Trying is a Failure?

Niin. Ne uudet, inspiraatio ja motivaatio. Positiiviset asiat elämässä. Katsotaanpa.

Suurin inspiraation lähde nykyisessä elämässäni ovat olleet lapset. Sen huomaaminen on ollut positiivista. On ollut ilo huomata, että näin on, vaikka siihen on liittynyt paljon haasteita, ja liittyy edelleen, oman rajallisuuteni kautta. Kuitenkin, lapset ovat se asia, joka herättää aitoja lämpimiä tunteita. Myös ristiriitoja, koska lapset edustavat omaa riittämättömyyden tunnettani suhteessa heihin, ja paljossa myös äitiään, mikä puolestaan nostaa esiin tiettyjä hankalia asioita. Kuitenkin onnelliset lapset ovat se, mikä lämmittää minua. Isompien lasten vanhat kuvat joista lähes poikkeuksetta näkyy iloa ja riemua. Se, miten vanhimmainen ottaa askeliaan itsenäisyyteen.

Syvään juurtuneet esteet ja ongelmat viilettävät urillaan, ja töytäisevät yhtenään latupohjalta uusia uria etsivän jatkuvasti kumoon. Yksi niistä on vannominen rahanpuutteen nimiin, mikä suurelta osalta on toki konkreettisestikin totta. Toinen on se oma kykenemättömyys, joka on ollut päivittäistä arkea niin kovin pitkään.

No, mitäs muuta? Luonto ja kamera. Ne on kulkeneet kausittain mukana läpi elämän. Melkein jo hakeuduin opiskelemaan valokuvausta pari vuotta sitten. Törmäsin kuitenkin käytännön mahdottomuuteen ja omaan rajallisuuteen. Ihan omana harrastuksena törmään uuden tietokoneen hankintaan, kun ei kuvankäsittely jaksa oikein pyöriä ja tökkiminen ärsyttää. Siis rahaan.

Palloilua olisi kiva käydä katsomassa, mutta kun. Tosin, mikä on loistavaa, käyn kerran viikossa itse palloilemassa, ihan ilmaiseksi. Urheileminen on ollut elämäni kantava voima, ja siitä minä oikeasti nautin. Kunnes se vaihtui sohvaksi.

Asioita olisi usein mukavampi tehdä yhdessä jonkun kanssa. Lukuun ottamatta sitä varautuneisuutta ja siitä seuraavaa molemminpuolista vaivautuneisuutta. Sitä, kun ei keksi mitään sanottavaa.

Meneepäs ihan hemmetin hyvin. Elämä vaan tuntuu olevan täynnä ahdistavia umpikujia, ja siitä on vaikea päästä mihinkään. Luojalle kiitos niistä harvoista ihmisistä, jotka tavalla tai toisella ovat vielä elämässäni mukana, ja joita en ole onnistunut siitä totaalisesti häätämään. Nyt on pakko lopettaa. Pää hajoaa. Pitää yrittää toisella kertaa uudelleen.

Heikosti strukturoitu täytebiisi

Eilen blogin tilastoja katsellessa huomasin, että joku siellä ruutujen toisella puolella oli käynyt lukemassa vanhaa tekstiäni. Saattoihan se olla vain joku hakukoneesta eksynyt, joka kirosi päätyessään ihan väärään paikkaan, mutta on mukavampi ajatella, ettei ollut. Aina se lämmittää mieltä, kun klikkauksia tulee, etenkin vielä tuollaisen vanhemman, siis ei viimeisimmän tekstin kohdalla. On myös kiva saada kommentteja, vaikka kirjoitukset taitavatkin olla sellaisia, että niihin on hankala kommentoida. Arvostan jokaista kommenttia, siitäkin huolimatta, jos siltä ei vaikuttaisi. Ihan vaan siltä varalta sanon tämän, jos joku sattuu asiaa miettimään.

No, minä siis tsekkasin itsekin, että mikäs tämä kyseinen vanha juttu nyt olikaan. Ja jäin sitten sinne neljän ja kolmen vuoden takaisiin teksteihin, lueskelemaan. Kun blogi on näin päiväkirjatyyppinen kuitenkin, niin takaisin kelaamalla pystyy katsomaan kokonaisuuksia. Hyvin huomaa, miten sitkeästi ihmisen pieli pyrkii jauhamaan samoja ratoja. Ainakin tämän ihmisen. Ehkä se johtuu jostakin persoonallisuuden piirteestä. Ehkä elämässä myös on ollut sellaisia pitkäkestoisia ongelmia, joiden ympärille on jäänyt jumiin. Tai sitten vaan se ajatuksista ja tunteista irti päästäminen on ihan perhanan vaikeaa. Ehkä näitä kaikkia.

Pitää kuitenkin yrittää. Vallitsevien olosuhteina olen päästänyt ajatukset pitkään ja hallitsemattomaan luisuun, vaikka hyvin tiedän, että juuri sitä minun ei pitäisi tehdä. On aika tehdä korjaavia liikkeitä, ja louhia uusia uria ajatusten kuljettaviksi, näihin kyseisiin ulkoisiin seikkoihin liittyen. Periaatteessa olen siinä aika hyväkin, kun sille päälle satun. Joskin on myös sellaisia lukkoja, joita en ole pystynyt murtamaan. Sisällöltään epämääräisiä, mutta voimakkaita tunteita ja ajatuskuvioita, joiden esiin tuleminen tuntuu murskaavalta ja lamauttavalta.

Pitäisi löytää jokin sisäinen motivaatio. Sellaisia syntyy satunnaisista inspiraatioista jotka kestävät aikansa. Tosin nyt sellaista ei ole ollut kotvaan aikaan. Motivaattorini ovat usein olleet ulkoisia "pakkoja". Työni minä saan tehtyä, koska minulla on työnantaja, joka velvoittaa ulkoisesti, mutta myös synnyttää sisäisen velvollisuuden ja halun hoitaa hommansa. Kotona ei ole sellaista motivaattoria, jonka silmissä olisi tarve olla jotakin. Sannin sanoin, "Voisin siivota, mutta kenen takia?"

Puhutaan siitä asenteesta, miten luja tahto vie läpi vaikka harmaan kiven. The only limit is in your mind. No todellakin. On haastavaa, kun se vamma on juuri siinä tahto- ja asennelihaksessa, jolla voisi kiertää ja kompensoida muita rajoitteita. Mikään muu ei pysty kompensoimaan puuttuvaa päättäväisyyttä. Juuri se on syy siihen, miksi tuntuu kummalliselta, että joku ei vain päätä sitä tai tätä ja ryhdy paremmaksi ihmiseksi. Fight Back ukolla, tuolla suomalaisen sisun modernilla ilmentymällä, on tavoite maratonin juoksemisesta, vaikka hän menetti liikuntakykynsä kokonaan, mutta pää toimii. Tahtovammaisella tilanne on juuri päinvastainen. Vaikka kuinka on päättänyt juosta vielä tahtomisen maratonin, niin juoksu on epämääräistä koikkelehtimista, ja viiden kilsan jälkeen on jo kuoleman väsynyt. Yrittämisen yrittämisestä. Kuitenkin se on ainoa tie.

Kaikkea hyvää Pyysalolle, joka on paitsi kova jätkä, myös äärettömän symppis.

Leposykkeellä

Jossakin sisällä puhaltaa elämän hentoinen viri. Kevyt tuulahdus, joka hiljalleen liikuttaa pitkään paikoillaan seissyttä vettä, nostaen syvyyksistä ummehtunutta, runollista melodramaattisuutta kohti pintaa. Sekoittaa siihen jostakin kirkkaana loistavan tähtitaivaan äärettömyydestä herkkyyttä ja rauhaa.

Tyhjyyden ja epätoivon irvokkaalle vereslihalle repimälle mielelle taivas on tismalleen sellainen. Siinä on kaikki, mikä riittää saamaan hyväksyvästi maailmaa syleilevän kosmisen rakkauden liekin lepattamaan. Se on kuin lehdellä viipyillen kimaltava pisara, jonka läpi taittuu sateenraikas maailma. Se kevyesti järvellä leijuva usva, suojissaan kaksi rinnakkain uivaa kuikkaa.

Se on rauhaa, joka lähettää hellittämätöntä työtään tehneen kontrollin hyvin ansaitulle tauolle. Antaa otsan lihaksille luvan rentoutua, saa keskittymisen kurtut oikenemaan, ja viiruiksi puristuneet silmät aukenemaan oikeaan muotoonsa. Hiljentää mielen levottomasti leikatun musiikkivideon ahdistavan sykkeen. Se saa tuntemaan itsensä turvallisen pieneksi suuressa maailmassa, joka on täynnä ihmeellisiä yksityiskohtia.

Pysähtynut painottomuuden hetki, jona ratansa ääripisteen saavuttanut keinu valmistautuu vaihtamaan suuntaa.

Vitun paradoksi

Kun asia on todettu, siitä voidaan vetää johtopäätöksiä. Niiden pohjalta voidaan laatia toimintasuunnitelmia joko asian ylläpitämiseksi tai sen muuttamiseksi. Voidaan vaikka todeta, että punainen on kiva väri, ja toimenpiteenä sitten valita ostoskoriin punaisia juttuja.

Ja juuri kun kaikki oli ihanasti helppoa, paikalle kurvaavat kysymysmerkit. Onko punainen varmasti kaikkein paras väri? Mitä se merkitsee? Ja kas, kohta verhotangoista roikkuu verta, voimaa, kommunismia ja sisällissota - noin aluksi. Aivan pian seuraan liittyvät Helsingin IFK ja Porin Ässät. Tämä ja tuo ihminen. Elli Haloon huulet. Elli painii eri sarjassa.

Olisikohan joku muu väri kuitenkin parempi... Ehkäpä vihreä? Ei, ei mitään värejä. Haluan värittömät verhot. Vai haluanko oikeasti punaiset verhot, mutten uskalla tunnustaa olevani kommunisti ja pitäväni bordellia? Jos nyt siis joku kysyy (joku kysyy aina), miksi minulla on punaiset verhot, niin mitä minä sille vastaan? Mitä minä itselleni vastaan? Miksi minulla on ne?

Maalasin viereiseen valkeaan seinään suurehkon kirkkoveneen. Sen luulisi vievän huomion pois verhoista.

- - - - -

Joskus, ja lähes aina, kun yrittää todeta asioista jotakin, törmää exponentiaalisesti laajenevaan, ihan päteviltä vaikuttavien, mutta keskenään toivottoman ristiriitaisten argumenttien viidakkoon. Muisti loppuu ja prosessori ylikuumenee. Sininen kuoleman ruutu jumittaa kaiken, eikä mikään nappi enää toimi.

Antakaa minulle yksi banderolli ja iskulause. Yksi, joka on riisuttu arvoista, asenteista ja niiden aiheuttamista tunteista - joka on absoluuttisesti totta. Yksi totuus, jonka kertominen on arvokkaampaa kuin se, että minä siitä toisten arvojen ja tunteiden vuoksi vaikenen. Antakaa banderolli, niin minä huudan ja marssin, kunnes lopulta kompastun partaani ja kaadun hautani lepoon.

- - - -

Muuan hautausmaa oli turistien erityisessä suosiossa. Sen eräällä haudalla törrötti kyltti, pikantisti hieman kallellaan. Sitä olivat aikojen saatossa yrittäneet kaataa niin saatananpalvojat kuin kirkonmiehet, kenenkään siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Tai näin ainakin tarinanjanoisille kerrottiin. Tuossa yksinkertaisessa kyltissä oli yksinkertainen kuva, joka esitti puutarhaa.

Kaikki paitsi puutarhanhoito

Ajattelin kirjoittaa yhteiskunnasta.
Sitten ajattelin, että enhän minä tiedä asioista oikeasti paskaakaan, joten mikä minä olen siitä kirjoittamaan.

Sitten satuin lukemaan juttuja Tapanilan joukkoraiskauksesta, ja sen ympärillä käytävästä keskustelusta. Kelailin mielessäni eri näkökohtia.

Päädyin mielessäni retoriseen kysymykseen siitä, että kuka jaksaa pyöritellä kaikkea tätä kuraa mielessään, ja mitä hyötyä siitä lopulta on kellekään.

Suljetun Sydämen Syndrooma

Muutos alkaa riittämättömyydestä. Siitä, ettei pysty, kykene, eikä pärjää. Arvottomuuden tunne kasvaa. Alkaa pitää itseään niin epäkelpona ihmisenä, ettei ole edes kakkosluokan kansalainen.

Alkuun vielä teeskentelee itselleen olevansa sittenkin kelvollinen, ehkä väliaikaisesti vähän vajavainen, mutta pian entistä ehompi. Uskottelee, että on joku pävevä ja väliaikainen syy. Niiden ihmisten näkeminen, jotka tuntuvat pärjäävän kaikessa, tuntuu  iskulta vasten kasvoja. Sitä alkaa pysytellä etäällä niistä ihmisistä.

Kun itseensä ei pysty enää luottamaan, sitä luottaa enää yhteen, joka on niin lähellä, että näkee kaiken (ei, ei ole kyse jumalasta). Sekin osoittautuu virheeksi, luottamus perusteettomaksi, ja itse todistetusti riittämättömäksi.

Lopulta häpeä muuttuu krooniseksi. Pysyäkseen poissa muiden näkyvistä, ihminen sen sisällä alkaa lymytä varjoissa. Todelliset kasvot peittävä naamio kasvaa kiinniä ihoon. Jossakin vaiheessa sitä huomaa tulleensa varsin kauas siitä esiintymistä ja esillä oloa rakastavasta ihmisestä, joka ei epäröinyt puhua yleisölleen, ottaa tilannetta haltuun ja johtaa joukkoja. Aikaa myöden vakuuttuu siitä, ettei mtään entistä ehompaa ole odotettavissa.

Kun häpeä, arvottomuus ja niiden pelko imevät ilmasta kaiken hapen, sisimmässä palava tuli sammuu. Jäljelle jää noidankehää verkalleen pyörivä kitkerä savu, käypäisenä hoitonaan virtuaaliseen todellisuuteen hukutettu tietoisuus, sekä sokeri.

Mikään edellisessä ei kuitenkaan ole oleellista. Merkityksellisempää on vastaus kysymykseen siitä, mihin häpeä päättyy?