Kun on tottunut katsomaan asioita väärästä kulmasta. Kun normaali mieliala ei ole kovin kaksinen. Kun on tavallista, että pitää panostaa paljon pystyäkseen ihan tavallisiin asioihin. Ja sitten se muuttuu. Kun onnellisuus tuntuu siltä, että jotain on vialla.
Kun ei jatkuvasti keskity varomaan kaikkea. Kun rypyt suoristuvat otsasta. Kun tuntee itsensä hyväntuuliseksi ja innostuneeksi. Kun pallo irtoaa jalasta ja tekee mieli hyppiä ihan ilman syytä. Kun tekee mieli sanoa mukavia asioita. Ja kun se tuntuu siltä, että on tullut hulluksi ja hukannut käsistä lähteneen moponsa.
Silloin sitä salaa mielessään alkaa odottaa. Sitä hetkeä, kun tulee isku vastapalloon, ja ilma pakenemaan keuhkoista. Kun tulee se itku pitkästä ilosta. Sitten sitä alkaa vähitellen kiristää käsijarrua.
keskiviikko 29. lokakuuta 2014
tiistai 28. lokakuuta 2014
Mies yli laidan
Hän kysyy. Miksi, ja minkä takia? Hän ei ymmärrä. Hänelle selitetään. Ei, hän ei ymmärrä, että miksi. Eihän niin voi tehdä. Eihän niin voi ajatella. Kun ei hänkään. Hänellä ei koskaan ole ollut masennusta. Onko hänellä koskaan ollut syöpää? Ei, ei ole ollut. Maailma on hänen kuvansa. Hän on taso, ja maailma siitä johdettu kolmiulotteinen perspektiivikuva. Hän kysyy, vaikkei häntä kiinnosta. Hän haluaa sanoa, että väärin meni, mutta pudottaa kysymysmerkin.
Kaikkia asioita ei voi ymmärtää järjellä. Siis sillä järjellä, jonka itse ymmärtää järkeväksi. Jotkut asiat voi ymmärtää järjellä vasta sitten, kun järki ja asia ovat tarpeeksi pitkään purjehtineet samassa veneessä. Joitakin asioita voi ymmärtää logiikalla, mutta siinä ei ole järjen häivää. Pitää katsoa järjen tuolle puolen, itsensä ulkopuolelle. Pitää hylätä oikea ja väärä. Relevantteja ovat vain syyt ja seuraukset.
Siis, miksi - miksi hän siis kysyy?
lauantai 25. lokakuuta 2014
Oksentamisen syvin olemus
Hän kaivoi taskustaan kirkkaan värisen muovailuvahapurkin, raotti sen kantta ja imaisi sisuksiinsa mansikkajogurtista ja anjoviksesta tulvahtavaa pilaantunutta löyhkää. Hän kohotti uudelleen purkin lähelle sieraimiaan, ja tunsi, miten pahoinvointi alkoi ryöpyttää suuhun karvasta nestettä. Sitten hän työnsi kaksi sormea kurkkuunsa, saaden aikaan koko kehon läpi käyvän yökkäyksen. Ja toisen. Ei kuitenkaan mitään sen enempää, ainakaan mitään merkittävää. Miksi hänen vatsansa petti hänet, vaikka hän oli huolella valinnut täydellisen paikan. Hän oli valmistautunut parhaan kykynsä mukaan. Tuloksena oli kuitenkin pelkkä vastenmielinen kuvotus, joka itsepintaisesti kieltäytyi viemästä prosessia toivottuun lopputulokseen.
- - -
Vuosia aiemmin, eräänä talvisena iltana hän oli pitänyt hauskaa, syönyt ja etenkin juonut hyvin. Hän oli matkalla kotiin, jättimäistä lihapiirakkaansa mutustellen. Lämpimästä ruuasta nousi kirpeässä pakkassäässä ylöspäin kohoava höyryjana, jonka kevyt tuulenvire sai kieppumaan leikkisästi. Sen liike näkökentässä lisäsi päässä vallinnutta pyörivää tunnetta entuudestaan. Aivojen epävakaa tila valui hiljalleen alaspäin, kohti vatsaa, saaden hänet voimaan pahoin. Hän painui kumaraan, pudotti piirakkansa ja oksensi.
Oksentaminen oli helpottavaa, sen hän tiesi entuudestaan. Eihän tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hänen nielemänsä asiat palasivat takaisin samaa reittiä, jota olivat vatsaan päätyneetkin. Hän pyyhki suupieliään lihapiirakan mukana saamaansa paperiin ja viskasi sen maahan. Saman läjään, jossa olivat jo puoliksi syöty lihapiirakka, ja sen vieressä oksennus, josta erottui sulamattomia osia, sekä myöhäisyön grilliherkusta, että muusta illan aikana nautitusta. Hän tuli kiinnittäneeksi huomiota ääriviivoihin ja muotoon, jotka hänen ylenantonsa oli piirtänyt lumen peittämään jalkakäytävään. Oli hämmästyttävää, miten hänen vatsansa sisältö oli tällä tavoin palannut takaisin näkyville, onnistuen ottamaan elefantin muodon. Siinä se nyt paistatteli katulampun valossa kaikkien nähtävillä, kuin mikäkin taideteos.
Tämä oli se ensimmäinen kerta, kun hän kiinnitti suuremmassa määrin huomiota ruokaan, jonka oli jo kertaalleen niellyt. Siitä pitäen oksentamisesta, milloin sitä sattui, tuli hänelle luovaa toimintaa.
Eäänä iltana hän taas tarkasteli viimeisintä hengentuotostaan. Katseli sitä kulmiaan (ja paljolti koko naamaansa) kurtistellen eri suunnilta. Hän siveli leukaansa, kuin tehdäkseen itselleen numeroa tilanteen filosofisesta luonteesta. Samalla hän tuli levittäneeksi leukaan jääneet rippeet ympäriinsä. Se sai hänet tuntemaan itsensä taiteellisella tapaa yleväksi, mutta läjä ei vain tuntunut avautuvan hänelle. Hän ei ollut tyytyväinen muotoon, vaikka struktuuri oli täydellinen. Hän meni kontalleen maahan, otti käteensä tikun, ja alkoi muokata aikaansaannostaan. Levitti yhteen suuntaan, ja kavensi toisesta, kunnes saattoi olla jokseenkin tyytyväinen lopputulokseen.
On vaikea täysin kuvitella, millaisia ajatuksia tilanteen seuraaminen herätti siinä etäämpänä seisoskelleessa ohilkulkijassa. Miten hämmentynyt uteliaisuus vähitellen muuttui jonkinlaiseksi oivallukseksi. Ehkä hän tunsi ensin inhoa, mutta löysi sitten tilanteeseen kätkeytyneen koomisuuden. Vasta myöhemmin lähemmäs päästyään hän pystyi hahmottamaan, mistä tarkalleen ottaen oli ollut kyse. Napattuaan lähikuvan kissaa esittävästä taideteoksesta, hän varmasti kiitti itseään aiemmasta aavistuksestaan, joka oli saanut hänet tallentamaan myös itse luomisprosessin.
Kävi niin, että kuvien tarina ylitti kriittisen kynnyksen, ja sai ympäri sosiaalista mediaa kohtalaisen laajaa huomiota. Syntyi #PukeArt. Alkuun se oli imartelevaa ja innostavaa. Hän panosti ruokavalioonsa ja valitsi tietoisesti paikkoja, joissa teokset tulisivat varmasti löydetyiksi. Hän pyrki merkitseviin yhteyksiin, ja ottamaan kantaa. Ajan kuluessa koko prosessi kuitenkin kääntyi päälaelleen. Hän ei enää oksentanut jotta olo kohenisi, vaan alkoi voida pahoin oksentaakseen. Siitä, mikä ennen oli ollut satunnaista, spontaania ja vapauttavaa, tuli jatkuvaa pakonomaista painolastia, jonka tarkoitus oli täyttää, tai mieluiten ylittää, kaikki odotukset. Oksentamisesta tuli hänen elämänsä vastenmielinen tarkoitus ja sisältö.
- - -
Vuosia aiemmin, eräänä talvisena iltana hän oli pitänyt hauskaa, syönyt ja etenkin juonut hyvin. Hän oli matkalla kotiin, jättimäistä lihapiirakkaansa mutustellen. Lämpimästä ruuasta nousi kirpeässä pakkassäässä ylöspäin kohoava höyryjana, jonka kevyt tuulenvire sai kieppumaan leikkisästi. Sen liike näkökentässä lisäsi päässä vallinnutta pyörivää tunnetta entuudestaan. Aivojen epävakaa tila valui hiljalleen alaspäin, kohti vatsaa, saaden hänet voimaan pahoin. Hän painui kumaraan, pudotti piirakkansa ja oksensi.
Oksentaminen oli helpottavaa, sen hän tiesi entuudestaan. Eihän tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hänen nielemänsä asiat palasivat takaisin samaa reittiä, jota olivat vatsaan päätyneetkin. Hän pyyhki suupieliään lihapiirakan mukana saamaansa paperiin ja viskasi sen maahan. Saman läjään, jossa olivat jo puoliksi syöty lihapiirakka, ja sen vieressä oksennus, josta erottui sulamattomia osia, sekä myöhäisyön grilliherkusta, että muusta illan aikana nautitusta. Hän tuli kiinnittäneeksi huomiota ääriviivoihin ja muotoon, jotka hänen ylenantonsa oli piirtänyt lumen peittämään jalkakäytävään. Oli hämmästyttävää, miten hänen vatsansa sisältö oli tällä tavoin palannut takaisin näkyville, onnistuen ottamaan elefantin muodon. Siinä se nyt paistatteli katulampun valossa kaikkien nähtävillä, kuin mikäkin taideteos.
Tämä oli se ensimmäinen kerta, kun hän kiinnitti suuremmassa määrin huomiota ruokaan, jonka oli jo kertaalleen niellyt. Siitä pitäen oksentamisesta, milloin sitä sattui, tuli hänelle luovaa toimintaa.
Eäänä iltana hän taas tarkasteli viimeisintä hengentuotostaan. Katseli sitä kulmiaan (ja paljolti koko naamaansa) kurtistellen eri suunnilta. Hän siveli leukaansa, kuin tehdäkseen itselleen numeroa tilanteen filosofisesta luonteesta. Samalla hän tuli levittäneeksi leukaan jääneet rippeet ympäriinsä. Se sai hänet tuntemaan itsensä taiteellisella tapaa yleväksi, mutta läjä ei vain tuntunut avautuvan hänelle. Hän ei ollut tyytyväinen muotoon, vaikka struktuuri oli täydellinen. Hän meni kontalleen maahan, otti käteensä tikun, ja alkoi muokata aikaansaannostaan. Levitti yhteen suuntaan, ja kavensi toisesta, kunnes saattoi olla jokseenkin tyytyväinen lopputulokseen.
On vaikea täysin kuvitella, millaisia ajatuksia tilanteen seuraaminen herätti siinä etäämpänä seisoskelleessa ohilkulkijassa. Miten hämmentynyt uteliaisuus vähitellen muuttui jonkinlaiseksi oivallukseksi. Ehkä hän tunsi ensin inhoa, mutta löysi sitten tilanteeseen kätkeytyneen koomisuuden. Vasta myöhemmin lähemmäs päästyään hän pystyi hahmottamaan, mistä tarkalleen ottaen oli ollut kyse. Napattuaan lähikuvan kissaa esittävästä taideteoksesta, hän varmasti kiitti itseään aiemmasta aavistuksestaan, joka oli saanut hänet tallentamaan myös itse luomisprosessin.
Kävi niin, että kuvien tarina ylitti kriittisen kynnyksen, ja sai ympäri sosiaalista mediaa kohtalaisen laajaa huomiota. Syntyi #PukeArt. Alkuun se oli imartelevaa ja innostavaa. Hän panosti ruokavalioonsa ja valitsi tietoisesti paikkoja, joissa teokset tulisivat varmasti löydetyiksi. Hän pyrki merkitseviin yhteyksiin, ja ottamaan kantaa. Ajan kuluessa koko prosessi kuitenkin kääntyi päälaelleen. Hän ei enää oksentanut jotta olo kohenisi, vaan alkoi voida pahoin oksentaakseen. Siitä, mikä ennen oli ollut satunnaista, spontaania ja vapauttavaa, tuli jatkuvaa pakonomaista painolastia, jonka tarkoitus oli täyttää, tai mieluiten ylittää, kaikki odotukset. Oksentamisesta tuli hänen elämänsä vastenmielinen tarkoitus ja sisältö.
perjantai 24. lokakuuta 2014
Mies ja syöpä
Meksikon auringon paahteessa virtasi aika. Ja ajassa lipui tämä mies, tarinan päähenkilö. Aurinko kulki radallaan, aina yhtä tinkimättömästi. Horisontin yli hiipiessän se toi mukanaan valon. Taivaan laen saavuttaessaan sen paahtava kuumuus teki maasta rutikuivan ja polttavan. Ja kun se vääjäämättä hiipui takaisin ohi maailman reunan, yltyi kipu. Kuin kaktus olisi nojannut itseään vasten miehen selkärankaa.
Jokin oli vialla, hän tiesi sen. Ehkä hänellä oli syöpä. Hän oli varma, että se oli syöpä, jonka vihamielisen solukon kasvualustana hänellä oli kyseenalainen kunnia toimia. Mies tutkaili itseään peilistä, hän tunnusteli kehonsa kaikkialta, mihin suinkin ylsi. Ensin vain iltaisin, sitten yhä useammin, ja lopulta hän ei paljon muuta tehnytkään. Hänen oli kertakaikkiaan löydettävä se. Ja mitä enemmän hän tutki, sitä varmempi hän asiasta oli, vaikkei mitään tuntunut löytyvän.
Kuumuudesta huolimatta hän verhosi itsensä huolellisesti aina asuntovaunusta poistuessaan, sillä hänen ihonsa oli kauttaaltaan jatkuvan puristelun aiheuttamilla mustelmilla ja ruhjeilla. Hän ei halunnut kenenkään saavan tietää, että hänessä on syöpä.
Syöpää ei kuitenkaan löytynyt, eikä syy varmasti ollut etsinnän leväperäisyydessä. Ei todellakaan. Sen täytyi lymytä jossakin syvemmällä. Hän työnsi käden suuhunsa etsi kielen alta ja kitalaesta. Hän hamusi syvemmälle nieluunsa, mikä sai hänet yökkäämään. Mies ei kuitenkaan aikonut antaa periksi. Syöpä oli löydettävä. Hän työnsi käden syvemmälle kurkkuunsa, ja ujutti sitä vähä vähältä nieleskellen kohti sisintään, tunnustellen huolellisesti kaiken löytämänsä.
Tauottoman korisevan yökkäilyn jälkeen hän uskoi viimein löytäneensä sen. Se tuntui sormissa oudolta. Liian väärältä ollakseen tervettä kudosta. Mies kynsi ja raastoi, kunnes lopulta sai siitä pitävän otteen. Äkkinäinen repäisy sai kyyneleet kihoamaan silmiin, Ne tuikkivat kuin tähdet samalla, kun pään sisällä musteni. Hän sai sen ulos. Hän oli löytänyt sen.
Voitonriemua varjosti kuitenkin epäilys. Entä jos sitä on lisää. Jospa se on levinnyt muuallekin. Se olisi saatava kitkettyä kokonaan. Niinpä hän joka ilta tutki itseään, ja löysi yhä vain uusia sairaita osia sisältään. Hän repi ja raastoi pois palan toisensa jälkeen. Vaikka hän oli tyytyväinen etsintänsä tuloksiin, alkoi sisällä tuntuva tyhjyys häiritä häntä. Eipä hänessä enää paljon muuta ollutkaan, kuin jonkinlainen ranka, ja sen päällä vailla tukea lerppuva nahka.
Osittain tyhjää tunnetta poistaakseen, osakseen ulkoisen olemuksensa takia, alkoi mies täyttää itseään, hiekalla ja sellaisella, kunnes saavutti jälleen jonkinlaisen ymmärrettävän muodon. Sellaisena hän saattoi taas käydä kaunpungissa täydentämässä ehtyneitä säilykevarastojaan. Kaiken sen saastan, mitä oli itsestään kaapinut, hän heitti vanhaan öljytynnyriin. Kun ei muutakaan keksinyt.
----
Meksikon auringon paahtessa istui mies asuntovaunussaan. Hänellä oli edessään lautanen. Lautasella olivat hänen rupiset munuaisensa. Niiden syöminen tuntui vastenmieliseltä, mutta hän tiesi sen olevan välttämätöntä, sillä ilman niitä hänen oli mahdotonta virtsata. Virtsaaminen, jos mikä, on tärkeää. Se olisi ensimmäinen askel. Myöhemmin hänen olisi syötävä kaikki muukin.
Jokin oli vialla, hän tiesi sen. Ehkä hänellä oli syöpä. Hän oli varma, että se oli syöpä, jonka vihamielisen solukon kasvualustana hänellä oli kyseenalainen kunnia toimia. Mies tutkaili itseään peilistä, hän tunnusteli kehonsa kaikkialta, mihin suinkin ylsi. Ensin vain iltaisin, sitten yhä useammin, ja lopulta hän ei paljon muuta tehnytkään. Hänen oli kertakaikkiaan löydettävä se. Ja mitä enemmän hän tutki, sitä varmempi hän asiasta oli, vaikkei mitään tuntunut löytyvän.
Kuumuudesta huolimatta hän verhosi itsensä huolellisesti aina asuntovaunusta poistuessaan, sillä hänen ihonsa oli kauttaaltaan jatkuvan puristelun aiheuttamilla mustelmilla ja ruhjeilla. Hän ei halunnut kenenkään saavan tietää, että hänessä on syöpä.
Syöpää ei kuitenkaan löytynyt, eikä syy varmasti ollut etsinnän leväperäisyydessä. Ei todellakaan. Sen täytyi lymytä jossakin syvemmällä. Hän työnsi käden suuhunsa etsi kielen alta ja kitalaesta. Hän hamusi syvemmälle nieluunsa, mikä sai hänet yökkäämään. Mies ei kuitenkaan aikonut antaa periksi. Syöpä oli löydettävä. Hän työnsi käden syvemmälle kurkkuunsa, ja ujutti sitä vähä vähältä nieleskellen kohti sisintään, tunnustellen huolellisesti kaiken löytämänsä.
Tauottoman korisevan yökkäilyn jälkeen hän uskoi viimein löytäneensä sen. Se tuntui sormissa oudolta. Liian väärältä ollakseen tervettä kudosta. Mies kynsi ja raastoi, kunnes lopulta sai siitä pitävän otteen. Äkkinäinen repäisy sai kyyneleet kihoamaan silmiin, Ne tuikkivat kuin tähdet samalla, kun pään sisällä musteni. Hän sai sen ulos. Hän oli löytänyt sen.
Voitonriemua varjosti kuitenkin epäilys. Entä jos sitä on lisää. Jospa se on levinnyt muuallekin. Se olisi saatava kitkettyä kokonaan. Niinpä hän joka ilta tutki itseään, ja löysi yhä vain uusia sairaita osia sisältään. Hän repi ja raastoi pois palan toisensa jälkeen. Vaikka hän oli tyytyväinen etsintänsä tuloksiin, alkoi sisällä tuntuva tyhjyys häiritä häntä. Eipä hänessä enää paljon muuta ollutkaan, kuin jonkinlainen ranka, ja sen päällä vailla tukea lerppuva nahka.
Osittain tyhjää tunnetta poistaakseen, osakseen ulkoisen olemuksensa takia, alkoi mies täyttää itseään, hiekalla ja sellaisella, kunnes saavutti jälleen jonkinlaisen ymmärrettävän muodon. Sellaisena hän saattoi taas käydä kaunpungissa täydentämässä ehtyneitä säilykevarastojaan. Kaiken sen saastan, mitä oli itsestään kaapinut, hän heitti vanhaan öljytynnyriin. Kun ei muutakaan keksinyt.
----
Meksikon auringon paahtessa istui mies asuntovaunussaan. Hänellä oli edessään lautanen. Lautasella olivat hänen rupiset munuaisensa. Niiden syöminen tuntui vastenmieliseltä, mutta hän tiesi sen olevan välttämätöntä, sillä ilman niitä hänen oli mahdotonta virtsata. Virtsaaminen, jos mikä, on tärkeää. Se olisi ensimmäinen askel. Myöhemmin hänen olisi syötävä kaikki muukin.
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Olipa Kerran Elämä
Isoisän talo oli ollut koskemattomana vuosia. Se oli aikojen saatossa imenyt itseensä pölyä, joka oli hiljailleen laskenut huntunsa samettiseksi peitoksia muistojen päälle. Sitä leijaili hiljalleen ilmassa auringonsäteiden hyväiltävänä. Sillä oli pesä ullakolla, missä se leikitteli talteen laitettujen huonekalujen, vaatekappaleiden ja laatikoiden päällä. Kuu kuumotti ullakon ikkunasta lattialankkuja.
Pölyn alta, laatikosta, romun ja muistojen seasta pilkotti nahkakantinen kirja. Tiedätkö miltä ullakolla säilytetyt lehdet ja kirjat tuoksuvat? Tämä tuoksui juuri siltä. Sen sivuilla oli koukeroisin kirjaimin tehtyjä, ajan patinoimia merkintöjä. Katoan ajasta ja jään vintin hämyyn tutkimaan kirjaa.
Voisi sanoa, että minulla on paljon ystäviä. Olen mukana iloissa ja suruissa. Onnessa ja kurjuudessa. Ei varmaan olisi kovin väärin sanoa niinkään, että kaikki tuntevat minut. Kaikilla on minusta mielipide. Silti joskus tuntuu siltä, ettei kukaan todella ymmärrä minua. Se saa minut tuntemaan itseni yksinäiseksi. Ulkopuoliseksi kaiken keskipisteessä.
Ihmiset tuntuvat odottavan minulta todella paljon. Se saa minut joskus ahdistumaan. Aivan kuin olisin jonkinlainen yliluonnollinen olento, joka voi sormia napsauttamalla saada aikaan mitä vain. Niin kuin nyt voisin koska vain antaa yhdelle sitä ja toiselle tätä. Kuin olisin taikuri, joka vain nappaa pelikortin toisensa jälkeen tyhjästä, vetää hihastaan kilometritolkulla silkkinauhaa ja ponnauttaa lopuksi kaikkien hämmästykseksi hatusta kaniinin. Sellainen on pelkkää illuusiota. Mikään ei synny tyhjästä.
Joskus ihmisten loputtomat toivelistat rasittavat. "Anna minulle nämä asiat, jotta voin olla onnellinen." "Tee minut onnelliseksi." Monet pettyvät, jos en pysty tuosta vain antamaan kaikkea sitä, mitä he toivovat. He sättivät minua monella tapaa. Heistä minä olen paska. Epäreilu. Tylsä. En minkään arvoinen. Joskus en vain jaksa sitä, ja hakeudun mieluummin niiden luo, jotka tuntuvat arvostavan lemassaoloani. Ikään kuin minulla olisi joku velvollisuus täyttää kaikki toiveet.
Kuolema kuittaa univelat. Sellainen sanonta on. Ihmiset eivät mielellää ajattele kuolemaa tai luopumista. Se koskee tietysti toisia ihmisiä, mutta myös tavaroita, jopa tunteita ja ajatuksia. Erityisesti he eivät halua luopua minusta. Ainakaan silloin, kun eron hetki tuntuu oikeasti olevan käsillä. Monet unohtavat minut kokonaan kaiken tohinan keskellä. Unohtavat sen, että minäkin olen rajallinen. Että jonakin päivänä meidän on aika erota. Silloin nekin, jotka ovat minua tavan takaa sättineet ja kironneet, tuppaavat olemaan kovasti hyvää pataa.
Lapset. Heidän uteliaisuutensa ja avoimuutensa. Se on kiehtovaa. Lapset ovat ennakkoluulottomia. Joskus harmittaa, miten aikuiset puhuvat minusta heidän kuultensa. Istuttavat huomaamattaan lapsiin omia asenteitaan, odotuksiaan ja toiveitaan minua kohtaan. Jotkut tulevast siirtäneeksi pettymyksiään lastensakin kannettaviksi, koska luulevat, että heidän käsityksensä ja kokemuksensa on totuus minusta. Minä olen kuitenkin sellainen, millaisena minut haluaa nähdä. Minä olen sitä, miksi minut nimeää. Minulla ei ole muuta muotoa, eikä tehvätää, kuin se, minkä minulle kukin itse antaa.
Pölyn alta, laatikosta, romun ja muistojen seasta pilkotti nahkakantinen kirja. Tiedätkö miltä ullakolla säilytetyt lehdet ja kirjat tuoksuvat? Tämä tuoksui juuri siltä. Sen sivuilla oli koukeroisin kirjaimin tehtyjä, ajan patinoimia merkintöjä. Katoan ajasta ja jään vintin hämyyn tutkimaan kirjaa.
"Elämän tarinoita.
Kirjannut - Touko Marttinen.
Voisi sanoa, että minulla on paljon ystäviä. Olen mukana iloissa ja suruissa. Onnessa ja kurjuudessa. Ei varmaan olisi kovin väärin sanoa niinkään, että kaikki tuntevat minut. Kaikilla on minusta mielipide. Silti joskus tuntuu siltä, ettei kukaan todella ymmärrä minua. Se saa minut tuntemaan itseni yksinäiseksi. Ulkopuoliseksi kaiken keskipisteessä.
- - -
Tuntuu hyvältä, kun joku on onnellinen, tässä ja nyt. Minusta kaikkein kauneinta tässä maailmassa on hymy, joka kiipeää kasvoille jostakin sydämen sopukoista, tässä ja nyt. Kauniita ovat myös kyyneleet. Ne ovat niin hauraita, ja usein täynnä rakkautta. Kaikki tunteet ovat pohjimmiltaan täynnä rakkautta.
- - -
- - -
Joskus ihmisten loputtomat toivelistat rasittavat. "Anna minulle nämä asiat, jotta voin olla onnellinen." "Tee minut onnelliseksi." Monet pettyvät, jos en pysty tuosta vain antamaan kaikkea sitä, mitä he toivovat. He sättivät minua monella tapaa. Heistä minä olen paska. Epäreilu. Tylsä. En minkään arvoinen. Joskus en vain jaksa sitä, ja hakeudun mieluummin niiden luo, jotka tuntuvat arvostavan lemassaoloani. Ikään kuin minulla olisi joku velvollisuus täyttää kaikki toiveet.
- - -
Kuolema kuittaa univelat. Sellainen sanonta on. Ihmiset eivät mielellää ajattele kuolemaa tai luopumista. Se koskee tietysti toisia ihmisiä, mutta myös tavaroita, jopa tunteita ja ajatuksia. Erityisesti he eivät halua luopua minusta. Ainakaan silloin, kun eron hetki tuntuu oikeasti olevan käsillä. Monet unohtavat minut kokonaan kaiken tohinan keskellä. Unohtavat sen, että minäkin olen rajallinen. Että jonakin päivänä meidän on aika erota. Silloin nekin, jotka ovat minua tavan takaa sättineet ja kironneet, tuppaavat olemaan kovasti hyvää pataa.
- - -
Lapset. Heidän uteliaisuutensa ja avoimuutensa. Se on kiehtovaa. Lapset ovat ennakkoluulottomia. Joskus harmittaa, miten aikuiset puhuvat minusta heidän kuultensa. Istuttavat huomaamattaan lapsiin omia asenteitaan, odotuksiaan ja toiveitaan minua kohtaan. Jotkut tulevast siirtäneeksi pettymyksiään lastensakin kannettaviksi, koska luulevat, että heidän käsityksensä ja kokemuksensa on totuus minusta. Minä olen kuitenkin sellainen, millaisena minut haluaa nähdä. Minä olen sitä, miksi minut nimeää. Minulla ei ole muuta muotoa, eikä tehvätää, kuin se, minkä minulle kukin itse antaa.
- - -
tiistai 14. lokakuuta 2014
Sanot Vaan
Sanat ovat kovin halpoja, riittää jos jaksaa suutaan aukoa.
Ne ovat niin kuin urea, joka valuu pitkin jalkoja.
Sanat ovat halpoja, niillä voi tehdä kauppoja.
Saat tosi halvalla, terveisin Nigeria.
(ei vaihto, eikä palautusoikeutta)
On sanat sairaan halpoja, ja ne haisee valheelta.
Jos niillä olis katetta, ne olisivat tekoja.
lauantai 11. lokakuuta 2014
In The Shadows of Love
Älkää ihmiset katsoko televisiosta hömppää. Se saa teidät kaipaamaan asioita, joita tapahtuu vain elokuvissa. Kuten rakastuneen intensiivistä katsetta, höpsähtänyttä ilmettä, ja onnesta soikeita kasvoja jotka ovat ihan kosketusetäisyydellä. Ja kaikkea sellaista. Saatatte samaistua tilanteeseen ja tunteeseen. Sydämenne sykkii kiihkeästi ja rinnassa tuntuu muutenkin oudolta. Pakahduttava onnen tunne muuttaa hengityksen pinnalliseksi. Ja sitten lopputekstien rullatessa tunnette eron haikeutta ja katalaa kaipuuta. Ei sillä, että itselleni olisi koskaan näin käynyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)