torstai 30. huhtikuuta 2015

Ontöroud

-Hei. Minne olet menossa?
-Keskisuomeen.
-Sopiiko, että tulen mukaan?
(arvioiva katse)
-Sopiihan se.
-Odotatko hetken, niin käyn pakkaamassa sukkani? Hammasharjan voin ostaa matkalta.
(nauraa)
-Ehkä odotan, ehkä en.

Noin minuutissa sullon reppuun vaihtovaatteet, antiperspirantin ja kirjan. Puhelimen matkalaturin. Vielä pokat mukaan ja pihalle. Hän odottaa autossaan, käsi ulkona kuljettajan puoleisesta ikkunasta. Sivupeilistä heijastuvat pitkät hiukset ja aurinkolasit. Viskaan romuni takapenkille ja istahdan pelkääjän paikalle. Kätkettyjen silmieni vekkuli pilke heijastuu hänen suupielestään. Sekopäistä. Tie aukeaa edessä.

-Mennäänkö?
-Mennään.

Hän polkaisee kaasua ja nostaa kytkintä. Takapyöriin välitetty voima siirtyy edelleen pysäköintialueen soraan, kun ajokkimme ampaisee liikkeelle. Kierrosten yhä noustessa keula alkaa ahnaasti niellä asfalttia. Ajoviimaa puskee sisään sivuikkunasta, pörröttää hiuksia, hyväilee ihoa ja puhaltaa vilvoittavasti niskaan. Pyörteinen ilma saa vaatteet lepattamaan ja synnyttää voimakkaan läsnäolon tunteen. Alkuillan aurinko paistaa.

-Minä olen Peggy.
-Peggy, you can call me Al.

Radio City tuuttaa Rock-tarjontaansa suoraan endorfiinikeskukseen.


tiistai 28. huhtikuuta 2015

Keittiöpsykologin mielisoppaa

En ole ollut kokkikoulussa koskaan. Jos olisin, olisi siellä varmasti sanottu, että "syömme sitä, mitä kokkaamme". Ja sitten olisi sanottu, että "Hyvä ruoka, parempi mieli". Ja lopuksi vielä teroitettu: "Mitä useampi kukko, sitä vetelämpi soppa". Ihan vain mainosmielessä. Näitä minä ainakin olisin oppilaille sanonut, jos olisin ollut kokkikoulun opettaja.

Kokkikoulun sijaan kävin toisenlaista opinahjoa, ja siellä opintoihin kuuluivat keittiöpsykologian perusteet. Jos käy niin, että keitto käy liian hapokkaaksi, lisätään ananasta, siellä sanottiin.  Ja näin saadaan aikaan ihan hyvä hapanimeläsoosi. Tässähän monasti mennään harhaan, kun liian hapokkaaseen soppaan lisäillään koskenkorvaa.

No niin - menepäs jo asiaan, äläkä jaarittele siinä.

Niin, sitä minä vain koitin sanoa, että suurella todennäköisyydellä voi odottaa niittävänsä sitä, mitä kylvää. Eritoten niiltä sisäisiltä ohrapelloilta.

Viime viikonloppuna autolla ajellessa mietiskelin, mitä tekisin sillä eurojackpotista voitettavalla 65 miljoonalla eurolla. Ehkäpä ostaisin itselleni Mustangin ja lähtisin kiertelemään Suomea. Siinä suunnitellessa ja Toyotan rattia puristellessa saattoi helpostikin tuntea, miten kaikki 400 villisti laukkaavaa hevosta saivat tantereen jytisemään. Kyllä sellainen saa ei-auto-ihmisenkin sielun resonoimaan jännästi.

Niin, että ei sen niin väliä ole, onko se mitään todellistakaan, mitä kylvää, vaiko pelkkiä mielikuvituksen siemeniä. Niitä kannattaisi aina pitää reilu pussillinen mukanaan.

Edit:
Tästä kärrystä siis on kyse:

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Voi kun riittäis

Kun pieni taivas ei riitä.
Kun on kuullut, taikka luullut,
sen voivan olla suurempikin.
Kun on sanottu
taivaalla näkyvän kaikki sateenkaaren värit.
Värit, jotka eivät haalistu koskaan.

Hyvin ei ole tarpeeksi, jos voi olla enemmän.
Jos on oikeus, täytyy sen olla suoranainen velvollisuus.
Enemmän ei riitä. Paremmin ei ole tarpeeksi.
Pitää olla vähintään kaikki.
Myös se korttitaloa kannatteleva ässä.

Ottaminen on kokonaisuus.
Niin, että ottaa ensin rusinat, ja sitten vielä pullan.
Kaupanpäällisiksi tunkki.

Voi kun sulle riittäis pieni taivas.
Voi kun mulle riittäis pieni taivas.
Voi kun meille kaikille riittäis pieni taivas.


keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Kolikon kääntöpuoli

Kirjahyllyn päällä makaa yksinäinen raha. Joskus jostakin käteen sattunut, sittemmin unohtunut ja pölyn peittelemä penninki. Arvoton tai arvokas, miten sen nyt ottaa, kukapa sen sanoo, riippuu tilanteesta. Mitäpä arvoa nyt rahalla todellisuudessa on, kultaisellakaan, muuta kuin se, mikä sille annetaan.

Pöydällä, kahden rasitusten riivaaman ihmisen välissä lepää toinen killinki. Siinä se on molempien tuijotuksen kohteena. Suuri kuin myllynkivi, nostettuna pystyyn rosoisen reunansa varaan. Ihminen rahan äärellä yrittää tavata sen pintaa, yrittää päästä perille ykköstä seuraavista nollista. Mitä korkeammaksi kolikon arvo käy, sen suuremmaksi se kasvaa, ja yhä uusia yksityiskohtia paljastuu sen pinnan kuvioista. Lopulta se täyttää kokonaisen huoneen, jättäen ympärilleen tuskin lainkaan liikkumatilaa. Ihminen sen äärellä käy pieneksi ja voimattomaksi. Sitä toista väsynyttä - siellä rahan toisella puolen - ei näy enää lainkaan.

Sitä toista, joka väsyneenä huokaillen tarkastelee kissaksi pöydän päälle nostettua tuiki tavallista killinkiä.