Mitä sisälläni itää? Niin suuria tunteita. Niin suuria, ettei niille ole kotia. Tyhjyys, kuin musta aukko. Niin tyhjä, etten tiedä pystyykö mikään sitä koskaan täyttämään. Rakkaus, joka roihahtaa yllättäen ja pyytämättä. Kuin juhannuskokko, joka jää syliini palamaan, vaikka sen pitäisi olla maapallon toisella puolen.
Luomattomuuden tuska. Laulaa tunteeni myrskyiksi maailman tuuliin. Antaa kaikkensa, kääntää itsensä nurinpäin niin, ettei sisälle jää mitään. Katsokaa, olen tässä. Ottakaa minut - ottakaa tällaisena kuin olen. Rujona ja hauraana. Kantakaa minua, kun heittäydyn käsienne varaan.
She's amazing. Inside-out. She gives it all - no holding back. She sings so big, that the emotion fills me.
Keep on watching it through. En voi mitenkään paremmin tehdä sitä ymmärrettäväksi.
Olen kadottanut ajan. Sillä ei ole merkitystä. Eräs isä kysyi, olinko perjantaina katsomassa poikani peliä. En muista. En ollut, koska poikani on eri vuosimallia. En silti muista. Nyt on maanantai.
Perjantai on jo kadonnut elämästäni. Sitä ei enää ole. Ajalla ei ole merkitystä. Minulla ei ole huomista, eikä eilistä. Täysillä en ole läsnä tässäkään päivässä, vaan ajopuun lailla lillun aamusta iltaan. Tapahtumia tulee ja menee. Tulee - ja menee.
En ole täysin apaattinen. Olen jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa ympäristööni. Sikäli kuin se on välttämätöntä. Käyn töissä, vastaan kun kysytään. Olen kuin elektroninen laite - jonkinlainen robotti, joka toimii vain viimeksi saamansa käskyn mukaan.
Adelella on kaunis ääni.
Seuraava lasku on tulossa. Se tuntuu luissa ja ytimissä, vaikka lääkkeet vievät siltä terää. Haluan vain nukkua, vaipua ruususen uneen. Nukkua yli talven. Tai sata vuotta.
