain, ja/tai sitten saavutin jonkin sellaisen rajan, josta en enää päässyt yli. Ehkä minulle kuvaavaa on se, että paras juoksumatkani oli 40 metriä. Räjähtävä lähtönopeus, mutta riittämätön huippunopeus. 

Nyt en oikein tiedä, kumpaan suuntaan pitäisi pyrkiä. Pitäisikö sinnikkäämmin yrittää saavuttaa jotakin, vai ennemmin päästä paremmin sinuiksi keskinkertaisuuden kanssa. Ehkä molempia.

Use energy, And you'll get More

Liikkeen vakio:

Se päivittäinen vähimmäismäärä, joka keholta jää suorittamatta, siirtyy mielen liikkeeksi. Mitä vähemmän fyysistä riekkumista, sen pahempaa on aivojen lepatus, ajatusten harhautuminen ja suoranainen perseily. Mitä enemmän ruumiintoimintoja, sen paremmin pysyy mieli aloillaan, oleelliseen keskittyneenä.

Olen antanut itselleni kertoa, ja saanut myös kliiniset perustelut sille, että liikunta tekee hyvää - sekä keholle, että mielelle. Erilaisten terveyden paranemiseen liityvien fyysisten vaikutusten myötä blaa blaa... Ensisijainen syy hyvään oloon on liikehdinnän vapauttama endorfiini. Tekemieni empiiristen havaintojen pohjalta näyttää siltä, ettei se ihan pelkkää potaskaa ole. Ainakaan minulle. Kyse ei myöskään ole pelkästä hikitreenistä, vaan ylipäätään siitä, että nivelet ja lihakset saavat käyttää aikaansa siihen, mihin ne on tarkoitettukin.

Käyttämätön energia kanavoituu levottomuutena ja ahdistuksena. Minä väsyn, jos jään pitkäksi aikaa laakereilleni lepäilemään. Mitä väsyneemmäksi tulen, sen vähemmän tekee mieli liikkua. Ja niin se jatkuu, kunnes lopulta tuntuu, että pää räjähtää aivan tuota pikaa. Liikkeelle pääseminen taas yleensä johtaa virkistymiseen, minkä jälkeen kaikki on helpompaa. Liike on siis kaksisuuntainen noidankehä. Siihen voi myös jäädä koukkuun. Kuulemma. Kysykää hamsterilta.

Doctor Who Am, I Suppose?

Ihmisenä oleminen on kliseiden summa. Kaiketi erilaisuudestamme huolimatta, meissä kaikissa on jotain samaa. Ymmärrän, miten jokainen kriisi on mahdollisuus. Lukuisia ovatkin mahdollisuudet olleet. Kipu ja koettelemukset kasvattavat. Lapsena sanottiin, että kaurapuuro. Ymmärsin sen silloin toisin - konkreettisemmin. Jos ne ovat saaneet minut kasvamaan, niin olen kasvanut kuin käkkäräinen mänty kallionkielekkeellä. Pieneksi ja kippuraiseksi, jonka juuret eivät ole missään kiinni.

En koskaan ollut tappelupukari. Enpä tiedä, olenko vieläkään, vaikka mielen erämaissa - vuoristoissa ja rämeillä, riehuu varjokseni pinttynyt sisällissota. Sota ajatuksista ja arvoista. Sota inhimillisyydestä, oikeuksista ja velvollisuuksista. Tunteista ja tunteettomuudesta. Sota energiasta ja apatiasta. Toivosta ja toivottomuudesta. Kaikilla sodilla on uhreja.

Yhteenottoja syntyy aika ajoin. Joku on varomaton, ja rutikuivat ruutivarastot leimahtavat taivaalle kuin itsestään. Ristiriidat kärjistyvät konflikteiksi. Jotkin taistelut voitetaan, toisia ei. Pahimpia ovat ne, joiden jälkeen jää lyötynä maahan makaamaan. Lopullista rauhaa ei ole näköpiirissä. Vastapuoli ei neuvottele.

Toivoa kuitenkin on. Toivoa siitä, että välillä saa levätä. Levätä jaksaakseen jatkaa taistelua. Ei siksi, että jaksaisi kouluttautua, ponnistella työuralla eteenpäin, tai rakentaa perheelle uutta kotia. Väliaikaiset voitot ja seesteiset hetket auttavat jatkamaan taistelua selviytymisestä. Taistelu, joka on jokaisen miehen, naisen ja lapsen syntymävelvollisuus.

Oli millainen kriisipesäke hyvänsä, se ei voi eristäytyä. On käytävä kauppaa maailman kanssa. Se on vaikeaa maalle, jonka luottoluokitus on kolme C:tä. Maalle, jolla ei ole juuri muuta annettavaa, kuin rumat tarinat ulkomaantoimitusten reporttereille. Tarinat, joiden henkilökohtainen lohduttomuus jossakin kertojan ja kuulijan välimaastossa muuttuu heidän jokapäiväiseksi leiväkseen. Tarinat, jotka ovat kovin erilaiset, riippuen siitä, kumpi armeija on voitolla. Se tekee kipeää kansalle, joka on riippuvainen humanitaarisesta avusta. Kansalle, joka huoraamalla toimittajien kanssa saa mahdollisuuden pieneen elämään.

At The Railway Station

Oli aurinkoinen kesäpäivä. Istuin pienen puisen rautatieaseman terassilla kahvikupposen äärellä. Katselin, miten junat tulivat ja menivät. Ihmiset lähtivät matkalle johonkin, tai saapuivat päämääräänsä. Minun tarkoitukseni oli vain viettää kesäpäivää, seuraillen kaikkea sitä tulemista ja menemistä. Junissa ja rautatieasemissa on jotakin erityistä.

Silmäilin maailman menoa lehteni ylitse, kun asemalaiturille saapui mies. Ei huoliteltu, muttei resuinenkaan. Sen oloinen, ettei ollut valmistautunut olemaan siellä, missä oli. Hänen katseensa oli kiihtynyt, ja suunnattu laiturilla olleeseen junaan. Juna oli hänelle erityinen. Se oli hänen junansa. Se, jolla hänen piti päästä sinne sinne jonnekin. Mikä häntä siellä odottikin, se oli ilmeisen merkittävää. Se oli helppo lukea hänen kasvoiltaan. Mies lähti astelemaan kohti junaa, ja harppoi kyytiin. Hänellä ei ollut mitään mukanaan, matkatavaroita tai sellaita. Pelkkä mies vain. Uppouduin ajatuksiini, samalla kun lehteni kulma uppoutui kahviini.

Kotvasen kuluttua junasta laiturille nousi vanhemman oloinen virkapukuinen herra; konduktööri, ja hänen perässään seurasi vastikään junaan noussut mies. Hänen siellä ollessaan näytti kiihtymys ottaneen parikin askelta kohti epätoivoa. Mies viittoili junaa, selitti, elehti kohti itseään ja virkailijaa, ja kaikesta päätelleen toivoi hyvin hartaasti pääsevänsä kyytiin. Konduktööri suhtautui häneen ammatillisen kohteliaasti, mutta päättäväisen kieltävästi. Mies katsoi puhuessaan junaa, asemarakennusta ja konduktööriä, lopulta taivasta ja varpaitaan.

Juna teki lähtöä, ja vaunujen ovet sulkeutuivat. Mies jäi laiturille. Junan nytkähtäessä liikkeelle hän viimeisenä epätoivoisena tekonaan tarratutui siihen kiinni. Ikään kuin olisi todella kuvitellut voivansa estää junaa lähtemästä. Niin ei kuitenkaan käynyt - miehen voimat olivat veturia rajallisemmat. Juna meni menojaan, vaikka hän vielä otti muutaman juoksuaskelenkin sen rinnalla.

Mies todellakin näytti junasta pudonneelta, seisoessaan asemalaiturin päähän pysähtyneenä kuin halvaantunut. Mitä lie mahtoi pyöritellä mielessään. Ehkäpä elämän pikajuna kiisi parhaillaan kiskoilla hänen edessään, vaunuissaan syitä ja seurauksia. Ehkäpä se oli niin. Hänen kävellessään ohitseni kohti asemarakennuksen massiivista ovea, kätkin tunkeilevan läsnäoloni sanomalehteen. Sillä ei kuitenkaan ollut antaa vastausta kysymykseen, jonka hän ohi kulkiessaan esitti itselleen: "What the fuck am I gonna do now?"

High hopes & Rackin' disappointments

Kunpa useammat päivät olisivat enemmän tällaisia. Toiveeseen sisältyy oletus siitä, että päivät tulevat minulle jonkinlaisina. Ei ollut sattumaa, että päiväni oli tällainen. Siitä tuli tällainen ainakin puoliksi sen takia, että suunnittelin sen niin. Siksi, että minä tein jotakin toisin. Tietysti tämä on kaksiteräinen miekka. Mieliala vaikuttaa ajatteluun ja tekemiseen, mutta myös toisin päin.

Siis. Jospa useammin suunnittelisin ennalta seuraavaan päivään jotakin tekemistä. Päättäisin ryhtyä tuumasta toimeen, ja tehdä jotain kiinnostavaa. Tai edes jotain, mikä sitten mahdollisesti johtaisi johonkin mielenkiintoiseen. Antaisin päivilleni tarkoituksen. Tuntuu aina hyvältä, kun on saanut jotakin aikaan. Kuvittelen ainakin olevani todellisuudessa sellainen, joka nauttii päästessään tekemään jotakin. Siitä on myös vankkaa todistusaineistoa menneiltä vuosilta. Ja käänteisesti viime vuosilta. Olen ollut epäonnellinen, kun en ole tehnyt juuri mitään. En ollut juuri missään mukana. Näivettynyt kotona.

Kai sille on tavallaan ollut syynsäkin. Olen myös oppinut pelkäämään joutumista heiluriliikkeeseen jaloista roikkuen. Siinä on usein ollut vähän liian pitkä köysi. Ensin on kivasti pää taivaissa, mutta alas tullessa se kopsahtaa ikävästi kiveen. Kuitenkin; koen eläväni vain, kun draivia on riittävästi. Mielen draivia. Tekoina sen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa mitään sen kummempaa, kuin musiikin kuuntelua kuulokkeilla. Nyt on ollut hyvää muutaman päivän. Siis ei vain pelkkää kurjan puuttumista, vaan sitä oikeaa plussaa. Vieläköhän saisin putken jatkumaan huomennakin.

Tylsästi sama biisi, mutta tässä on jotain, mikä saa minut syttymään. Kaksi lahjakasta ihmistä, joilla on hyvä keskinenäinen kemia, draivia ja groovia. Ja samalla jotain vähän rosoista.

What Am I Good At?

En ole vielä oikein löytänyt omaa alaani. Siis sellaista, jolla henkilökohtaisista ominaisuuksistani olisi erityistä hyötyä. Ja joka vielä kiinnostaisi minua. Mikä olisi sellainen työ, jossa olisi hyödyllistä olla minä?

Olla alkulahjakas ja nopea oppimaan loogisia prosesseja, pääsemättä ikinä maaliin asti kirjaviisauden kanssa.
Ottaa vastuuta olematta virallisesti vastuussa.
Etsiä vaihtoehtoja, joutumatta tekemään lopullisia valintoja.
Tehdä asioita yhdessä, mutta kuitenkin omalla tavallaan.
Kyetä uppoutumaan lyhyeksi aikaa, jaksamatta paneutua pitkäjänteisesti.
Olla samaan aikaan tuloksesta pedantti, kun ohittaa turhia mutkia prosesseissa.
Voida työskennellä motivoituneiden ja kannustavien ihmisten kanssa.
Olla vaihtelevassa, mutta kuitenkin strukturoidussa työssä.
Kehittää asioita omaan tahtiin, mutta välttyä paineistetulta pakko keksimiseltä.
Lajitella, lokeroida, yhdistellä ja piirtää asioita kaavioihin. Ja rikkoa vanhoja kaavoja.

Aika usein tunnen itseni väliinputoajaksi. En ole yrittäjä enkä johtaja, mutten myöskään rivimies. En ole kova asiantuntija missään, mutta oivallan tietyn tyyppisiä asioita melko hyvin. En ole oikein sosiaalinen, mutten erakkokaan. Koen itseni hyvin ristiriitaiseksi persoonallisuudeksi. Enkä todellakaan tiedä, millaisessa työssä voisin kokea olevani "omalla alallani", ja jonka vaatimukset sopisivat luonteelleni.

Beware OF The Mongoose

Oli tuhannen sinne tänne poukkoilevaa ajatusta. Nyt kun yritin tarttua niihin, ne katosivat. Luikahtivat yhdestä vihellyksestä kukin takaisin koloihinsa kuin mangustit preerialla. Se on periaatteessa ihan hyväkin asia. Mongoose is bad news. You should not stop running, or the mongoose will get you. Sisälläni velloo kokonainen mangustipopulaatio. Niitä putkahtelee pintaan siellä sun täällä.

Mangustit ovat ärsykkeitä, jotka saavat aikaan sisäisiä reaktioita. Jonnekin tietoista mieltä syvemmälle poltettuja ehdollistumia. Asioita, jotka ovat esiintyneet yhteydessä merkittävään kipuun tai vaaraan. Ne eivät katoa siitä, että tietoisesti pystyisi ymmärtämään, yhteyden olevan todellisuudessa korkeintaan puolittainen, jos sitäkään. Silti tunnetason reaktiot niihin ovat vahvasti kielteisiä. En voi vain päättämällä muuttaa asiaa.

On melkoisen vaikea luottaa siihen, että ihmiset puhuvat totta. Tekevät, mitä sanovat tekevänsä. Ovat siellä, missä sanovat olevansa. Ajattelevat niin kuin sanovat ajattelevansa. Kun olen nähnyt, miten helposti ihmiset pystyvät valehtelemaan. Niinpä sanoilla ei juurikaan ole painoarvoa.

En ole ennenkään ollut mikään suuri baarien ystävä, nykyään vielä vähemmän. Monet ovat kännissä ääliöitä. Toisista tulee väkivaltaisia. Kolmannet menettävät harkintakykynsä ja moraalinsa rippeet. Harmi niiden kannalta, jotka säilyttävät jonkinlaisen sivistyksen tason myös päihtyneenä.

Kaikki kevytkenkäisyyteen, epärehellisyyteen, välinpitämättömyyteen tai röyhkeyteen viittaava aiheuttaa ahdistusta. Se tekee elämästä välillä hieman raskassoutuisen. Se sulkee ison osan elämää ulos.

Mangustit ovat ovelia saalistajia. Ne vaanivat kaikkialla. Etenkin televisiossa ja radiossa. En kaipaa menneisyydestä mitään. Miksi se siis kynsin hampain riippuu kiinni minussa? Päästäisi jo irti. Ehkäpä siksi, että yritän välttää käymästä samaa läpi toistamiseen. Tosin, vain osa niistä on selkeästi liitettävissä johonkin ulkoiseen kipukohtaan. Osa on enempi sisäsyntyisiä.

Against The Wind

Parhaissa asioissa yhdistyvät vesi ja tuuli. Kaikki muu on sitten - no, se on jotain muuta. Oikein sekoitettuna nämä ainesosat saavat rypyt katoamaan otsalta, ja suupielet kohoamaan. Ne aiheuttavat euforian kaltaista onnellisuuden tunnetta, sekä puhdasta riemua. Ne saavat kaiken muun katoamaan. Jää vain flow. Toisiaan seuraavien ykstittäisten hetkien ketju, ja hillitön ykseyden kokemus tuon ketjun muiden osatekijöiden kanssa. Vesi on minun elementtini, olenhan vesimies. Kunhan ei tarvitse itse olla vedessä.

Tein tuon edellä kuvaamani havainnon alunperin kauan kauan sitten, aikana, jolloin lihaksia oli vielä reilusti enemmän kuin kehoon varastoitua energiaa. Oli myrskyinen iltapäivä, kun suuntasin kajakin kanssa tutulle järvelle. Tuuli puhalsi juuri täydellisestä suunnasta; pitkän, mutta kapean järvenselän suuntaisesti, nostattaen aaltoja, jonka kaltaisia en kyseisellä järvellä ole muulloin nähnyt. Ei mitenkään erityisen jättimäisiä, mutta kuitenkin sellaisia, ettei aallonpohjalla matalassa kajakissa istuessa aina nähnyt aallonharjan yli. Ehkä parin kilometrin matka selän toiseen päähän kävi nopeasti, kajakin noustessa surffiin isoille aalloille. Alla oli tuttu ja turvallinen menopeli, jota tiesin osaavani käsitellä yhtä hyvin pää veden alla, kuin oikeinkin päin. Myötäinen oli toki lievää hihkumista herättävä kokemus, mutta varsinainen riemu repesi paluumatkalla.

Vastatuuli oli kova, napaten kiinni melan lapoihin. Aallot vyöryivät syliin kajakin keulan upotessa vastaan tulevaan aaltoon. Pärskeitä lensi naamalle jatkuvasti, vesi valui käsiä myöten kainaloihin. Oli ponnisteltava kaikin voimin, että ylipäätään pääsi eteenpäin. Tunsin todella voimakasta ykseyden tunnetta, kun minun yläruumiini, mela ja kajakki olimme yhtä, toisiinsa kiinni kasvaneita. Kuin kajakki todella olisi yksi normaaleista ruumiinosistani. Siinä paluumatkassa yhdistyivät kaksi asiaa: haaste ja hallinta. Tilanne oli fyysisesti ja vaikeudeltaan haastava, mutten missään vaiheessa kokenut epävarmuutta siitä, etteikö homma olisi hanskassa. Kajakkia vasteen hakkaavat aallot ja täydellä voimalla päin lataava tuuli olivat silkkaa riemua. Jokaiset uudet pärskeet kasvoilla saivat  aikaan syvästä onnellisuudesta purkautuvan naurun. Se oli niin fantastista, että sahasin järven useita kertoja päästä päähän. On ihan mahdollista, että se on ollut elämäni onnellisin hetkin. Harmillista on vain se, etten voi jakaa sitä kenenkään kanssa.

Sama veden ja tuulen kombinaatio toteutuu purjehtiessa. Tuulessa, joka on lähellä järkevää maksimia kyseiselle veneelle. Kun vastaiseen purjehtiessa tuuli tuivertaa kasvoja, purjeet pullistuvat ja vene kallistuu. Vesi ympärillä alkaa kohista vauhdin kasvaessa. Äänetön (pärinätön) liuku pitkin veden pintaa. Venettä keinuttavat aallot ja satunnaiset pärskeet aallon rikkoutuessa veneen keulaan. Kevyttä venettä nopeasta kallistelevat tuulenpuuskat saavat vauhdin yltymään maksimiinsa. Ja koko tämän kombinaation pitäminen omissa hyppysissä. Ne ovat elämän eniten hienoja hetkiä.

Varmaankin kysyy jollain tapaa omituista ja kieroutunutta luonteenlaatua nauttia siitä, että jotuu ponnistelemaan lujasti, ja ajoittain joku heittää ämpärillisien vettä naamalle. Sen sijaan, että nauttisi makaamisesta lämpimällä hiekkarannalla. Se vaatii sitä, ettei pelkää kaatumista, vaan keskittyy nauttimaan pystyssä pysymisestä. Kyse ei kuitenkaan ole missään tapauksessa vaaraan heittäytymisestä ja tuurilla selviytymisestä, vaan siitä, että tietää olosuhteiden olevan haastavat, mutta kuitenkin sellaiset, joista omin taidoin ja välinein selviää, joutumatta todelliseen vaaraan.


Tämä ei nyt kyllä ole pieni vene, mutta fiilis on sama.

Waste Of Time

Aika, tuo pentele. On tiistai, ja kävelen reipasta vauhtia kohti liikuntahallin kassaa. Kaivan taskustani setelit, joilla maksan sulkapallokentän vuokran. Tik-tik-tik-tik-tik-tik-tik alkaa munakello raksuttaa alitajunnassani. Pelikaveri näkyy kävelevän ulkona kohti hallin ovea. Hyvä, pääsemme aloittamaan ajoissa.

Pelaaminen on intensiivistä, eikä ajan kulumista huomaa juuri lainkaan. Ei ole tulevaa, eikä mennyttä. On vain hetki ja sen tapahtumat. Vain pallo, verkko, rajat ja vastustaja. Tuntuu melkein rikolliselta kokea mielihyvää sellaisesta. Mitä hyötyä on käyttää aikaa niin, ettei ole edes tietoinen siitä.

Juomatauolla pelikaverini puhelin soi. Hän vastaa ilahtuneena. Katson omaani. Neljä vastaamatonta. Ehdin soittaa takaisin autosta. Hörppään vettä ja vilkaisen kelloa. Sekuntiviisari tuntuu pitävän kiirettä. Useimmilla on tapana edetä verkalleen nytkähdellen, mutta liikuntahallissa kellokin pinkoo näköjään tasaisen tappavalla tahdilla. Vilkuilen kaveria. Ja taas kelloa. Ajattelen parhaillaa sormieni välitse valuvia kolikoita. Kuulen niiden kilahtelevan poukkoillessaan pohjattoman kuilun seinämiin. Yhä kiihtyvällä tahdilla, kunnes ajatus alkaa huimata. Ohimoita kiristää, ja puren huomaamattani hampaita yhteen. Tarkistan kellosta puhelun kestäneen jo hyvän matkaa kolmatta minuuttia. Nakkaan pyyhkeeni penkille ja palaan kentälle. Lyön korkeita palloja, ja juoksen verkon ali puolelta toiselle.

Vuoron päätyttyä istumme muutoin tyhjässä saunassa. Kiuas kivahtaa ajoittain löylyvedelle, joka alkaa suhista sille rauhoittelevasti, kunnes kiuas jatkaa taas tyytyväistä napsumistaan. "What's on your mind?" Havahdun ajatuksistani. Mielessä oli neljänkymmenen kahdenksan minuutin kuluttua alkavan palaverin avauspuheenvuoro, mutta tiedän, ettei hän tarkoittanut sitä. Selitän hänelle. "Ah - you worry about running out of time. But hey, don't worry - I just gave you some of mine."

Opinion Is An Option

Mielipiteen muodostaminen on todella haastavaa. Juuri kun luulet saavasi sellaisen kasaan, sen kylkeen syntyy ammottava aukko. Yksi kaatuva argumentti vie mennessään kaiken, mikä on sen varaan rakennettu. Kaikki ei ole sitä, miltä alkuun näyttää, ja lopullekin pitävien todisteiden hankkiminen on vuosien työ.

Shame On Me

Häpeä on hankala tunne. Yhdessä syyllisyyden kanssa se on toki erittäin tarpeellinen silloin, kun jokin on väärin tai itse on tehnyt jotain väärin. "Väärin" ei tietenkään ole absoluuttinen asia, joten ei nyt mennä tarkemmin siihen, milloin häpeän on tarpeen. Tietysti olisi hyvä, jos ei milloinkaan, mutta hei - kukkakaan ei ole täydellinen. Toisaalta ei olisi suotavaa, että ihminen alati häpeää itseään.

Häpeä tarkoittaa muurien rakentamista itsensä ja ympäröivän maailman väliin, jottei kukaan näkisi, miten viallinen itse on. Se tarkoittaa yrittämisen välttämistä erehtymisen pelossa. Se merkitsee itsestään luopumista ja minuutensa kellariin lukitsemista. Piiloutumista peilin taakse niin, että toiset näkevät vastaantulijan sijaan itsensä.

Mikään ei kuitenkaan auta, sillä häpeän piinaamasta ihmisestä tulee varautunut ja epäaito. Sellainen, jossa on jotain pielessä. Tuo ei ole sitä, mitä esittää olevansa. Jostain syystä ihmiset yleensä olettavat, että jos joku piileksii, hän pyrkii yllättämään uhrinsa ja vahingoittamaan tätä. Ihmiset pysyvät varmuuden vuoksi hieman etäällä. Varjoissa pysyttelevälle se taas on kiistaton todiste siitä, että hänestä ei todellakaan pidetä. Joukkoon, tai laumaan kuuluminen kuitenkin olisi yksi ihmisen keskeistä tarpeista.

Miksi siis pitää ihmisen jatkuvasti hävetä itseään? Meidät on siihen opetettu. Jo ihan pienestä, usein myöskin vanhemmalla iällä. Jos on aina saanut kuulla olevansa väärässä, tai vääränlainen, niin miten sitä voisi jotain muuta itsestään uskoa. Osasta tulee alistuneista. Toiset taistelevat sitä vastaan, ja yrittävät kaikin tavoin todistaa, itselleen ja maailmalle, olevansa hyviä ja oikeassa. Kolmannet pääsevät irti häpeästä. He oivaltavat joko itse, terapeutin, tai läheisten ihmisten avulla olevansa ihan yhtä arvokkaita ja oikeanlaisia ihmisiä kuin toisetkin.  Ettei heidän oikeutensa elää ja olla olemassa, ole riippuvaista muiden hyväksynnästä ja mielipiteistä.

Hetkinen - eikö muiden mielipiteistä siis tarvitse välittää? Voinko olla oma itseni riippumatta siitä, miltä se muista tuntuu, tai mitä muut siitä ajattelevat? Jos saan olla oma itseni, pitääkö minun silti muuttua jollakin tapaa toisenlaiseksi? En tietenkään voi tehdä mitä tahansa, mutta onko näitä kahta asiaa mahdollista repiä täysin erilleen toisistaan; olemustamme ja tekemistämme? Ratkaisut ovat helppoja narsistille, joka paskat nakkaa muista. Ne ovat helppoja myös alistujille, jotka aina tekevät, kuten muut tahtovat. Siinä välillä tasapainoilu on paljon haastavampaa.

Linkki

http://www.blogilista.fi/

Inspirazion & Motivazion

Lähestyn tällä kertaa ajatuksillani inspiroitunutta ja motivoitunutta mieltä. Ajatusta siitä, että jokin on riittävän mielenkiintoista tehdäkseen siitä lopustakin vaivan arvoista. Varotoimenpiteenä vedän pohjiksi näkökulman siitä, että riman asettaminen epärealistisen korkealle johtaa suurella todennäköisyydellä toistuviiin pettymyksiin. Kaikki ei ole mahdollista, eikä itsestä kiinni. Ei siitäkään huolimatta, että pilvilinnakonsultit muuta väittävät. Sellainen näkemys oli muotia nousukaudella. Tämä odotusten överöinti on ollut omakin helmasyntini. Olen opetellut laskemaan rimaa siitä, mihin Jack Bauer on sen asettanut. Mies, joka käy vessassa vain etsimässä roistoja. Tästä teemasta kirjoitteli myös Maaret kallio blogissaan tänään.

Toinen puoli on sitten se, että keksii jonkin hyviä fiboja tai sisäistä paloa aiheuttavan asian - ja vieläpä ryhtyy sitten siihen. Joskus sekä keksimisen, että ryhtymisen tuottavat vaikeuksia. Osasyyllinen löytyy ajoittain elämän eteen vedetystä harmaasta verhosta, jonka läpi katsoen mikään ei näytä erityisen kiinnostavalta. Joko edellisestä, tai sitten vain luontaisesesta laiskuudesta johtuen monet asiat kariutuvat jo siihen, että niihin ryhtyminen aiheuttaa vaivalloisia valmisteluja tai ei-toivottuja sivuvaikutuksia.

Jonkinlainen energianlähde kuitenkin pitää olla, jotta juna kulkee. Olenkin oppinut hiukkasen pitämään kokkailusta. Hyvin vaatimattomissa raameissa, mutta kuitenkin. Koitan oppia olemaan ihan tyytyväinen siihen, että taivaallisesta ruokaohjeesta syntyy jotenkuten välttävä annos, vaikka sen valmistamiseen meni kaksi tuntia, (syömiseen viisi minuuttia), ja likaisia astioita syntyi tiskiksi asti. Kun toisaalta herkullisen annoksen jogurttia ja mysliä olisi kyhännyt kasaan puolessa minuutissa. Ei kuitenkaan ole ihan helppo inspiroitua siitä, että parin tunnin harhailun, yhtä pitkän paikallaan kököttämisen, sekä tunnin tai parin tietokoneella nökötyksen jälkeenkin kamerasta saa edelleen ulos lähinnä pelkkää kuraa, ja mahdollisesti joskus yhden harrastelijalle kelvollisen otoksen.

Jotenkin motivoitumisen ja inspiroitumisen kanssa tilanne on sellainen, jossa toisaalta painaa kaikin voimin jarrua, ettei odottaisi liikaa. Ja toisaalta yrittää potkia vauhtia, ihmetellen miksei kelkka kulje. Mitenkä sitä oppisi nauttimaan matkasta, välittämättä niinkään päämäärästä. Vähän niin kuin autoillessa, jolloin tärkeintä ei tietenkään ole se, minne ollaan menossa, vaan se, että on pähkähullua seuraa, ja pysähdytään jokaisella huoltoasemalla.