Johdon personaalinen elämänkoutsaaja

Itsensä johtaminen. Sen minä opettelen uudelleen.
Minä pyörittelen rohkeuttani pitkin maita ja mantuja, jotta siihen tarttuu murusia sieltä ja täältä.
Minä sanon useammin kyllä, ja harvemmin ei.

On suuren ponnistelun takana, että edes ajattelen ryhtyväni johonkin, oikeaan ja todelliseen, johonkin riskejä sisältävään. Jo nyt tätä kirjoittaessa olen lyönyt hanskat tiskiin monta kertaa (mutta aloittanut uudelleen).

Minun ei tarvitse oitis tietää vastausta. Minun ei tarvitse oitis tietää, mihin minä olen menossa, eikä päästä sinne. Minun täytyy kuitenkin päästä liikkeelle. Alkaa hengittää sisään ja ulos. Herätä eloon.

Positiivisen kautta. Jes! hymynaama. peukku.

Puisto-Elvis

Aurinko on porottanut Puisto-Elviksen kastanjaiseksi päivettynyttä selkäpuolta jo hyvän aikaa. Hänen kääntyessään väliin selälleen, paljastuvat sixpackin nurmikkoon painamat jäljet, joita useampi lähistöllä odottanut miss kuolastamärkäpaita rientää oitis kiihkeästi suutelemaan. Laiskan letkeitä ihmisryhmiä loikoo siellä täällä. Herramiehet pelaavat shakkia ja petankkia. Lapset syövät jäätelöä. Rakastavaiset sotkevat niillä toisiaan.

Lounasaikaan kokoontuu joukko tiedostavia elämäntapahippejä mielenilmaukseen. Vastustamaan vihoviimeisiä rahanahneita korporaatioita. Puolustamaan oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta. Nuori ja vapaa journalisti kirjoittaa tapahtumasta juttua paikallisia ajankohtaisasioita käsittelevään verkkojulkaisuunsa - valokuvaajan hakiessa sopivan dramaattista kulmaa jutun kuvitukseen. Puolen kilon painoinen argentiinalainen naudanfileepihivi tirisee parilalla läheisessä lounasravintolassa.

Myöhemmin illalla, pistävän kirkkaan kuumotuksen liennyttyä pehmeän raukeaksi jälkilämmöksi, alkaa torin keskustassa sijaitseva kivetty aukio vetää kansaa. Puisto-Elviksen kädet käyvät rytmikkäästi, maalaten puiston äänimaisemaa monipolvisella sykkeellään. Rytmi on köyhän taivas. Se on hullujen huumetta. Kitaramiehet ykkönen ja kakkonen tulevat mukaan, ensimmäisen kompatessa, ja jälkimmäisen slaidaillessa lasipulloa pitkin kitaransa kaulaa. Ympärillä kengänpohjat tamppaavat tahtia, käsiä laitetaan yhteen, lanteet liikkuvat ja hyväntuulinen riehakkuus valtaa alaa. Monenkirjavat akrobaatit, tanssi-Elvikset ja muut katutaiteilijat ottavat osaa riemunkirjavaan ruumiinkulttuurin juhlaan, joka jatkuu pitkälle auringonlaskun tuolle puolen.

Sielu vasten sielua pump pump

Kun on yksin ja yksinäinenkin, on vaikea myöntää itselleen kaipaavansa toista ihmistä. Etenkin sellaista, jonka voi rutistaa lujaan halaukseen, jonka voi tuntea olevan siinä. Joka ei halua päästää irti vielä sittenkään, kun sellainen standardin mukainen halausaika on jo ohitettu. Ennemmin sitä yrittää olla kaipaamatta sellaista, mikä on vain etäinen haave. Ihmisiä, joihin side on niin erityinen ja vahva, että se kestää helposti vuosia aikaa. Yhteys, joka ei tarvitse sanoja, joka on täynnä lämpöä. Ihminen, joka on kuin sielun sisko, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sen kuuluisan filosofin mukaisesti nimettyä rakkauden laatua. Sellaista, jonka rinnalla niin moni asia on täysin toisarvoinen.

Give Up and Fight

Minä olen taistelija, ihan varmasti. Aina ei siltä tunnu. Kun katsoo vain toisella silmällä, siltä ei useinkaan tunnu, vaan päinvastoin, näkee olevansa luovuttaja. Sillä silmällä minä näen, miten olen antanut periksi monessa. Useasti lakannut yrittämästä, tai jättänyt yrittämättä kokonaan. Alisuoriutunut.

Kun avaa toisenkin silmän, saa tarkemman kokonaiskuvan. Sillä silmällä näkee, miten olen totaalisesti maahan romahtaneena, murtuneena, lyötynä, hulluuden rajamaillakin, sitkeästi jatkanut elämistä. En ole koskaan lyönyt lopullisesti hanskoja tiskiin. Veriset ikenet irvessä olen kiskonut itseäni pitkin puulattiaa. Hilannut ruhjottua mieltäni kohti oviaukosta loimottavaa valoa. Tai kohti hämärän nurkan suojaa, vetämään henkeä ja huohottamaan, miten milloinkin.

Minun taisteluni ovat sisäisiä. Minä käyn taisteluni omia paska-aivojani vastaan. Ne ovat salakavalat kuin piru. Ne puhuvat minulle omalla äänelläni. Asettuvat tielleni kaikessa. Kun ikuista taistelua itseään vastaan, jäävät ulkoiset haasteet helposti vähemmälle huomiolle. Ja silti, minä olen selviytynyt myös tässä toisessa maailmassa, joka on itseni ulkopuolella.

En kirjoittanut kuutta laudaatturia, enkä edes selvinnyt lukiosta, mutta minä piru vie suoritin AMK tutkinnon. Minä en ole lääkäri, enkä insinööri, yrittäjänäkään en menestynyt, mutta minä piru vie olen haasteistani huolimatta aina saanut töitä, ja onnistunut elättämään itseni. Minulla on sangen puutteelliset resurssit toimia ihmissuhteissa, mutta silti vaikeimpinakin aikoina, minä olen selvitytynyt jos jonkinlaisten ihmisten seassa.

Luoja - tai ainakin minä itse tiedän, että olen ollut elämässäni väsynyt, ahdistunut, masentunut ja juuneimit, mutta kaikesta minä olen selvinnyt, ja tässä olen. Kun vähänkin helpotta, olen hetikohta lyömässä isompaa vaihdetta silmään.

Minulla on oma perspektiivini, mutta turha minun on tulla itselleni sanomaan, etten olisi taistelija.

Non-stick teflonjannu

Ole Hackmannin kovanaama. Oo mitä oot. Älä oo. Oo vaan joo joo. Ole non-stick teflonpannu. Aina suopea jees jees jannu. Oo-oo.

Aika vaikea laji se oleminen. Oo-oo. Kameleontti mä oon. Kuin kani piiloudun mun koloon. Joo joo, aivan niin, sä et saa mua kii.

Niin. Mikä oikeesti oon? Miten voisin olla muuta kuin oon? Olen non-stick teflon pannu. Olen sateenkaaren kätketty aarre. Olen arvoitus ilman vastausta. Olen onnenpyörän yllätyssektori. Ja jos sun pelisi on pokeri. Silloin olen minä korttipakan jokeri. Tai sitten en. Olen musta hevonen.

Näppäilyä

Kaksi näppäimellistä apparaattia, luomisen välikappaletta, Kamera ja Kirjoituskone. Jo pelkässä näppäimen vasteessa sormen alla, sulkimen rapsahduksessa, tai kirjaimen ilmestymisessä, on jotakin samalla lailla virittynyttä, kuin kumppanin hellässä kosketuksessa paljaalla iholla.

Kaikki paremmat kuvat, ja etenkin kirjoitelmat, saavat alkunsa inspiraatiosta. Yhtäkkisestä ideasta, johon liittyy voimakas tunnekokemus. Kuin äkisti sammalikkoon aukeaisi kirkasvetistä ja kylmää vettä pulputtava lähde, jonka vesi ryhtyy välittömästi etsimään uomaansa. Se alkaa puikkelehtia kivien lomitse, kerääntyy hiljalleen pieneen painanteeseen, joka äkkiä täyttyy. Löytää uuden suunnan, ja jatkaa matkaansa.

Tyypillisesti idea iskee ilta aikaan parvekkeella. Tietokoneen käynnistymistä odotellessaan sitä on kuin tulisilla hiilillä, sillä puro on jo alkanut virrata, ja minä pelkään jääväni kaarnalaivan kyydistä. Kuulokkeet korville ja Pelicania soimaan. Ehdottomasti juuri sitä, sillä instrumentaali musiikki toimii muurina erottaen syntyvän tarinan tästä toisesta todellisuudesta, toimien samalla luovuuden intensiteetin käyttövoimana.

Inspiraatio on kuin aukiolta lähtevä tuntematon polku. Siitä alkaa seikkailu, joka kasvaa askel askelelta. Sitä ei voi suunnitella ennalta, eikä sille voi asettaa määränpäätä. Ei voi hahmotella juonen kulkua tai karaktäärejä. Ei päättää polun suuntaa, taikka uoman kulkua. Sellainen olisi typerää, sillä lapiolla kaivettu sarkaoja ei solise läheskään niin kepeästi, eikä polveile valloittavasti, kuin luonnon muovaama puro.

Jossakin kohtaa sitten tulee siihen pisteeseen, jonka jälkeen tietää olevansa perillä. Sitä vain tietää, mitkä ovat ne odottamatta ilmestyneet lauseet, joihin seikkailu päättyy.

Jotkut kirjoittavat kokonaisia kirjoja, joissa maalaavat kokonaisia maailmoja. Sellaisia, joiden huolelliseen lukemiseen voisi kuluttaa kokonaisen ihmisiän. Minun tarinani pyrkivät olemaan jonkinlaisia lähikuvia. Vähän hyvien valokuvien kaltaisia; vaikka ne vangitsevat tietyn hetken ja kohteen, on niihin samalla sisään kudottu tarina.

Minulle luomisen viehätys ei ole siinä, että osaa toteuttaa jotakin sellaista, minkä on suunnitellut. Minä olen huono näkemään ennalta, enkä välitä opetellakaan. Minun intohimoni ovat tutkimattomat polut, uteliaisuus, ja löytämisen riemu. Valitsemalla polkunsa, ja ottamalla askelen toisensa jälkeen, päätyy jonnekin, ja silloin määränpää on juuri siellä. Ja matka oli juuri sellainen kuin sen pitikin olla.

Minä en siis oikeastaan ota kuvia, vaan katson, miten kuvat tulevat. Enkä minä kirjoita tarinoitakaan, vaan oikeastaan kuuntelen, kuinka ne syntyvät. Siinä piilee minulle luomisen vapaus.