Niin, jospa jatkaisin tuota edellisessä postauksessa aloittamaani tutkielmaa unelmien väliseen tyhjyyteen päätymisestä. Tuossa ensimmäisessä osassa sivusin lähinnä seikkoja, jotka ovat muodostuneet haasteiksi unelmien ja ylipäätään myönteisten asioiden suhteen. Tässä jaksossa koetan hahmotella itselleni unohdettujen unelmien polkua.
Ensimmäinen unelmani liittyy ihmissuhteisiin. Luultavasti olin alle kouluikäinen, vaikken olekaan ihan varma. Vietin lapsuuteni pienen kylän laidalla. Paitsi maantieteellisesti, myös vanhempieni erakkomaisen luonteen ja ammatin vuoksi olin pitkälti eristyksissä muista lapsista. Ehkä viisivuotiaana aloin käydä seurakunnan päiväkerhossa, mutta muuten kouluikään asti leikin lähinnä mummojen kanssa tai itsekseni. Olin ainut lapsi, sillä vanhin sisaruksistani on minua kymmenen vuotta nuorempi.
Oli kuitenkin eräs valopilkku, nimittäin saman ikäinen serkku-tyttöni, joka toisinaan kävi meillä vierailulla. Pidin hänen kanssaan leikkimisestä melkoisesti, vaikka vanhempamme eivät aina olleetkaan riemuissaan leikeistämme. ;D
En muista lapsuudesta mitään toista päivää niin hyvin, kuin sen talvisen päivän, jona hän taas kerran oli meillä leikkimässä. Olimme laittaneet vedellä täytettyjä, ruskeasta lasista valmistettuja eläinten lääkepulloja lumeen, ja ihmettelimme aurauskinoksen päällä niiden särkymisen syitä. Katsoin serkkuani syvälle silmiin, ja kysyin haluaisiko hän muuttaa meille asumaan. Hetken mietittyään hän sanoi, että se olisi varmasti kivaa, mutta hän haluaa kuitenkin asua omien vanhempiensa kanssa. Käsittämätöntä! Kaiken piti olla kohdallaan, mutta rukkaset tuli!
Nämä sielujen sympatian ja veriveljeyden unelmat ovat seuranneet minua läpi elämän. Onnellisimpia ovat olleet ne ajat, jolloin olen päässyt sitä lähimmäs. Katkerimpia ne, joina olen noista toiveista joutunut syystä tai toisesta luopumaan. En liene tässä(kään) asiassa ainutlaatuinen, mutta koen yksinäisyydeen ja yhteyden kokemukset hyvin vahvoina.
On ollut myös ammatinvalinnallisia haaveita. Ihan pienenä minusta piti tulla traktorin kuljettaja. Olisin tehnyt esimerkiksi lumityöurakoita. Traktorinkuljettajan töitä teinkin lapsuudenkodissani varsin paljon, mutta ruokapalkkaa pidemmälle en koskaan sillä saralla päässyt, jos ei lasketa satunnaisia työkomennuksia naapurissa. Olin hyvin ylpeä saadessani sieltä lähes ammattimiehen palkan, vaikka olin pelkkä pojankoltiainen.
Seuraava unelma luullakseni oli ura huippu-urheilijana. Ala-asteen aikainen sosiaalinen menestykseni on pitkälti fyysisten ominaisuuksieni ansiota. Kotona olin pienen ikäni tehnyt ruumiillisia töitä, joten olin ikäisekseni varsin vahva. Kaiken lisäksi omasin vielä kohtuullisen pelisilmän, joten olin oman luokkani parhaita urheilijoita. Urheilin yleensä useita tunteja päivässä, koska nautin siitä. Yli kolmenkymmenen asteen pakkasessakin pelasimme kaverin kanssa välitunnilla jalkapalloa, vaikka pallokin oli jäätynyt kivikovaksi. Pahaksi onneksi minulla oli perussairaus, joka kertakaikkiaan teki lopun huippu-urheilu haaveistani. Se oli katkera kalkki, jota oli vaikea niellä.
Seuraavaksi yritin henkisempiä asioita. Vahvuuksiani on aina ollut kielellinen ilmaisu ja päättely. Opiskelu on kuitenkin ollut vaikeaa, koska olen hidas lukemaan, ja minun on hyvin vaikea keskittyä lukemaan sellaista, mistä en ole kiinnostunut. En oikein koskaan ole myöskään menestynyt asioiden ulkoa opettelussa.
Yläasteella minusta piti tulla kirjailija. Ostin jopa omilla rahoillani Elloksen postimyyntikuvastosta sähkökäyttöisen kirjoituskoneen, osamaksulla. Minusta piti tulla luontokuvaaja, niin kuin suuresta idolistani Hannu Hautalasta, (ja isästäni). Minusta piti tulla muusikko, mutta omaan valitettavan huonon sävelkorvan ja rytmitajun. Ainoana lukiovuotenani panostin filosfiseen ajatteluun. Halusin siis sanoa tai näyttää jotakin maailmasta, tehdä näkyväksi sellaista, joka muuten olisi näkymätöntä. Näissä kaikissa olen todennut rajallisuuteni. Näen kuitenkin yhä säännöllisesti unta jonkin instrumentin, yleensä kitaran soittamisesta.
Ikuisesti olisin halunnut mopon. Toivoin sitä aina, kun voi lahjoja toivoa. En kuitenkaan saanut, koska se saastuttaa, ja on kalliskin. No, joskus lasten vain täytyy nöyrtyä vanhempiensa ammatinvalinnan ja aatteiden edessä. =)
Koitin myös seurata sydäntäni. Halusin auttaa niitä, joilla oli vaikeaa. Päädyin seurakunnan nuorisotyöhön, ja pidin siitä siinä määrin, että lähdin lopulta myös opiskelemaan alaa, tosin jumalan hylänneenä maallikkona. Opintojen aikana erikoistuin hyvin vahvasti elämyspedagogiikkaan, kokemalla oppimiseen ja ryhmän kehityksen ohjaamiseen. Minusta piti tulla kokemuksellisen oppimisen ryhmien guru. Oppimisen jano sillä alalla oli loputon, ja tämä oli ala, jolla pystyin hyödyntämään vahvuuksiani asioiden jäsentelyssä. Jo oman opiskeluni aikana toimin opettajana ammatillisessa koulutuksessa tällä osa-alueella. Olin tekemässä tästä itselleni ammattia yksityisellä sektorilla.
Ammattimaistumisen myötä tuli eteen kannattavuus. Maksukyky on heikoin siellä, missä oma ydinosaamiseni ja alkuperäinen intressini oli, eli nuorisotyössä. Raha liikkui yksityisellä sektorilla, jonka tarpeet ja lähtökohdat poikkesivat paljon nuorisosta. Toiminta ei enää pyörinyt niinkään idean, vaan rahan ehdoilla.
Lopulta oma rikkinäisyyteni muodostui suurimmaksi esteeksi sähikäismäisten murrosikäisten kanssa toimimiselle. Yrityspuolella kyllästyin myymään mielikuvia, kirjoittamaan mainoksiin yltiöpositiivisia korulauseita. Väsyin koko sosiaalimentaliteettiin ja lässytykseen. En enää edes uskonut alkuperäiseen asiaani.
Varmaan viimeiset viisi tai kuusi vuotta suurin unelmani on ollut eläkkeelle pääsy. Että olisi vapaa kaikista työelämään liittyvistä odotuksista ja vaatimuksista. Päivä kerrallallaan olen kuluttanut elämääni kohti sen loppua. Enää en odota edes sitä eläkettä. En näe tulevaisuudessa mitään, mikä olisi tavoittelemisen arvoista. Vika ei ole maailmassa ympärilläni. Vika ei ole elämässä. Minä itse olen viallinen, kun en pysty elämästä nauttimaan, eikä se muutu ulkoisten olosuhteiden muuttumisen myötä.
