Törinöitä ja tärinää

Ajauduin tänään puolivahingossa kuuntelemaan tätä. Luurit korville, kunnolla ääntä ja menoksi. Tai sitten hyvistä stereoista ja nupit kaakkoon. Sopii myös soitettavaksi torilla autostereoista. Musiikin tahtiin tanssahtelu on ehdotonta plussaa.  Olen kuullut didgeridoota myös livenä, ja se vasta onkin aikamoinen soittopeli. Tää on vaan jotenkin niin sairaan hypnoottista.

Ode to the Old School

Ihmisen elämässä on hienoa, kun on mukana sellaista seurakuntaa, jonka kanssa voi rientää kapakkaan kuuntelemaan country-musiikkia, farkun lahkeisiin kätkettyine saappaineen, sekä vuoroin kulmille vedetyine, tai takaraivolla keikkuvine lierihattuineen. Kun voi valuttaa whiskyä rinnuksilleen, tanssittaessaan jumalattoman kaunista maalaistyttöä, kengänkantojen lyödessä rytmiä baaritiskiin. Enpä epäile ollenkaan.

Juuri nyt olen kuitenkin iloinen niistä puolivanhan liiton bloggareista, jotka olen aikanaan synkkinä ja myrskyisinä öinä oppinut tuntemaan, ja joista jotkut ovat jääneet olemaan sangen pysyväisesti. Olkoon tämä vasta-argumenttina kaikelle sille pahalle, mitä internetissä käytetystä ajasta puhutaan. Tämä olkoon myös vedenpitävä todiste siitä, ettei koskaan voi tietää, mitä hyvää ikävistäkin asioista voi seurata. Ilman masennusta olisin köyhempi ihminen.

Johdan tästä vielä yhden ihmissuhteita käsittelevän ajatuksen. Sen, että toisen ihmisen voi oppia todella tuntemaan vasta, kun ristiriidat astuvat kuvaan. Ihmisen voi todella oppia tuntemaan vasta, kun haasteet kasvavat ja panokset kovenevat. Siihen saakka kaikki on glitteriä ja kiiltokuvaa, joka on voitu liimata ihan minkä tahansa päälle. Vain sellaiseen, jonkan kanssa on pahoittanut mielensä, ollut ehdottomasti eri mieltä, voi todella luottaa. Edellyttäen, että sovinnon rakentaminen eripuran päätteeksi on ollut mahdollista. Yleensä on, mikäli siihen on molemminpuolista halukkuutta. Turvassa ei voi olla sellaisen kanssa, jonka mielen pahoittamista täytyy pelätä ja varoa.

Taannoin oli liikkeellä sen kaltainen plakaatti, jossa kehotettiin kaikkia niitä olemaan huolehtimatta, joiden mieltä asianomainen ei vielä ole pahoittanut, sillä heihin tultaisiin palaamaan niin pian, kuin suinkin mahdollista.

Useless Happiness

Nyt myönnän heti rehellisesti olevani pikkuisen varkaissa. Luin hiljattain artikkelin tai systeemin tai jutun, jossa puhuttiin tästä. En vaan enää löydä sitä mistään. Seuraavat ajatukset ovat heränneet siltä pohjalta tai sitten ne on siitä suoraan varastettu. En muista kumpaa.

Kyse oli - ja on - onnellisuuden tavoittelusta. Siitä, ettei sellainen oikeastaan ole hyväksi elämälle. Ajatelstiin jatkuvan onnellisuudesta haaveilun olevan itseasiassa ylenpalttista kurjistelua sen kanssa, ettei sitä onnea ole. Ratkaisuna ehdotettiin, että kannattaa lakata sitä ylenpalttisesti tavoittelemasta, ja keskittyä elämään. Kuulostaa loogiselta. Jostain tällaisesta kai on kyse siinä Hellstenin "Saat sen mistä luovut" kirjassakin. En tiedä, kun en ole lukenut.

Kiristetään ruuvia vielä vähän lisää. Mikä ihmeen tarve sitä onnellisuutta on ihmisellä edes jahdata? Eihän sitä voi edes syödä. Siinä ei voi asua, eikä se suojaa meitä vaaroilta. Harvoin siitä voi edes oppia mitään. Onnellisuus on siis melko lailla hyödytöntä. Silti minä ainakin useasti manailen mielessäni tätä onnellisuuden puutetta. Aika typerää. Miksi pitää saada tehdä tai kokea asioita, joista tulee onnelliseksi? Asioitahan oikeastaan kannattaa tehdä siksi, että ne tulisivat tehdyksi. Koska se on hyödyllisiä, sekä yksilön itsensä, että yhteisön kannalta.

Paskat onnellisuudesta. Elämä on sellaista kuin on; antaa sen olla. Kaikki myös muuttuu alati, joten se, mikä tänään oli onnellisesti, voi olla huomenna toisin. Mikä tänään onnetonta, voi muuttua paremmaksi, tai jopa osoittautua todelliseksi aarteeksi. Elämä kulkee mysteerisiä polkuja. Antaa sen kulkea. Antaa kivien olla kengässä. Tehdään valinta olla tänään tyytyväinen elämään sellaisena, kuin se tänään on. Jos saavuttaa tyytyväisyyden, ja on vaikka ihan vähän Zen, niin ei silloin ainakaan ihan hirmuisen onneton voi olla?

Ikuisuuden Reunamilla

Ajatus elämän rajallisuudesta laskeutuu hiljalleen kuin tihkusade. Se kastelee hitaasti ja huomaamatta, kunnes lopulta toteaa olevansa märkä. Alkaa miettiä, onkohan mahdollisesti vaihtovaatteita mukana.

Sain joitakin hetkiä sitten uutisen, että mummoni on saanut sairaskohtauksen ja joutunut sairaalaan. Näistä jälkimmäinen oli onni, sillä hän oli yksin kotona. Tai oikeastaan siinä ei ollut onnella mitään tekemistä, vaan suunnitelmallisella huolenpidolla äitini taholta. Näissä tilanteissa minun aivoni heittäytyvät aina kriisimoodiin. Kun mummo on jo hoidossa, siirrytään seuraaviin asioihin. Ajatukseni askartelevat ensin sisareni tunteissa. Hänen, joka soitti toiselta paikkakunnalta käsin ambulanssin ja on nyt mummon luona. Ne luotaavat äitini ajatuksia, joka ulkomailta käsin pääsi selville tilanteesta. Ja sitten lopulta jossain vaiheessa käy niin, että huomaan olevani itsekin märkä.

Ikäisekseen mummoni on ollut erittäin hyvässä kunnossa, ja siksi varmaan olenkin ajatellut hänen olevan ikuinen, että minä meistä kahdesta olen se, joka on täällä vain käymässä. Tilanne on kyllä ilmeisesti vakaa - vaikka eihän näistä tiedä, mutta kuolemattomuuden illuusioon on isketty särö. Ajatus ajan rajallisuudesta on syntynyt. Se herättää paljon lisää ajatuksia. Omasta suhteestani tähän ajatukseen. Siitä, miten tällaiseen pitäisi suhtautua. Pitääkö nyt heti pelata all-in, vai riittääkö maltillisempi panostus?

Miksi mieleen nousee muistoja? Se etenkin, miten "Jaska-setä" äitini kättä joulupöydässä pyytäessään, tituleerasi "mummia" muumioksi. Tai siltä se meidän humoristien hörökorvilla kuulosti. Miksi kirjoitan tällaista muistopuhetta? Eihän tässä ole hätää. Vielä juhlitaan ainakin neljät syntymäpäivät, että saadaan satanen täyteen. Syntymäpäiviä on tosin monta vuotta juhlittu varmuuden vuoksi jo etukäteen, "jos ei sitten ehdikään", joten en nyt ole ihan varma, mitä etappeja niillä tullaan juhlistamaan. Siitäpä kelpaisi ottaa oppia. Miksi jättää ensi vuoteen se, minkä voi tehdä jo tänään. Nyt hän kuitenkin ilmoitti, ettei ole vielä minnekään lähdössä. Mummokeiju Tervaskanto.

Ninjan Salaisuus

Törmäsin taannoin kirjaan nimeltä Secrets Of The Ninja. Ihan vain nimen ja kansikuvan tasolla. En ole lukenut kirjaa, mutta saattaisin tehdä niin, jos törmäisin siihen myös käytännön tasolla. En kuitenkaan ole Ninjailun suhteen ihan täysi ummikko. Olen syrjäsilmällä ja hiipien seurannut erästä suurmestaria, ja tällä tavoin päässyt hajulle Ninjailun salaisuuksista.

Hän ei ensinnäkään ole peloton. On kuitenkin yksi asia, joka ei näytä häntä pelottavan: pelko itsessään. Näin ollen Ninjan ei tarvitse vältellä asioita, jotka mahdollisesti saisivat hänet tuntemaan pelkoa. Pelko ei ole ninjalle sen vaarallisempaa kuin iloisuuskaan. 

Hän on taitava kiipeilijä siksi, että hänen tiellään on ollut paljon erilaisia esteitä, jotka hän on halunnut ylittää. Mitä enemmän kiipeilyä harjoittelee, sen pienempien käden- ja jalansijojen avulla pystyy selvittämään aivan ylitsepääsemättömiltä näyttäviä esteitä. Oleellista on, että hän tietää tämän.

Hän ei ole haavoittumaton. Ninja on tottunut ajoittaiseen kipuun, ja oppinut tulemaan sen kanssa toimeen. 

Hänellä ei ole yliluonnollisia voimia. Siksi hän ei edes yritä väkisin vetää sitää, mikä on menossa poispäin. Eikä työntää sitä, mikä on tulossa kohti. Hän saattaa antaa lisää vauhtia, kiertää itse toiselle puolelle, tai vain astua sivuun. Jos hän halua käteensä syömäpuikot, hän nousee ja hakee ne. Edes suurmestari ei saa niitä lentämään käteensä pelkästä ajatuksesta.

Hänen suurin henkinen voimansa piilee mielikuvituksessa. Minkä osaa mielessään kuvitella, on huomattavasti helpompi myös käytännössä toteuttaa. Miten piirretään vernipsi?

Opittuani ymmärtämään nämä asiat, olen alkanut yhä vain enemmän salassa kunnioittaa tätä paljasjalkaista, pyjama-asuista kung-fu mestaria. 

Taistelijoita ja Muusia

Taiteilijoilla on muusansa. Inspiraation lähde. Kaipaan itselleni sellaista. Henkilöä tai ryhmää. Sellaista, joka kipinöi. Tarvitsen kipinöitä syttyäkseni. Kamoon beibi sytytä mut tuleen. Siis jotain sellaisia kaltaisiani pöljiä, jotka nauravat suunnilleen samoille asioille, ja joille mielenvikaisuus on voimavara.

Sotilailla on taisteluparit. Joku, joka turvaa selustan kun on tiukka paikka. Se henkilö, jonka kanssa suunnitellaan taktiikka ja heitetään yläfemmat. Jonka mielipidettä kysytään, kun ei olla varmoja. Henkilö, jonka kanssa ei ole tekemätöntä paikkaa. Olisi hyvä, jos tämä taistelupari olisi jotenkin luontaisesti valikoitunut. Siis niin, että tilanne palvelee molempia osapuolia. 

Nämä kaksi minä tarvitsen menestyäkseni. Näillä eväillä pysty maksimiini. Kymmenkertaisesti - tai kymmenenteen potenssiin - sen, mitä muutoin. 

Olen vain antanut itseni ymmärtää, ettei ihmisten kuulu tarvita toisia. Tai olla toisista millään tapaa riippuvaisia. Saatikka joutua vastuusen myös jonkun toisen elämästä. Kunnon ihminen rakentaa elämänsä pelkästään itsensä varaan. Ymmärrän kyllä pointin ja olen ainakin osittain samaa mieltä. Kun ei tarvitse ketään, pärjää aina. Oli muita tai ei. Kukaan kanssaihminen ei myöskään tule sidotuksi minuun, vaan säilyttää oman vapautensa olla välittämättä valintojensa vaikutuksista muihin. Eikä ole pidemmän päälle kovin mielekästä, jos yksi joutuu aina kantamaan toista. Oli sitten kyseessä pari- tai mikä hyvänsä muu normaali ihmissuhde.

Kuitenkin toiseen ja toisiin sidoksissa oleminen on kai niitä elämän perus juttuja? Sitä, miten yksi ynnä yksi on enemmän kuin kaksi. Miten hyvä ryhmä on enemmän kuin osiensa summa. Ja toisaalta rohkeutta on myös se, että uskaltaa nojata toiseen, luopua kontrollista, olla tarvitseva ja antautua alttiiksi menetykselle. Ja vahvuutta se, että pystyy jollakin tasolla olemaan olemassa myös jotakuta toista varten.

Mitenkähän tämä nyt siis mahtaa olla. Pitääkö ihmisen olla riippumaton ja pärjätä omillaan? Aika monen opaskirjan ja henkilöoppaan mukaan melko pitkälti pitää. Vai mennäänkö siinä kohtaa oikeasti pahasti vikaan, jos ja kun ihmiset eivät ole enää riippuvaisia toistaan? Nämä ovat tietenkin ääripäät, mutta mihin kohtaan on vedettävissä se hahlo, jonka sisällä asiat ovat keskimäärin okei?

Toinen kysymys sitten onkin se, miten kyetä luottamaan, ettei oma taistelupari ammu selkään ensimmäisen tilaisuuden tullen. Taikka luiki takavasemmalle, jos tulee tiukka paikka.

Vereen Piirretty Viiva

Yhdestä toiseksi muuttuminen alkaa pienistä asioista. Paremman kääntyminen huonommaksi näkyy pienissä valinnoissa. En ole varma, kumpi on syytä ja kumpi seurausta - kumpainen härkä tai vankkurit.

Tyypillinen muutos on esimerkiksi se, että päättää käydä vasta aamulla suihkussa. Ja se, että menee vasta vähän myöhemmin nukkumaan. Se, että katsoo enemmän televisiota, ja viettää vähemmän aikaa tosimaailmassa. Nauttii melankolista musiikkia suurina annoksina. Jättää tankkaamatta energistä, uhmakasta, riehakasta ja kaikin tavoin positiivista äänimaailmaa. Ahtaa itseensä enemmän sokeria ja vähemmän vitamiinia. Röhnöttää liikkumisen sijaan. 

Mikä siinä onkin, kun näitä ihan yksinkertaisia pieniä valintoja on usein niin vaikea saada tehtyä oikein? Miksi jotkut tuntuvat kykenevän paljon suurempaan määrään rakentavia ratkaisuja? Onko se synnynnäistä vai opittua? Geeneissä vai kulttuurissa? Mistä syntyy kyky vastustaa mielitekoja? Suunnata empimättä kohti epämukavuusaluetta ja jättää tikkari maahan lojumaan? Mistä on lähtöisin kyky valita järjellä tunteen sijaan? Jos, ja todennäköisesti ainakin osaksi kun,  nämä asiat ovat opeteltavissa, pitäisi niiden ehdottomasti olla opetussuunnitelman keskeisin oppiaine. Kestävyysvaje olisi sillä paikattu, jos ihmiset osaisivat tehdä sen, minkä itse tietävät järkeväksi. Jos tämän yhden asian kohtuudella hallitsee, pärjännee elämässään yleensä melko hyvin. 

Teemaa on edellä kuvailtu melko ongelmalähtöisesti. Kannattaa keskittyä positiiviseen. Kannattaa harrastaa itsesuggerointia ja -manipulointia, sekä itseen kohdistuvaa aivopesua. Rakentaa mieleensä sellaista mielikuvaa, joka luo uskoa, joka palkitsee, ja synnyttää hyviä viboja. Kannattaa nostaa nyrkit pystyyn. Kannattaa huutaa ki-ai! Kannattaa nousta aina uudelleen jaloilleen, tai vähintään raahautua kynnet verillä pitkin lankkulattiaa. Kostonhimoisesti irvistäen, kohti avointa ovea. 

Patch & Match

Pari päivää jo on muhinut sellainen ajatus - taikka tunne - mahdollisesti. Että pitää kirjoittaa. Ei pakkoa, vaan sellainen kutka. On niin moni vesi ehtinyt vieriä vantaassa. Ja toisekseen viimeiset ajat ovat hyvin paljolti kuluneet ajatusevakkona hortoiluun, television lobotomiapalveluita hyödyntäen. Jopa ryhdyin menneen ajan paheeseen, osallistuen omaan pikku Tyynenmeren konsolisotaan yhtenä iltana (yönä). Noin kahdeksan tuntia siltä istumalta.

Nilkkani on ollut vähän kipeänä (oikeastaan jalkapöytä). Jalkojen muihin kohtiin on vain sattunut. Viimeisen vajaan viikon. Olen käynyt hyvin pitkästä aikaa juokkuepallouhreilemassa, mikä on ollut oikein mukavaa ja virkistävää, mutta vaikeuttanut kävelemistä merkittävällä tavalla. Pitkän tauon jälkeen on hyvä aloittaa liikkuminen varovasti. En osaa, kun on pallo. Tai pakkohan se on, kun ei jaksa täysillä, eikä jalat kanna jarrutuksissa ja käännöksissä niin, kuin on tottunut. Enää. Vielä. En tunnista itseäni tällaisena heikkomotorisena kompelyksenä. Identiteettini ei ole muuttunut kehon mukana. Se on edelleen räjähtävä ja kimmoisa. Ja hämmentynyt asiain todellisesta laidasta. Kipu ei kentällä haittaa, vaikka joutuu juoksemaan ontuen. Eikä silloin huominen huoleta. Kentällä on vain kenttä.

Olen luopunut uudelleen paheesta, jonka pariin lomalla osa-aikaisesti palasin. Nyt kai niin voi jo laskea, kun on mennyt melkein viikko. Se on kuitenkin enemmän, kuin osa-aikaisuuden aikaisuus -osa.

On ollut vähän eheämpi olo jotenkin. Tai jollain tapaa kokoon kursiutuva. Kai siksi, että palikat ovat pysyneet jokseenkin paikoillaan edes hetken. Toisaalta on ollut vähän väsyneempi ja etäytyväinenkin olo jo pitkän aikaa. On tuntunut vähän alamäeltä. Tässä sitä ollaan kuitenkin. Jos ei nyt ihan porskuttaen, niin ainakin omilla jaloilla tukevasti huojuen.

Jotkut asiat ärsyttävät. Edelleen. Tavalla, jonka tiedän johtuvan syystä. Siis ei mihinkään sinänsä sidonnaisina The asioina, vaan ihan teemoina. Esimerkiksi ärsyttävä on tuo Iholla -sarja, joka alkoi taas tv:stä. Jossa nyt on miehiä.  Katson sitä silti. Myös oikeus omiin tunteisiin vähän ärsyttää. Sen verran, että tekee mieli lisätä, että myös vastuu omista tunteista. Seuraan herkeämättä myös isoveikan ohjelmaa. Siinä on ollut ilahduttavan paljon vähemmän kissatappeluja, känniääliöitä ja paneskelua, kuin aiempina kausina. Ja melkein jotain järkevää niiden tilalla. Olisi voinut olla. Toivossa on aina hyvä elää. Hetkittäin olen kuitenkin myös vähän Zen. Vähemmän Cafe.

Olen löytänyt Egotripin. Iholla -ohjelman lopputeksteissä soi Varovasti nyt. Kyllähän tuo vähän oli tuttu jo ennestään. Jotenkin nyt vaan tavoitti tajunnan, että hetki on hauras. Olkoon vaan, kunhan ei ole ohikiitävää, eikä hölynpölyä. Täh - tipölyä.