Olipa Kerran Elämä

Isoisän talo oli ollut koskemattomana vuosia. Se oli aikojen saatossa imenyt itseensä pölyä, joka oli hiljailleen laskenut huntunsa samettiseksi peitoksia muistojen päälle. Sitä leijaili hiljalleen ilmassa auringonsäteiden hyväiltävänä. Sillä oli pesä ullakolla, missä se leikitteli talteen laitettujen huonekalujen, vaatekappaleiden ja laatikoiden päällä. Kuu kuumotti ullakon ikkunasta lattialankkuja.

Pölyn alta, laatikosta, romun ja muistojen seasta pilkotti nahkakantinen kirja. Tiedätkö miltä ullakolla säilytetyt lehdet ja kirjat tuoksuvat? Tämä tuoksui juuri siltä. Sen sivuilla oli koukeroisin kirjaimin tehtyjä, ajan patinoimia merkintöjä. Katoan ajasta ja jään vintin hämyyn tutkimaan kirjaa.

"Elämän tarinoita. 

Kirjannut - Touko Marttinen.

Voisi sanoa, että minulla on paljon ystäviä. Olen mukana iloissa ja suruissa. Onnessa ja kurjuudessa. Ei varmaan olisi kovin väärin sanoa niinkään, että kaikki tuntevat minut. Kaikilla on minusta mielipide. Silti joskus tuntuu siltä, ettei kukaan todella ymmärrä minua. Se saa minut tuntemaan itseni yksinäiseksi. Ulkopuoliseksi kaiken keskipisteessä.

- - - 

Tuntuu hyvältä, kun joku on onnellinen, tässä ja nyt. Minusta kaikkein kauneinta tässä maailmassa on hymy, joka kiipeää kasvoille jostakin sydämen sopukoista, tässä ja nyt. Kauniita ovat myös kyyneleet. Ne ovat niin hauraita, ja usein täynnä rakkautta. Kaikki tunteet ovat pohjimmiltaan täynnä rakkautta.

- - -

Ihmiset tuntuvat odottavan minulta todella paljon. Se saa minut joskus ahdistumaan. Aivan kuin olisin jonkinlainen yliluonnollinen olento, joka voi sormia napsauttamalla saada aikaan mitä vain. Niin kuin nyt voisin koska vain antaa yhdelle sitä ja toiselle tätä. Kuin olisin taikuri, joka vain nappaa pelikortin toisensa jälkeen tyhjästä, vetää hihastaan kilometritolkulla silkkinauhaa ja ponnauttaa lopuksi kaikkien hämmästykseksi hatusta kaniinin. Sellainen on pelkkää illuusiota. Mikään ei synny tyhjästä.

- - -

Joskus ihmisten loputtomat toivelistat rasittavat. "Anna minulle nämä asiat, jotta voin olla onnellinen." "Tee minut onnelliseksi." Monet pettyvät, jos en pysty tuosta vain antamaan kaikkea sitä, mitä he toivovat. He sättivät minua monella tapaa. Heistä minä olen paska. Epäreilu. Tylsä. En minkään arvoinen. Joskus en vain jaksa sitä, ja hakeudun mieluummin niiden luo, jotka tuntuvat arvostavan lemassaoloani. Ikään kuin minulla olisi joku velvollisuus täyttää kaikki toiveet. 

- - -

Kuolema kuittaa univelat. Sellainen sanonta on. Ihmiset eivät mielellää ajattele kuolemaa tai luopumista. Se koskee tietysti toisia ihmisiä, mutta myös tavaroita, jopa tunteita ja ajatuksia. Erityisesti he eivät halua luopua minusta. Ainakaan silloin, kun eron hetki tuntuu oikeasti olevan käsillä. Monet unohtavat minut kokonaan kaiken tohinan keskellä. Unohtavat sen, että minäkin olen rajallinen. Että jonakin päivänä meidän on aika erota. Silloin nekin, jotka ovat minua tavan takaa sättineet ja kironneet, tuppaavat olemaan kovasti hyvää pataa. 

- - -

Lapset. Heidän uteliaisuutensa ja avoimuutensa. Se on kiehtovaa. Lapset ovat ennakkoluulottomia. Joskus harmittaa, miten aikuiset puhuvat minusta heidän kuultensa. Istuttavat huomaamattaan lapsiin omia asenteitaan, odotuksiaan ja toiveitaan minua kohtaan. Jotkut tulevast siirtäneeksi pettymyksiään lastensakin kannettaviksi, koska luulevat, että heidän käsityksensä ja kokemuksensa on totuus minusta. Minä olen kuitenkin sellainen, millaisena minut haluaa nähdä. Minä olen sitä, miksi minut nimeää. Minulla ei ole muuta muotoa, eikä tehvätää, kuin se, minkä minulle kukin itse antaa. 

 - - -