Howlin' Wolf

Toisinaan on se tunne liian pitkästä sukelluksesta. Kun tuntuu, että sisällä paisuu räjähdysaltis paine, saaden saumat natisemaan liitoksistaan ja aivot puristumaan lujasti vasten kalloa.

Toisinaan iskee tämä toinen tunne. Kaipaus. Tai kaiho. Se kun sieluun syntyy tyhjiö. Ympäristöstään täytettä hamuava musta aukko. Sisällä palava tuli. Onnen liekki, joka lepattaen hamuaa happea. 

Alipaineiseksi hurahtanut mieli ei suinkaan taistele ulkopuolta, vaan omaa kuortaan vastaan. Kuorta, joka estää tyhjiötä täyttymästä ympäröivistä asioista. Miten kova onkin Hooverin imu, ei se voi tavoittaa villakoiraa. Suuttimeen on juuttunut sukka. 

Ja niin minä ulvon, kuono kuuta kohden. Hopeasta kimaltavien hankien ajaessa sysipimeän liikkumattomien kuusten oksien suojaan.

Corners and Edges

Aatteleppa. Jos kaikki olisivat pyöreitä, sileiksi hiottuja kivisiä kuulia. Jouhevasti ne vierisivät elämässä eteenpäin, ja sulavasti sivuuttaisivat kohdatessaan toinen toisensa. Rullaisivat korttelista toiseen, alas vuoren rinteen polkua, aina sinne, mihin maa kulloinkin viettäisi. Aina vain uusia pyöreitä kuulia, joiden elämä olisi tasaista, ja kontaktit toisiinsa yksinkertaisen jouheita.

Mietippä, jos näiden kaikkien kuulien joukkoon laittaisi kimmoisan kumisen kuution, joka pomppisi vallattomasti särmiensä saattelemana sinne tänne. Olisi yllättävä ja arvaamaton. Jumittuisi toisinaan esteeksi sulavaliikkeisten kuulien tielle. Jumittuisi seuraavaksi nurkkaan, vai tekisi ennen näkemättömän loikan kohti korkeuksia. Kukapa tietäisi.

Sulavalla pyöreydellä on omat etunsa. Pyöreys tekee asioista jouhevia. Moninaiset särmät herättävät mielenkiintoa. Iskevät kipinääkin toisinaan. Rosoihin on helpompi tarttua. Sitä on utelias tietämään, mitä löytyy kulman takaa. Jotkut ovat tehneet vaikutuksen sulavuudellaan. Toiset kulmikkuudellaan. Molempiin tutustuminen on ollut ilahduttavaa. Yhdistävä tekijä heille kaikille on ollut tietynlainen vilpittömyys ja hyväntahtoisuus. Olipa sitten supliikki seuramies, mestarillinen kyynikko, taikka ympäriinsä räiskyvä homssu. 

Just Breath

Se tunne, kun ei jaksa keskittyä lukemiseen, eikä ajattelemiseen. Kun pitäisi mennä tupakalle ja lepuuttaa aivoja, mutta ei polta. Kun pää turpoaa keskittymisestä, ja olo on kuin liian pitkään hengitystä pidättäneellä.

Se tunne, kun näkee jotain pakahduttavan ihastuttavaa, joka kuitenkin tuntuu olevan itseltä niin kertakaikkisen tavoittamattomissa. Kun tuntee olevansa eläintarhan leijona, joka kaltereidensa takaa tarkkailee viereisen aitauksen antilooppia. Eikä tässä nyt olla mitään gasellia jallittamassa, vaan ihan toisenlaisista yhteyksistä on puhe. Toisenlaisesta kauneudesta. Osaamisesta. Luomisesta. No, tottakai myös niistä ihmisten välisistä yhteyksistä.

Sanokaa joku, mitä minä haluan. Mikä minulle on sen arvoista, että sen vuoksi kannattaa pinnistellä ja ponnistella. Mikä on enemmän kuin tyhjänpäiväistä. Jollain tapaa merkittävää, ja vieläpä saavutettavissa. Mihin minä uskon. Sanokaa kuka minä olen, ja mitä minä haluan.

Se tunne, kun sydämessä on pahoja rytmihäiriöitä ja hengitys kulkee putkea pitkin koneeseen. Kun ei oikeasti ole elossa, vaikka elintoiminnot on turvattu. Kun potilasta pidetään koomassa, etteivät aivot vahingoittuisi. En ole lääkäri, enkä minä näistä asioista mitään ymmärrä.

Ja sekin tunne, kun on uponnut ja saappaistaan kiinni juuttunut johonkin luovuttamisen ja yrittämisen välimaastoon. Ja siinä sitten nykii ja tärisee kuin mikäkin bugaava tietokoneanimaatiohahmo. En kylläkään ole mikään koodaaja, enkä minä siitä paljoa tiedä.

Wounded knee

Kun päästää sisälleen ajatuksia läheisyydestä ja yhteen kuuluvuudesta, sallien niiden koskettaa tunteitaan, se on kuin ampuisi itseään polveen, ja muistaisi vasta sitten, että se toinenkin polvi oli kipeä.

Soul Companion

Maailma meidän allamme. Kokemamme elämä. Kuin suuri harmaa kivi. Kuin massa, vailla ymmärrettävää muotoa. Sen äärellä astelee ihminen, kuin kuvanveistäjä, tutkimassa raakamateriaalia. Hahmottelemassa visiota, näkyä tuon lohkareen sieluun, sen sisimmän olemusta. Alussa, raakana ja tutkimattomana, se pitää sisällään kaiken; kenties sarvipäisen tulta syöksevän lohikäärmeen, tai voikukan tuoksusta huumaisen kaniinin. Kaiken, eikä sittenkään mitään.

Veistäjän elämä on kiinnittyneenä tuon harmaan massaan värähtelyyn. Sen ujosti ja vihjaillen kuiskailemiin, lähes huomaamattomiin vihjeisiin. Sen läpitunkevaan jyminään, jonka äänen paine tunkee vastustamattomasti läpi jokaisen solun, ja niiden välisen aineen. Tutkia kiveä, sen syitä, sen juonteita; tunnustella, raapia ja pala palalta murustellen etsiä kiveen kätkettyä muotoa. Miten tarkka tai epämääräinen onkaan lopulta hahmottuva kuva, ei se ole vielä mitään. Se ei ole yhtään todempi, kuin oli kiven aikaisempi muoto. Ei sen oikeampi, eikä sen todellisempi, kuin olisivat ne muut, jotka olisivat vaihtoehtoisten veistäjäin kosketuksesta piirtyneet.

Vasta silloin tulee muodosta totta. Vasta silloin, kun toiset kädet tutkivat hyväillen sen pintaa. Vasta silloin, kun toinen katse pyyhkii sen ääriviivoja, erottaen toisistaan siihen kuuluvan, ja kuulumattoman. Vasta silloin siitä tulee todellisuutta, kun toinen äänensä soinnilla herättää elottoman henkiin. Vasta sillä henkeäsalpaavalla hetkellä, voi kivestä syntyä lohikäärme. Ja juuri silloin saa lohikäärme siunauksen, tulla osaksi olevaa maailmaa. Kun kaksi kosketusta ja kaksi katsetta, tulevat tällä tavoin yhteen, on se kenties kauneinta, mitä kaksi mieltä voivat koskaan yhdessä tehdä.

Tässä on minun sieluni ja vereni, sinun eteesi vuodetettu.

Mark

Olipa kerran eräs tapaus vuosien takaa. Työni vuoksi olin paljolti liikkeellä, ja erään pitkänpuoleisen päivän jälkeen palkitsin itseni hyvällä ruualla ennen kotimatkaa. Seuraavat tapahtumat sijoittuvat kyseiseen ravintolaan.

Söin pitsaani odotellessa salaatteja, kun ravintolaan rantautui mies. Kiinnitin siihen erityistä huomiota, koska ravintolassa oli paljon ihmisiä, eikä vapaita pöytiä ollut. Olin jo hetken ollut tietoinen tuosta, sillä istuin yksin sen kokoisessa pöydässä, että se olisi todennäköinen valinta henkilölle, joka tarvitsisi reviirin itsensä ravitsemista varten. Ihmisten käyttäytyminen on tietyissä tilanteissa kaiketi melko ennustettavaa, koska pöytäni ääreen asteltuaan vastatullut kysyi, olivatko pöytäni paikat varattuja.

Takkinsa ja sateenvarjonsa aseteltuaan, ja istuuduttuaan hän selitti, ettei tarkoittanut olla kohtelias, vaan oli tosiaan ollut epävarma siitä, olisiko minulla seuraa. Jatkaen sitten, että halusihan hän tietysti olla kohteliaskin. Tapanahan on kysyä niin muodon vuoksi, vaikka olisiki asiasta varma, mutta hän ei ollut. Reaktiotani odottelematta hän alkoi mustiin housuihin ja valkoiseen paitaansa sonnustautuneena tutkia ruokalistaa, hyvän aikaa aprikoiden eri vaihtoehtojen välillä.

Hänen oli kuulemma usein vaikea päättää. Jokin saattoi vaikuttaa houkuttelevalta, mutta toisaalta ei ollut varma jäisikö siitä nälkäiseksi. Toiset vaihtoehdot hän tiesi kokemuksesta hyviksi, mutta oliko järkeävää pitäytyä aina vain vanhoissa tutuissa vaihtoehdoissa. Jonkin uuden kokeileminen voisi olla avartavaa. Olin juuri saanut oman pääruokani, ja kehuin sitä maukkaaksi. Riittoisakin se näytti olevan. Hän ehkä kokeilisi sitä toiste, koska ei halunnut antautua ohjailtavaksi. Ehkä hän nyt kuitenkin ottaisi sitä samaa, mitä aina yleensäkin. Sehän oli tavallaan osa hänen identiteettiään, ja oli tärkeää olla rehellinen itselleen.

Tilauksensa tehtyään mies kertoi tulleensa ravintolaan kävellen. Kuulemma oli melkein päättänyt tulla bussilla - tultuaan yht'äkkiä ajatelleeksi, halusiko hän kävelemällä välttää epävarmuutta, jota koki vieraan kaupungin julkista liikennettä kohtaan. Olisihan hyödyllisempää tutustua siihen nyt kun kerran oli mahdollisuus. Epävarmuuskin olisi kasvattavampaa kohdata kuin väistää. Toisaalta, käveleminen olisi hyväksi terveydelle. Taivas kylläkin näytti pilviseltä, ja olisi kurjaa istua ravintolassa läpimärkänä, jos vaikka sattuisi sade yllättämään. Niinpä hän oli käynyt ostamassa kaupasta sateenvarjon.

Uuden pöytäseurueeni poistuttua valikoimaan itselleen salaattia, täytin pöytään syntyneen tilan pohtimalla hänen luonteenlaatuaan. Mieleen tuli toimistossani oleva huumorikaupan kapine, Decision Maker nimeltään. Sen metalliselle alustalle asetettavat neljä eri väristä magneettia edustavat vaihtoehtoja. Niiden yläpuolelta rautalangasta roikkuva toinen magneetti tönäistään liikkeelle kuin kellon heiluri. Se saattoi poukkoilla hyvinkin pitkään eri vaihtoehtojen välillä, ja ponkaista aivan uuteen suuntaan juuri, kun näytti jo pysähtyvän osoittamaan jonkin vaihtoehdon valituksi.

Saamani seuralainen osoittautui varsinaiseksi, monologeja pitäväksi pohdiskelijaksi, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, että joku hän hoiti puhumisen. Viimeisteltyään pääruokansa ja minun jo juodessa jälkiruokakahviani, mies kaivoi kassistaan kynän, ja paksun kirjan. Hän oli ostanut sen lahjaksi lukioikäiselle tyttärelleen. Tyttären nimi oli Dot, kuulemma lyhennys Dorothystä, jos ihmettelin. Kirja puolestaan esitteli itsensä Sofian Maailmaksi. Dot, josta mies puhui hyvin lämpimään sävyyn, oli kuulemma tyypillinen nuori aikuinen, jolla oli oikeat vastaukset kaikkeen. Muistelin itseäni sen ikäisenä, ja nyökkäilin myöntyvästi. Tyttärensä isä ei kuitenkaan ollut aivan varma, halusiko lopulta antaa tyttärelleen sellaista lahjaa. Kirja käsitteli filosofian perusteita romaanin muotoon kirjoitettuna, ja sen myötä hänen varsinainen lahjansa tyttärelle olisi kyky ihmetellä ja kyseenalaistaa maailmaa. Ihailtava kyky jonka myötä hän kuitenkin saattaisi samalla tulla syösseeksi oman lapsensa nykyisestä määrätietoisuudestaaan ikuiseen epävarmuuteen. Se oli iso valinta.

Aloin tehdä lähtöä, ja mies, joka ei tarkoittanut olla kohtelias, vaan oikeasti myös tarkoitti sitä, kiitti seurasta, ja sanoi, että oli ollut mielenkiintoista tavata. Minäkin tarkoitin sitä. Takkiin sonnustauduttuani hän vielä ojensi kätensä. Hänen nimensä oli Mark. Vastasin tervehdykseen, ja poistumiseni ravintolan tunnelmasta kilautti oven kelloa merkiksi siitä, että vierailuni oli päättynyt. Astellessani sateen kastelemalla asvaltilla, en voinut mitään hiema vinolle hymynkareelle, joka väkisin pyrki kasvoilleni. Kuinka sattuva nimi miehellä, jonka olemassaolo tuntui perustuvan pelkille kysymyksille.

Everything is Possible to Everyone?

Positiivisuuden voimauttava harha. Vai onko se sittenkin lamauttava. Harhauttava voima. Toiselle se on mustaa, toiselle valkoista. Mustaa ja valkoista. Ääri ja pää. Kaikki on mahdollista. Loppu on vain itsestä kiinni. Ehkäpä onkin, mutta millä tavalla? Miksi yksi onnistuu siinä, missä toinen ei?

Väkivaltaan taipuvaisista ja helposti provosoituvista miehistä on pystytty eristämään soturi -geeni. Henkilön fyysinen ominaisuus, jolla näyttäisi olevan yhteys edellä mainittuu käytökseen. Joillekin ihmisille taas mikään ei tunnu olevan mahdotonta. Haasteet ja henkilökohtaiset rajoitukset voivat olla millaisia tahansa, mutta he eivät silti lannistu, vaan kulkevat sinnikkäästi omaa polkuaan. Olisiko heistä löydettävissä jonkinlainen taistelijageeni? Jokin sellainen fyysinen ominaisuus, jota ei ole niillä, jotka ovat taipuvaisia lannistumiseen ulkoisesti pientenkin vastoinkäymisten edessä.

Positiivisuus-uskovaiset ajattelevat, että kuka tahansa pystyy mihin tahansa, jos vain tarpeeksi haluaa. He uskovat näin, koska heille mikä tahansa on mahdollista, ja siksi se tuntuu todelta. On myös parasta itseimartelua laittaa tällä tavoin omaksi ansioksi se, että onnistuu asioissa. Silloin voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi. Esteet ja rajoitukset ovat vain harhaa. Laiskuutta ja luonteen heikkoutta. Yrittämisen puutetta. Puuttuvaa halua. Ehkä tämä pitääkin paikkansa, jos henkilöllä on taistelijageeni. Silloin mikään fyysinen ulkoinen seikka ei ole este, vaan ainoastaan ratkaisua odottava haaste. Miksi sitten kaikki eivät halua tarpeeksi kovasti?

Entäpä, jos se itsestä kiinni oleminen onkin juuri sitä, että tällainen geeni puuttuu? Mitä jos joillekin onkin yhtä totta se, että vastoinkäymiset ja hankaluudet ovat lannistavia? Jos se ei olekaan harhaa, vaan persoonallisuuden piirre. Miksi kukaan haluaisi olla laiska, jos kerran ahkeruus on tie menestykseen? Mistä se luja luonne kasvaa, jos sellaista ei ole? Sinnikkyys ja päättäväisyys? Periksi antamattomuus? Ovatko ne geeneissä, vai kasvatuksen ja kasvamisen tulosta? Hormonitoiminnan seurausta? Ehkäpä se on monien eri osatekijöiden summa. Ehkä samoin on rajallisuuden kohdalla.

Markkinatalouden oikeutus perustuu siihen oletukseen, että jokainen on oman onnensa seppä, ja kaikilla on samat mahdollisuudet. Vaikka perusolettamus olisikin totta, ei kaikille silti riitä niitä suuripalkkaisia johtajan paikkoja. Valtaosan on joka tapauksessa tehtävä niitä matalapalkkaisia paskanlappaushommia. Koska paska on lapattava. Eikä varmasti kuitenkaan ole totta, että kaikilla olisi elämässä samat mahdollisuudet, edes syntymän hetkellä. Jokaisella on omat erilaiset ominaisuutensa ja persoonallisuutensa. Pieni ihmisen alku ei ole tyhjä taulu, vaan siihen on jo sisään rakennettu joitakin ominaisuuksia. Tämä ei ole mikään katkera valitus, enkä väitä, etteikö ihminen voisi paljonkin vaikuttaa omaan elämäänsä. Tämä on ajatus siitä, että yksilöiden tasavertaisiin mahdollisuuksiin uskominen saattaa olla melko lailla höttöistä. Se saattaa myös olla melkoisen syyllistävää niitä kohtaan, joilta tuntuisi puuttuvan tällainen "taistelija geeni". Mikä sen taustalla sitten ikinä onkaan.

The heat & The pressure

Ahdistus, tuo sielun alivuokralainen, joka tunnollisesti huolehtii vuokransa maksamisesta. Se ottaa tilansa siellä, missä se on otettavassa. Se huomaa aina tilaisuutensa. Se viettää aikaansa umpikujien pimeillä perukoilla. Parkkeeraa itsensä poikittain keskelle tietä, ja on suunnattoman vastahakoinen päästäämään ohitseen. Se imee hapen ilmasta. Vapaaksi päästyään se paisuu kuin pullataikina, kunnes paine muodostuu niin suureksi, että kappaleiksi räjähtäminen tuntuu vääjäämättömältä seuraukselta. Heti sen jälkeen, kun on ensin saanut järjen puserrettua päästä ulos.

Se nauttii ristiriitaisuudesta ja rakastaa paineita luovia odotuksia. Epätietoisuus on sen paras ystävä. Se väijyy liikahtamatta rämeisellä suolla leijuvan hernerokkasumun suojissa. Siellä siitä on vaikea saada otetta. Se ei tunnu olevan erityisesti missään, ja samalla se tuntuu olevan kaikkialla. Sen voima on kuitenkin näennäistä. Sitä ei tarvitse, eikä kannata pelätä. Se saa olon tuntumaan paskamaiselta, mutta muuhun se ei kykene. Sitä täytyy ottaa kädestä, ja hymyillä lempeästi. Tule vain, en pelkää. Silloin se menee hämilleen ja menettää otteensa. Se ei myöskään pidä siitä, että pannaan tuulemaan. Tuuli saa sumun haihtumaan. Lihakset pumppaavat sen painetta ulos kehosta.

Se ei suostu muuttamaan, vaan vetäytyy pimeään huoneeseensa uinumaan. Sen uni on valpasta kuin koiralla. Se odottaa uutta merkkiä, sitä jotakin, joka kutsuisi sen pois piilostaan.

Seeking for ExtraOrdinary

Kaikenlainen erityisyys herättää mielenkiintoni ja arvostukseni. Jollakin tapaa erityiset persoonallisuudet, omalla tavallaan erityislahjakkaat tai ajattelultaan partaveitsen terävät. En ole erityisen nirso sen suhteen, että lahjakkuuden tai erityisyyden pitäisi olla jotenkin yleisesti arvostettua. Osan arvostaa vaikkapa poikkeuksellisen nerokasta kyynisyyttä. Akrobaatteja, muusikoita ja muita esiintyviä taiteilijoita. Osaan arvostaa poikkeuksellisia hyvyyden tekoja, kuten poliisimiestä, joka osti kodittomalle kengät.

Televisiossa suosikkejani ovat esimerkiksi deduktiivisen päättelyn mestari, Consulting Detective Sherlock Holmes. Luther sarjan äärimmäinen etsivä John Luther, sekä hänen rikollinen ja sosiopaattinen kumppaninsa Alice Morgan. Tai Leonardo da Vinci sarjasta Da Vinci's Deamons. Kaikki luonteeltaan rosoisia, käytökseltään epäsovinnaisia, mutta erittäin älykkäitä. Jollain tasolla koen pystyväni samaistumaan näihin hahmoihin. Heidän erikoisuuteensa. En useinkaan tunne sopivani normaalin ihmisen standardiin.

En pidä itseäni super-älykkäänä. Toisinaan suorastaan täytenä idioottina. Silti välillä tunnen, että ajattelussani olisi potentiaalia, jos minulla vain olisi kyky hyödyntää sitä täysimittaisesti. Jos olisi pitkäjänteisyyttä ja rohkeutta ja määrätietoisuutta. Jos en rämpisi henkisessä siirapissa. En ole superlahjakas missään, vaikka tunnun oppivani loogisten asioiden alkeita kohtuullisen helposti. Usein olen melko pettynyt ja turhautunut itseeni. Siihen, etten yllä sellaiselle tasolle, jota itseltäni odotan, jota osaisin arvostaa ja johon toisaalta parempina aikoina näkisin itsessäni potentiaalia. Toisinaan koitan kosiskella itsenä arvostamaan itseäni sellaisena, kuin olen. Ajoittain se onnistuukin, kunnes vaativuus ja jonkinlainen kunnianhimo astuvat esiin, ja päätän yrittää tulla paremmaksi. Osittain korkeissa odotuksissa on varmasti kyse myös turhamaisesta pyrkimyksestä saavuttaa toisten ihmisten arvostusta ja ihailua. Ja vielä epävarman ihmisen tarvetta ulkoa tulevalle oikeutukselle omalle elämälleen ja olemassa ololleen. Ehkäpä myös haluaisin päästä mukaan siihen joukkoon, jota itse arvostan, ja johon jollain tavalla samaistun. Tosin koen itseni siihen täysin riittämättömäksi.

Jonkinlainen erityisyys on vaatimus pääsystä sisäpiiriin. Tiukkaan ytimeen. Sen jälkeen kun lakkasin lapsena olemasta alati ilman kavereita kotona, siis lähinnä koulun alkamisen myötä, olen jollain tapaa kokenut kuuluneeni siihen oman ympäristöni ytimeen. Alakoulussa sen takasivat urheilullinen lahjakkuuteni ja varmaan myös fyysinen ulkoinen habitukseni. Yläkoulussa siihen taisivat johtaa boheemi hulluuteni ja taipumukseni koomikon rooliin. Peruskoulun jälkeen filosofinen luonteenlaatuni. Ammattiopinnoissa paneutumiseni ja kunnianhimoni tietylle sektorille. Ansaiten saavutettu arvostus siinä, mitä tein. Eittämättä taustalla on ollut esikoiselle tyypillinen luontainen taipumus johtajuuteen, voimakas empaattisuus ja ylenpalttinen mukavuus.

Sen jälkeen alkoikin alamäki. Aloin panostamisen sijaan alisuorittaa. Olin yhä useammin masentunut ja ahdistunut, mitä olin toki ollut myös lapsuuden ja nuoruuden aikoina. Kadotin uskon tulevaisuuteen. Lakkasin odottamasta elämältä muuta kuin sen päättymistä. Ajauduin ulos ytimestä. Joko minussa tapahtui jotain, ja/tai sitten saavutin jonkin sellaisen rajan, josta en enää päässyt yli. Ehkä minulle kuvaavaa on se, että paras juoksumatkani oli 40 metriä. Räjähtävä lähtönopeus, mutta riittämätön huippunopeus. 

Nyt en oikein tiedä, kumpaan suuntaan pitäisi pyrkiä. Pitäisikö sinnikkäämmin yrittää saavuttaa jotakin, vai ennemmin päästä paremmin sinuiksi keskinkertaisuuden kanssa. Ehkä molempia.