Hautuumaa

Tuloaan tekevä lumipyry tummentaa iltapäivän taivasta. Minä katselen hautoja. Kiveen hakattuja sukuja, joiden vesojen kanssa kirjoitettiin muistojen kirjaa. Sinne minä menisin, sivulle kuusitoista, ja halaisin kaikkia. Niin, että tietäisivät tulleensa halatuiksi.

Katsellessani kynttilöitä sytyttävää isää, minä yritän olla ajattelematta hautapaikkoja, perunkirjoituksia ja muuta sellaista. Minä mietin, toivooko hän isän ja äidin tulevan vastaan, vai ei. Ovatko he muuttuneet, oppineet näkemään asioita itsensä ulkopuolelta. Kantavatko he yhä inhimillisiä kipujaan, vai ovatko he silkkaa rakkautta.

Korissa on kolme kynttilää jäljellä. Yksi sukulainen on hukassa, emmekä me löydä häntä, vaikka kiveäkään emme ole jättäneet kääntämättä.

Paluumatkalla tallennan ikkunan läpi sanat, jotka joku on jakanut seinällään:"Sinä olet kaunis <3"

Burn and Reborn

Jos elämä olisi videopeli kahdeksankymmentä luvulta. Jos siinä hypeltäisiin yli esteiden ja kohdattaisiin yhtenään omia tavoitteita vastaan toimivia hahmoja. Jos olosuhteet väliin kävisivät ylivoimaisiksi, mutta toisaalta siellä täällä olisi tarjolla lotionia tai potionia, joka palauttaisi voimat, ja auttaisi jaksamaan.

Jos yhä uudelleen ja uudelleen kompastuisi samaan ansaan, kunnes kokemuksen kartuttua oppisi ennakoimaan tulevaa, sovittamaan askelensa oikein ja hyppäämään täsmälleen oikealla hetkellä. Törmätäkseen luonnollisesti uuteen, ennen kokemattomaan haasteeseen, entisten käydessä vähitellen rutiininomaisesti ohitettaviksi manöövereiksi.

Jos pitäisi videopelien pelaamisesta, ei ohjainta paiskaisi nurkkaan, ja jättäisi asiaa sikseen. Re-play -nappia painaisi tiedostamatta ja epäröimättä sekunnin murto-osan kuluessa epäonnistumisesta, siitäkin huolimatta, että olisi jo sadatta kertaa päättänyt aloittaa viimeisen yrityksensä. Sitä ei vain luovuttaisi, ennen kuin ongelma on ratkaistu.

Jos elämä olisi videopeli kahdeksankymmentä luvulta, jokaisen levelin lopussa olisi päävastus, kaikkien vastuksien äiti ja isä. Sitä ei voisi ohittaa, kiertää tai huijata. Seuraavalle levelille nousemiseksi olisi pakko nujertaa tuo viimeinen este.

Jos videopeli kahdeksankymmentä luvulta olisi elämää, tuo tason loppuvastus olisit sinä itse. Noustaksesi seuraavalle tasolle, sinun olisi kohdattava ja selätettävä itsesi. Sinä olisit se lukko, johon löytämäsi avain sopisi. Ja sinä itse se vastus, joka yrittäisi estää tuon lukon avaamisen.

Jos elämä olisi videopeli, sinä selvittäisit tiesi uudelle tasolle, kohdataksesi entistä vaativampia hasteita. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppisit pelaamaan peliä, kunnes lopussa sinun olisi taas kohdattava itsesi. Sillä - in the end - olisit aina itse lopulta se kaikkein vaikein vastustajasi.

Vetelehtijän viikkokatsaus

Joopa joo. 

Siinäpä suunnilleen kaikki. Meneillään on laavalamppukausi. Ajatuksia ja impulsseja nousee tajuntaan tasaiseen tahtiin, mutta ne kelluvat siellä jossain, lasikuvun sisällä. Pian ne jo jäähtyvät uudelleen, upotakseen taas hiljalleen kohti pohjaa. Sitä minä katselen sohvaltani, mainostauoilla ja silleen. 

- - - 

Kaupallinen tiedote, koskien Jukka Virtasen ja Trio Saletin tuottamaa minisarjaa, The joulukalenteria. Ostakaa DVD. Minäkin ostin. Oli halpa. Lapsetkin tykkää.

- - - 

Milloinkahan aletaan sensuroida musiikkia. Esimerkiksi siinä Hectorin kappaleessa selkeästi annetaan ymmärtää, että viinaa juomalla tulee viisaammaksi. Kyllä sellaisen sisällön esittäminen on minusta hyvin arveluttavaa. Sen on kyllä hyvä, että alkoholipullojen keräilemistä pyritään rajoittamaan. Olisi kamalaa, jos hyvä viini päätyisi johonkin vitriiniin pölyttymään. Kyllä kansanterveydellisesti on parempi vetää sitä halpaa viiden euron viiniä puhtaasti humaltumistarkoituksessa. Kiinnittämättä sen kummempaa huomiota etiketteihin, taikka muihin pakkausmateriaaleihin. 

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä on tänään takaraivossa pyörinyt Juicen tekstistä joitakin katkelmia. Ei siksi, että teema olisi mitenkään erityisen ajankohtainen (vaikka tunnistankin siitä omia kokemuksiani), vaan ihan noin lyyrisessä mielessä - tai miten sen nyt sanoisi. 

Oon täällä taas on ikävä sua
koskaan en voi tähän sopeutua, 

tiedä en, ajatteletko mua ensinkään

On elämä taas yhtä rimpuilua,

luen hotellissa rietasta julkaisua,

olen mies joka rakastaa itseä-ä-ä-ään.

 
Vaikka bändi on hieno ja yleisö jees,

silti vain kaipaan sun kupeesees,

mutta miksi et vastaa puhelimees vieläkään. 

Oonko vain sinun tumpattu savukkees,

jota ei poltettu loppuun ees,

olen mies joka rakastaa itseä-ä-ä-ään. 

Tulen unesta aamuun kalpeaan,

mutta silmiä tuskin auki saan,

tässä vaiheessa laske ei aamujaan yksikään. 

Itkun kurkusta kahviin saan liukenemaan,

poista surua ei surunpoistajakaan,

olen mies joka rakastaa itseä-ä-ä-ään. 

Eikö rakastaa voi mua ainutkaan,

vai onko niin etten ketään pysty rakastamaan,

olen mies joka rakastaa itseä-ä-ä-ään.

Mitä sitten se surunpoistaja lie.

- - -

Grandiosa kiviuuni BBQ Chicken. Erittäin rapea pohja. Mutta kyllä sen vielä syödä voi.

- - -

Elämän rytminä yksi yhdesosa

Joskus on sellainen olo, että on liikaa asioita. Joku saattaisi nauraa itsensä tärviölle, sillä minulla ei yleensä ole juuri mitään asioita. Minä olen kuitenkin yhden asian ihminen. Haluan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Muuten iskee ressi, ahdistus ja jakomielipäisyys. Yksi on myös sopiva määrä asioita yhdelle päivälle.

Jotkut meistä nauttivat siitä, että on kaiken aikaa kiire johonkin, ja elämä on täytetty kaikella. Että elämä menee hukkaan, jos ei tee jotain. Jos vaan on. Minulle se taas on vähän päinvastoin. Tuntuu, että se tekeminen on hukkaan heitettyä aikaa, ja arvokasta on se, kun vain on. Taidan olla vähän laiska luonne. Joskus on kyllä ihan mukava tehdäkin jotain, toisaalta.

Olen tässä suhteessa muuttunut. Nuorempana olin aina tekemässä jotakin, mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä väsähtäneemmäksi olen käynyt. Ehkä sillä on jotain tekemistä jonkin kanssa. Tai sitten ei ole.

Haluutsä puristaa mun huumorii?

Tänään, hyvät kuulijat, minä nauroin ääneen ranskalaiselle elokuvalle. Luulisin. Ranskaa siinä ainakin puhuivat. Komedian tekeminen ei ole ihan helppo laji. Eikä etenkään romanttisen komedian. Sitä tuppaa olemaan kahdenlaista: (hyvää ja huonoa, tekisi mieleni sanoa, mutta ei se varmaan niin ole kuitenkaan). Mutta on siis sellaista komediaa, jossa jalustalle nostettuun vitsiin osoittaa nuoli. Alle kiinnitetytssä kyltissä lukee tikkukirjaimin: HUMORI. Pakko myöntää, että joskus, vääränlaisessa mielentilassa ja oikean tyyppisessä seurassa, sellainenkin saattaa naurattaa. Myönnetään. Paremmin kuitenkin toimii sellainen vähän verhotumpi, hienovaraisempi, salakavalampi ja monityydyttymättömämpi huumori. Komediassa pitää olla kerroksia, niin se on. ihan niin kuin ogreissa. Tai mitä ne nyt oli.

Älkääkä turhaan kysykö, miksi katsoin ranskalaista romanttista komediaa. Eilen katsoin feministisotaelokuvaa, ja ajoin pääni kaljuksi. Nih.

Puoliksi hullu

En minä mahdu sellaiseen normaalin muottiin mitenkään, eivätkä istu minun päälleni kaupparatsun lipevät vaatteet. Eivät minua liiemmin pue sorretun työväen vakavat aatokset. Minulta tyystin puuttuu tiedemiehen vakaa usko siihen, mikä on todistettu, niin kuin puuttuu itseään elämää suuremman taiteilijan turhamainen itseriittoisuus. Enkä minä suin surminkaan haluaisi toden teolla menestyä missään, mihin olen tullut ryhtyneeksi.

Minä olen hulluuteen tuomittu. Olen kieli poskessa teeskenneltyä röyhkeyttä rakastava ilveilijä. Minä ihailen oivaltamisen nerokkuutta; harvinaislaatuista tapaa yhdistää yhteenkuulumattomat, ja saada siitä aikaiseksi jotakin väistämätöntä. Minä palan tässä ja nyt, tässä hetken todellisuudessa. Minä lumoudun pimeyttä kiusoittelevasti hyväilevien liekkien lämmöstä.

Minä leikin itsekseni kuurupiiloa kartanossa. Jännittyneenä ja henkeäni pidätellen minä kurkistan suurten verhojen taakse. Päästän ilmoille ilahtuneen hihkaisun, kun sieltä paljastuu toinen tuikkivasilmäinen hullu. "Menisimmekö laiturille katsomaan pisaroita," minä kysyn, sateen rummuttaessa ikkunaa.

Minä toivon mielessäni, että hän olisi oikea, lihaa ja verta, eikä sulaisi sateeseen. "Minä olen puoliksi noita, puoliksi prinsessa" hän sanoo, ja kääntyy lukemaan vastausta katseestani. Se säteilee lämpöä, saaden hänen varovaisesti keimailevan hymynsä syttymään. Eikä minun tarvitse hänelle erikseen kertoa sitäkään, että olen puoliksi sammakko. Sammakko, joka niin kovasti toivoisi olevansa lumottu prinssi - sillä silloin minä saisin suudella tuota jumalaista neitoa.

Työtön mies muistelee

Ihmisten virta tulvii työttömyystoimiston ovelta, edeten nytkähdellen kohti virkailijoiden vastaanottopisteitä. Aulan puolivälin jälkeen virta haarautuu, kurottaen lonkeroitaan kunkin omaa luukkuaan vartioivan vastaanottovirkailijan tiskiä kohden. Siellä sen kuuluisan portin takana on yhä uusia tulijoita, toinen toistaan ansioituneempia, valmiina ottamaan paikkansa normit täyttävissä koon neljäkymmentäkolme ja puoli saappaissa. He pullistelevat lihaksiaan, osoittaakseen virkailijattarille ylivertaisuuttaan, josta ovat itseoikeutetun varmoja. Ilmassa leijuu alfaurosten tuoksu, heidän virtsatessa kilpaa toistensa nilkoille.

Varjoisalla seinustalla istuu lierihattuun sonnustautunut veteraani. Sodassa traumatisoitunut taistelija, jonka kasvoja koristaa ohimolta leukaan yltävä arpi. Hän on sonnustautunut pyhäpukuunsa. Hän on istuutunut penkille odottamaan vuoroaan, kompurajalkansa, ja kranaatin räjähdyksessä vaurioituneen tasapainonsa tähden. "Jos tänään ei tule minun vuoroni, niin huomenna", hän ajattelee mielessään, samalla kun yhä uudet ja uudet ihmiset marssivat ovesta sisään, haarautuvat eri suuntiin risteyskohdasta, ja päätyvät numeroiduille luukuille. Tulevat valituiksi taikka torjutuiksi sen mukaan, millaisen vaikulteman onnistuvat itsestään antamaan tiskiensä takana istuville rekrytoijille.

Oli aika, jolloin veteraanillakin oli ollut ihan oikea työpaikka. Aika, jolloin hänen turhanpäiväinen elämänsä oli vajastettu palvelemaan jotakin suurempaa. Eihän se kummoinen virka ollut, voisi joku sanoa; kahvinkeittäjän apulaisena keskuskomitean edustustilojen keittiössä, mutta se oli hänen virkansa. Siellä oli hänen vaatimaton työpisteensä, jossa hän piti huolen siitä, että käsin jauhettuja tuoreita kahvinporoja oli tarvittaessa saatavilla. Silloin, ennen kuin tehtävään palkattiin joku, joka pystyi samalla hoitamaan myös lyijykynien terävinä pitämisen, sekä kaiken kukkuraksi esittämään hyräillen ikivihreitä sävelmiä. Virattomaksi jäämisensä jälkeen häntä oli aina vähän kaihertanut, ettei se, mitä hänellä oli tarjottavanaan, kenties ollut riittävästi.

Seinän vierustan penkillä istuvan miehen kasvoilla kulkevaa arpea kutitti. Joku tulisi varmasti ilmoittamaan sitten, kun olisi hänen vuoronsa. Tai kun vapautuisi juuri sellainen paikka, jossa hänelle olisi käyttöä. Kun joku jossakin tarvitsisi, ja palvelukseen haluaisi juuri hänen kaltaisensa erikoismiehen, ja saisi kaiken kukkuraksi hänet vakuuttumaan siitä, että juuri hänen lasinen sielunsa ja rytmissään sekoileva sydämensä riittäisivät täyttämään vaaditut kriteerit. Vieläpä olisivat sen ehdoton edellytys.

Tänään, kuudes kahdettatoista, virallisen itsenäisyydestä luopumisen muistopäivänä. 

Flames To The Fire

There's a mosh pit next to the kitchen-sink
I bang my head as I do my dishes
fire to the flames as I move my hips
when the crowd goes wild can you read my lips?

The drum beat meets the one in my heart
guitar goes crazy right from the start
words pounding down the gates of dark
mind spinning 'round - exploding the stars

Are you ready for the thing when the devil walks in?
is your soul on fire when you dance on the string?
are you already gone, when the heat is on?
when the ride is wild ask your hands to be tied?

Spit some flames to the burning fire
who ever you are, what ever you desire
this is the target, aim twenty miles higher
be anything else but a sorry-ass liar