Quit Does Not Live Here

If you loose the puck, you take it back. Or die tryin'. 

Että ei kun eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Olipas pahuksen tiukka jakso. Ihan joutui venymään ja vetämään henkeä. Tässä sitä kuitenkin ollaan, pystyssä vielä. Alive and kickin'. Sillasta erävoittoon. Kansa hurraa.

Eiffelin Muuri

Unirytmi on kääntynyt jonkinlaiseksi unen, valveen ja väsymyksen sekamelskaksi. Yritän nukkua silloin, kun on vaikeinta olla valveilla. Yritän nukkua silloinkin, kun olisi oikea nukkumisen aika, mutta uni ei tahdo tulla. Käytännössä yöt kuluvat enemmän tai vähemmän valveilla, nukun aamupäivän ja alkuillan. Tai aamupäivän ja iltapäivän.

Takapakki käy voimille. Kuluneella viikolla en tainnut jaksaa lähteä ulos kuin yhtenä päivänä, muutoin kuin pikaisesti tien toiselle puolen kauppaan ja takaisin. Olen yrittänyt tsempata, ajatella asioita hyvinpäin, käsitellä tunteita, olla aktiivinen, lukea ja opetella tekemään itselle hyvää mieltä. Kun sitten tuntuu, että siitäkin huolimatta asiat menee vinoon, alkaa heikompaa ahdistaa.

Usko itseen ja elämiseen hiipuu entisestään. Ei jaksa yrittää, kun jokainen takaisku ja epäonnistuminen syö uskoa entisestään. Kun saa itsensä uskomaan mahdollisuuksiin, tuntuu tappio liian katkeralta. Kai minä joskus taas yritän, kun saan haavat nuoltua, ja ehdin unohtaa, miten kipeältä romahtaminen tuntuu.

Rakennan tornia niin ohuista tikuista, että pienikin puhuri saa koko paskan sortumaan. Jokaisen tuhon jälkeen on entistä enemmän rikkinäisiä rakennuspuita. Voisihan sitä rakentaa tukevamman ja matalamman majan, ja välillä sitä koittaa itselleen muistuttaa, että pitäisi jutut pieninä. Mutta kun on ensimmäisen kerroksen saanut kasaan, huomaa rakentavansa taas eiffeltornia. Veri vetää väkisin korkealle. Kunnes lopulta maa vetää takaisin pohjalle.

Pohjalla ei ole mitään. Tomupilvi peittää auringon ja kaiken valon ylipäätään. Sitä tuntee lyövänsä päänsä jatkuvasti johonkin kulmaan ja kompuroivansa holtittomasti ympäriinsä. Taistelee epätoivoa vastaan ja koettaa kuluttaa elämänsä päiviä mahdollisimman ripeään. Kunnes eräänä päivänä jotain tapahtuu, ja kierros alkaa alustaa. On taas valmis lyömään päänsä uuteen kiviseinään, varmana siitä, että seinä murtuu. Kuka päästi Turkan, Kaurismäen ja Sarasvuon ohjaamaan minun elämäni elokuvaa. Hä?

Ole niin

Fix Me

Tunnen itseni arvottomaksi ja hyödyttämäksi. Ei pelkästään turhaksi, vaan tuskaksi takapuolessa, itselleni ja muille. Minulla ei ole mitään annettavaa. Minä vain kulutan muiden hengitysilmaa.

Jos minulla on tulevaisuus, pelkään sen olevan jääkylmä ja kova kuin teräs. Että isken armotta. Etten suostu enää ottamaan iskuja ja kääntämään poskea. Etten enää välitä, enkä tunne empatiaa.

Liian hukassa, liian väsynyt, liian rikki ja kipeä.

Elämäni heikoin lenkki

On hetkiä ja jaksoja, jolloin elämä tuntuu elinkautiselta vankeusrangaistukselta, ja tekisi mieli anoa armahdusta tasavallan presidentiltä. Mietinkin jo tänään, miten Sauli tällaiseen anomukseen suhtautuisi, jos sen oikeasti kirjoittaisi.

Note to self
Kun tällainen aika taas koittaa, toimintaohjeet ovat seuraavat:

• Totea tilanne muistaen, ettei tämä ole ensimmäinen kerta. Aina on helpottanut, ja niin helpottaa tälläkin kertaa.

• Lappaa paska ulos, jotta syntyy tilaa uusia ajatuksia varten.

• Tee jotakin. Ihan mitä tahansa, mikä kohdistaa huomion pois omista synkistä ajatuksista. 

Miten onkin niin vaikea nähdä ulos synkistä hetkistä. Miten se alkaakin aina tuntua ikuisuuteen jatkuvalta olotilalta, josta ei ole ulospääsyä. Vaikka tuhannen kertaa on itselleen toisin todistanut. 

Jokainen kriisi on mahdollisuus. On helpompi nähdä, mikä on pielessä, ja mitä pitää muuttaa, kun elämä piirtää sen raameihin. Muutoksen aikaan saaminen on sitten oma lukunsa.

En elä toivoen, että jokin ulkoinen seikka muuttuisi, jotta elämästä tulisi hyvä. En kuvittele, että syy elämän laatuun tai laaduttomuuteen, omaan tyytyväisyyten tai tyytymättömyyteen, olisi missään muualla kuin itsessäni. Niin on hyvä, koska sen ymmärtäminen on edellytys muutoksen aikaansaamiselle. Tiedän, että vain minä voin itseäni muuttamalla löytää onnen ja hyvän elämän.

Vaikeus tulee siitä, ettei kukaan ulkopuolelta voi sitä tehdä puolestani. Minun pitää itse osata, haluta ja jaksaa. Siksi välillä iskee epätoivo. Epäusko itseen ja omiin kykyihin saada aikaan tuo muutos. Vain minä itse olen haluamani elämän tiellä. 

Jokaisen kriisin aikana olen yrittänyt tsempata. Koittaa kehittää itseäni, tulla taitavammaksi eläjäksi, hankkia itselleni taito elää hyvää elämää. Takapakit ja uudet vaikeudet tuntuvat siksi aina vaikeilta. Kun on parhaansa yrittänyt, mutta sekään ei riitä. Siltikään ei pysty, ei osaa, eikä jaksa.

Siksi synkkinä hetkinä synkkyys tuntuu loputtomalta, toivo iäksi kadonneelta ja yrittäminenkin turhalta.

Ajatus on Ameeba

Jotenkin on vieläkin vaikea tajuta, että on nyt yksin, vaikka ajatus entisestä elämästä tuntuu kaukaiselta kuin unohtumaisillaan oleva uni. Elämä on pysähtynyt johonkin menneen ja tulevan välille. Elämän diasarjan kahden peräkkäisen dian väliseen pimeyteen, jossa vanha kuva on kadonnut, eikä uusi vielä ole ehtinyt tulla näkyviin. Kaikki tuntuu olevan hukassa. Aivan kuin minusta olisi jäljellä pelkkä kehonsa kadottanut mieli. Kykenemätön tarttumaan mihinkään muuhun kuin ajatuksiin ja tunteisiin, jotka poukkoilevat yhtenä kaaoksena, tulevat ja menevät.

Tavoite on kääntynyt nurinkuriseksi. Ei ole tarkoitus saavuttaa mitään, vaan löytää tie jostakin pois. Hapuillen pimeässä, juurakoihin kompastellen. Mieli käy ylikierroksilla ja kuumenee, kunhan ei vain leikkaisi kiinni. Mielen sisällä pelkkiä liukkaita ameeboja. Mistään ei saa kiinni, eikä mikään ole sitä, miltä näytti juuri äsken, tai tulee kohtaa näyttämään. Kaikki muuttaa muotoaan, musta kääntyy valkoiseksi.