Se imaisee ympäriltään kaiken.
Toiveet, haaveet, odotukset.
Kaiken käärii sisäänsä ja puristaa olemattomaksi hippuseksi,
jota on vaikea nähdä mutta raskas kantaa.
Posket lommolla ja huulet töröllä se imee itseensä aikaa kuin spagettia.
Se syö huomisen. Ja eilisen. Tulevaisuuden ja muistot.
Sen ruokalistalla on tämäkin hetki.
Eksyn jonnekin menneen ja tulevan välimaaston tuntemattomaan hetkeen,
kuin kiskoitta jäänyt juna kameran kennoon.
Saako sitä mikään täyttymään, minun sieluni mustaa aukkoa?
Epäilen, että ei.
Ei maapallolla liene niin paljoa massaa.
Ei viihteen maailmassa niin runsasta tarjontaa.
Kai ikuisuuden alkuun
se tyhjänä ammottaa.
