Use energy, And you'll get More

Liikkeen vakio:

Se päivittäinen vähimmäismäärä, joka keholta jää suorittamatta, siirtyy mielen liikkeeksi. Mitä vähemmän fyysistä riekkumista, sen pahempaa on aivojen lepatus, ajatusten harhautuminen ja suoranainen perseily. Mitä enemmän ruumiintoimintoja, sen paremmin pysyy mieli aloillaan, oleelliseen keskittyneenä.

Olen antanut itselleni kertoa, ja saanut myös kliiniset perustelut sille, että liikunta tekee hyvää - sekä keholle, että mielelle. Erilaisten terveyden paranemiseen liityvien fyysisten vaikutusten myötä blaa blaa... Ensisijainen syy hyvään oloon on liikehdinnän vapauttama endorfiini. Tekemieni empiiristen havaintojen pohjalta näyttää siltä, ettei se ihan pelkkää potaskaa ole. Ainakaan minulle. Kyse ei myöskään ole pelkästä hikitreenistä, vaan ylipäätään siitä, että nivelet ja lihakset saavat käyttää aikaansa siihen, mihin ne on tarkoitettukin.

Käyttämätön energia kanavoituu levottomuutena ja ahdistuksena. Minä väsyn, jos jään pitkäksi aikaa laakereilleni lepäilemään. Mitä väsyneemmäksi tulen, sen vähemmän tekee mieli liikkua. Ja niin se jatkuu, kunnes lopulta tuntuu, että pää räjähtää aivan tuota pikaa. Liikkeelle pääseminen taas yleensä johtaa virkistymiseen, minkä jälkeen kaikki on helpompaa. Liike on siis kaksisuuntainen noidankehä. Siihen voi myös jäädä koukkuun. Kuulemma. Kysykää hamsterilta.

Doctor Who Am, I Suppose?

Ihmisenä oleminen on kliseiden summa. Kaiketi erilaisuudestamme huolimatta, meissä kaikissa on jotain samaa. Ymmärrän, miten jokainen kriisi on mahdollisuus. Lukuisia ovatkin mahdollisuudet olleet. Kipu ja koettelemukset kasvattavat. Lapsena sanottiin, että kaurapuuro. Ymmärsin sen silloin toisin - konkreettisemmin. Jos ne ovat saaneet minut kasvamaan, niin olen kasvanut kuin käkkäräinen mänty kallionkielekkeellä. Pieneksi ja kippuraiseksi, jonka juuret eivät ole missään kiinni.

En koskaan ollut tappelupukari. Enpä tiedä, olenko vieläkään, vaikka mielen erämaissa - vuoristoissa ja rämeillä, riehuu varjokseni pinttynyt sisällissota. Sota ajatuksista ja arvoista. Sota inhimillisyydestä, oikeuksista ja velvollisuuksista. Tunteista ja tunteettomuudesta. Sota energiasta ja apatiasta. Toivosta ja toivottomuudesta. Kaikilla sodilla on uhreja.

Yhteenottoja syntyy aika ajoin. Joku on varomaton, ja rutikuivat ruutivarastot leimahtavat taivaalle kuin itsestään. Ristiriidat kärjistyvät konflikteiksi. Jotkin taistelut voitetaan, toisia ei. Pahimpia ovat ne, joiden jälkeen jää lyötynä maahan makaamaan. Lopullista rauhaa ei ole näköpiirissä. Vastapuoli ei neuvottele.

Toivoa kuitenkin on. Toivoa siitä, että välillä saa levätä. Levätä jaksaakseen jatkaa taistelua. Ei siksi, että jaksaisi kouluttautua, ponnistella työuralla eteenpäin, tai rakentaa perheelle uutta kotia. Väliaikaiset voitot ja seesteiset hetket auttavat jatkamaan taistelua selviytymisestä. Taistelu, joka on jokaisen miehen, naisen ja lapsen syntymävelvollisuus.

Oli millainen kriisipesäke hyvänsä, se ei voi eristäytyä. On käytävä kauppaa maailman kanssa. Se on vaikeaa maalle, jonka luottoluokitus on kolme C:tä. Maalle, jolla ei ole juuri muuta annettavaa, kuin rumat tarinat ulkomaantoimitusten reporttereille. Tarinat, joiden henkilökohtainen lohduttomuus jossakin kertojan ja kuulijan välimaastossa muuttuu heidän jokapäiväiseksi leiväkseen. Tarinat, jotka ovat kovin erilaiset, riippuen siitä, kumpi armeija on voitolla. Se tekee kipeää kansalle, joka on riippuvainen humanitaarisesta avusta. Kansalle, joka huoraamalla toimittajien kanssa saa mahdollisuuden pieneen elämään.

At The Railway Station

Oli aurinkoinen kesäpäivä. Istuin pienen puisen rautatieaseman terassilla kahvikupposen äärellä. Katselin, miten junat tulivat ja menivät. Ihmiset lähtivät matkalle johonkin, tai saapuivat päämääräänsä. Minun tarkoitukseni oli vain viettää kesäpäivää, seuraillen kaikkea sitä tulemista ja menemistä. Junissa ja rautatieasemissa on jotakin erityistä.

Silmäilin maailman menoa lehteni ylitse, kun asemalaiturille saapui mies. Ei huoliteltu, muttei resuinenkaan. Sen oloinen, ettei ollut valmistautunut olemaan siellä, missä oli. Hänen katseensa oli kiihtynyt, ja suunnattu laiturilla olleeseen junaan. Juna oli hänelle erityinen. Se oli hänen junansa. Se, jolla hänen piti päästä sinne sinne jonnekin. Mikä häntä siellä odottikin, se oli ilmeisen merkittävää. Se oli helppo lukea hänen kasvoiltaan. Mies lähti astelemaan kohti junaa, ja harppoi kyytiin. Hänellä ei ollut mitään mukanaan, matkatavaroita tai sellaita. Pelkkä mies vain. Uppouduin ajatuksiini, samalla kun lehteni kulma uppoutui kahviini.

Kotvasen kuluttua junasta laiturille nousi vanhemman oloinen virkapukuinen herra; konduktööri, ja hänen perässään seurasi vastikään junaan noussut mies. Hänen siellä ollessaan näytti kiihtymys ottaneen parikin askelta kohti epätoivoa. Mies viittoili junaa, selitti, elehti kohti itseään ja virkailijaa, ja kaikesta päätelleen toivoi hyvin hartaasti pääsevänsä kyytiin. Konduktööri suhtautui häneen ammatillisen kohteliaasti, mutta päättäväisen kieltävästi. Mies katsoi puhuessaan junaa, asemarakennusta ja konduktööriä, lopulta taivasta ja varpaitaan.

Juna teki lähtöä, ja vaunujen ovet sulkeutuivat. Mies jäi laiturille. Junan nytkähtäessä liikkeelle hän viimeisenä epätoivoisena tekonaan tarratutui siihen kiinni. Ikään kuin olisi todella kuvitellut voivansa estää junaa lähtemästä. Niin ei kuitenkaan käynyt - miehen voimat olivat veturia rajallisemmat. Juna meni menojaan, vaikka hän vielä otti muutaman juoksuaskelenkin sen rinnalla.

Mies todellakin näytti junasta pudonneelta, seisoessaan asemalaiturin päähän pysähtyneenä kuin halvaantunut. Mitä lie mahtoi pyöritellä mielessään. Ehkäpä elämän pikajuna kiisi parhaillaan kiskoilla hänen edessään, vaunuissaan syitä ja seurauksia. Ehkäpä se oli niin. Hänen kävellessään ohitseni kohti asemarakennuksen massiivista ovea, kätkin tunkeilevan läsnäoloni sanomalehteen. Sillä ei kuitenkaan ollut antaa vastausta kysymykseen, jonka hän ohi kulkiessaan esitti itselleen: "What the fuck am I gonna do now?"

High hopes & Rackin' disappointments

Kunpa useammat päivät olisivat enemmän tällaisia. Toiveeseen sisältyy oletus siitä, että päivät tulevat minulle jonkinlaisina. Ei ollut sattumaa, että päiväni oli tällainen. Siitä tuli tällainen ainakin puoliksi sen takia, että suunnittelin sen niin. Siksi, että minä tein jotakin toisin. Tietysti tämä on kaksiteräinen miekka. Mieliala vaikuttaa ajatteluun ja tekemiseen, mutta myös toisin päin.

Siis. Jospa useammin suunnittelisin ennalta seuraavaan päivään jotakin tekemistä. Päättäisin ryhtyä tuumasta toimeen, ja tehdä jotain kiinnostavaa. Tai edes jotain, mikä sitten mahdollisesti johtaisi johonkin mielenkiintoiseen. Antaisin päivilleni tarkoituksen. Tuntuu aina hyvältä, kun on saanut jotakin aikaan. Kuvittelen ainakin olevani todellisuudessa sellainen, joka nauttii päästessään tekemään jotakin. Siitä on myös vankkaa todistusaineistoa menneiltä vuosilta. Ja käänteisesti viime vuosilta. Olen ollut epäonnellinen, kun en ole tehnyt juuri mitään. En ollut juuri missään mukana. Näivettynyt kotona.

Kai sille on tavallaan ollut syynsäkin. Olen myös oppinut pelkäämään joutumista heiluriliikkeeseen jaloista roikkuen. Siinä on usein ollut vähän liian pitkä köysi. Ensin on kivasti pää taivaissa, mutta alas tullessa se kopsahtaa ikävästi kiveen. Kuitenkin; koen eläväni vain, kun draivia on riittävästi. Mielen draivia. Tekoina sen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa mitään sen kummempaa, kuin musiikin kuuntelua kuulokkeilla. Nyt on ollut hyvää muutaman päivän. Siis ei vain pelkkää kurjan puuttumista, vaan sitä oikeaa plussaa. Vieläköhän saisin putken jatkumaan huomennakin.

Tylsästi sama biisi, mutta tässä on jotain, mikä saa minut syttymään. Kaksi lahjakasta ihmistä, joilla on hyvä keskinenäinen kemia, draivia ja groovia. Ja samalla jotain vähän rosoista.

What Am I Good At?

En ole vielä oikein löytänyt omaa alaani. Siis sellaista, jolla henkilökohtaisista ominaisuuksistani olisi erityistä hyötyä. Ja joka vielä kiinnostaisi minua. Mikä olisi sellainen työ, jossa olisi hyödyllistä olla minä?

Olla alkulahjakas ja nopea oppimaan loogisia prosesseja, pääsemättä ikinä maaliin asti kirjaviisauden kanssa.
Ottaa vastuuta olematta virallisesti vastuussa.
Etsiä vaihtoehtoja, joutumatta tekemään lopullisia valintoja.
Tehdä asioita yhdessä, mutta kuitenkin omalla tavallaan.
Kyetä uppoutumaan lyhyeksi aikaa, jaksamatta paneutua pitkäjänteisesti.
Olla samaan aikaan tuloksesta pedantti, kun ohittaa turhia mutkia prosesseissa.
Voida työskennellä motivoituneiden ja kannustavien ihmisten kanssa.
Olla vaihtelevassa, mutta kuitenkin strukturoidussa työssä.
Kehittää asioita omaan tahtiin, mutta välttyä paineistetulta pakko keksimiseltä.
Lajitella, lokeroida, yhdistellä ja piirtää asioita kaavioihin. Ja rikkoa vanhoja kaavoja.

Aika usein tunnen itseni väliinputoajaksi. En ole yrittäjä enkä johtaja, mutten myöskään rivimies. En ole kova asiantuntija missään, mutta oivallan tietyn tyyppisiä asioita melko hyvin. En ole oikein sosiaalinen, mutten erakkokaan. Koen itseni hyvin ristiriitaiseksi persoonallisuudeksi. Enkä todellakaan tiedä, millaisessa työssä voisin kokea olevani "omalla alallani", ja jonka vaatimukset sopisivat luonteelleni.

Beware OF The Mongoose

Oli tuhannen sinne tänne poukkoilevaa ajatusta. Nyt kun yritin tarttua niihin, ne katosivat. Luikahtivat yhdestä vihellyksestä kukin takaisin koloihinsa kuin mangustit preerialla. Se on periaatteessa ihan hyväkin asia. Mongoose is bad news. You should not stop running, or the mongoose will get you. Sisälläni velloo kokonainen mangustipopulaatio. Niitä putkahtelee pintaan siellä sun täällä.

Mangustit ovat ärsykkeitä, jotka saavat aikaan sisäisiä reaktioita. Jonnekin tietoista mieltä syvemmälle poltettuja ehdollistumia. Asioita, jotka ovat esiintyneet yhteydessä merkittävään kipuun tai vaaraan. Ne eivät katoa siitä, että tietoisesti pystyisi ymmärtämään, yhteyden olevan todellisuudessa korkeintaan puolittainen, jos sitäkään. Silti tunnetason reaktiot niihin ovat vahvasti kielteisiä. En voi vain päättämällä muuttaa asiaa.

On melkoisen vaikea luottaa siihen, että ihmiset puhuvat totta. Tekevät, mitä sanovat tekevänsä. Ovat siellä, missä sanovat olevansa. Ajattelevat niin kuin sanovat ajattelevansa. Kun olen nähnyt, miten helposti ihmiset pystyvät valehtelemaan. Niinpä sanoilla ei juurikaan ole painoarvoa.

En ole ennenkään ollut mikään suuri baarien ystävä, nykyään vielä vähemmän. Monet ovat kännissä ääliöitä. Toisista tulee väkivaltaisia. Kolmannet menettävät harkintakykynsä ja moraalinsa rippeet. Harmi niiden kannalta, jotka säilyttävät jonkinlaisen sivistyksen tason myös päihtyneenä.

Kaikki kevytkenkäisyyteen, epärehellisyyteen, välinpitämättömyyteen tai röyhkeyteen viittaava aiheuttaa ahdistusta. Se tekee elämästä välillä hieman raskassoutuisen. Se sulkee ison osan elämää ulos.

Mangustit ovat ovelia saalistajia. Ne vaanivat kaikkialla. Etenkin televisiossa ja radiossa. En kaipaa menneisyydestä mitään. Miksi se siis kynsin hampain riippuu kiinni minussa? Päästäisi jo irti. Ehkäpä siksi, että yritän välttää käymästä samaa läpi toistamiseen. Tosin, vain osa niistä on selkeästi liitettävissä johonkin ulkoiseen kipukohtaan. Osa on enempi sisäsyntyisiä.

Against The Wind

Parhaissa asioissa yhdistyvät vesi ja tuuli. Kaikki muu on sitten - no, se on jotain muuta. Oikein sekoitettuna nämä ainesosat saavat rypyt katoamaan otsalta, ja suupielet kohoamaan. Ne aiheuttavat euforian kaltaista onnellisuuden tunnetta, sekä puhdasta riemua. Ne saavat kaiken muun katoamaan. Jää vain flow. Toisiaan seuraavien ykstittäisten hetkien ketju, ja hillitön ykseyden kokemus tuon ketjun muiden osatekijöiden kanssa. Vesi on minun elementtini, olenhan vesimies. Kunhan ei tarvitse itse olla vedessä.

Tein tuon edellä kuvaamani havainnon alunperin kauan kauan sitten, aikana, jolloin lihaksia oli vielä reilusti enemmän kuin kehoon varastoitua energiaa. Oli myrskyinen iltapäivä, kun suuntasin kajakin kanssa tutulle järvelle. Tuuli puhalsi juuri täydellisestä suunnasta; pitkän, mutta kapean järvenselän suuntaisesti, nostattaen aaltoja, jonka kaltaisia en kyseisellä järvellä ole muulloin nähnyt. Ei mitenkään erityisen jättimäisiä, mutta kuitenkin sellaisia, ettei aallonpohjalla matalassa kajakissa istuessa aina nähnyt aallonharjan yli. Ehkä parin kilometrin matka selän toiseen päähän kävi nopeasti, kajakin noustessa surffiin isoille aalloille. Alla oli tuttu ja turvallinen menopeli, jota tiesin osaavani käsitellä yhtä hyvin pää veden alla, kuin oikeinkin päin. Myötäinen oli toki lievää hihkumista herättävä kokemus, mutta varsinainen riemu repesi paluumatkalla.

Vastatuuli oli kova, napaten kiinni melan lapoihin. Aallot vyöryivät syliin kajakin keulan upotessa vastaan tulevaan aaltoon. Pärskeitä lensi naamalle jatkuvasti, vesi valui käsiä myöten kainaloihin. Oli ponnisteltava kaikin voimin, että ylipäätään pääsi eteenpäin. Tunsin todella voimakasta ykseyden tunnetta, kun minun yläruumiini, mela ja kajakki olimme yhtä, toisiinsa kiinni kasvaneita. Kuin kajakki todella olisi yksi normaaleista ruumiinosistani. Siinä paluumatkassa yhdistyivät kaksi asiaa: haaste ja hallinta. Tilanne oli fyysisesti ja vaikeudeltaan haastava, mutten missään vaiheessa kokenut epävarmuutta siitä, etteikö homma olisi hanskassa. Kajakkia vasteen hakkaavat aallot ja täydellä voimalla päin lataava tuuli olivat silkkaa riemua. Jokaiset uudet pärskeet kasvoilla saivat  aikaan syvästä onnellisuudesta purkautuvan naurun. Se oli niin fantastista, että sahasin järven useita kertoja päästä päähän. On ihan mahdollista, että se on ollut elämäni onnellisin hetkin. Harmillista on vain se, etten voi jakaa sitä kenenkään kanssa.

Sama veden ja tuulen kombinaatio toteutuu purjehtiessa. Tuulessa, joka on lähellä järkevää maksimia kyseiselle veneelle. Kun vastaiseen purjehtiessa tuuli tuivertaa kasvoja, purjeet pullistuvat ja vene kallistuu. Vesi ympärillä alkaa kohista vauhdin kasvaessa. Äänetön (pärinätön) liuku pitkin veden pintaa. Venettä keinuttavat aallot ja satunnaiset pärskeet aallon rikkoutuessa veneen keulaan. Kevyttä venettä nopeasta kallistelevat tuulenpuuskat saavat vauhdin yltymään maksimiinsa. Ja koko tämän kombinaation pitäminen omissa hyppysissä. Ne ovat elämän eniten hienoja hetkiä.

Varmaankin kysyy jollain tapaa omituista ja kieroutunutta luonteenlaatua nauttia siitä, että jotuu ponnistelemaan lujasti, ja ajoittain joku heittää ämpärillisien vettä naamalle. Sen sijaan, että nauttisi makaamisesta lämpimällä hiekkarannalla. Se vaatii sitä, ettei pelkää kaatumista, vaan keskittyy nauttimaan pystyssä pysymisestä. Kyse ei kuitenkaan ole missään tapauksessa vaaraan heittäytymisestä ja tuurilla selviytymisestä, vaan siitä, että tietää olosuhteiden olevan haastavat, mutta kuitenkin sellaiset, joista omin taidoin ja välinein selviää, joutumatta todelliseen vaaraan.


Tämä ei nyt kyllä ole pieni vene, mutta fiilis on sama.

Waste Of Time

Aika, tuo pentele. On tiistai, ja kävelen reipasta vauhtia kohti liikuntahallin kassaa. Kaivan taskustani setelit, joilla maksan sulkapallokentän vuokran. Tik-tik-tik-tik-tik-tik-tik alkaa munakello raksuttaa alitajunnassani. Pelikaveri näkyy kävelevän ulkona kohti hallin ovea. Hyvä, pääsemme aloittamaan ajoissa.

Pelaaminen on intensiivistä, eikä ajan kulumista huomaa juuri lainkaan. Ei ole tulevaa, eikä mennyttä. On vain hetki ja sen tapahtumat. Vain pallo, verkko, rajat ja vastustaja. Tuntuu melkein rikolliselta kokea mielihyvää sellaisesta. Mitä hyötyä on käyttää aikaa niin, ettei ole edes tietoinen siitä.

Juomatauolla pelikaverini puhelin soi. Hän vastaa ilahtuneena. Katson omaani. Neljä vastaamatonta. Ehdin soittaa takaisin autosta. Hörppään vettä ja vilkaisen kelloa. Sekuntiviisari tuntuu pitävän kiirettä. Useimmilla on tapana edetä verkalleen nytkähdellen, mutta liikuntahallissa kellokin pinkoo näköjään tasaisen tappavalla tahdilla. Vilkuilen kaveria. Ja taas kelloa. Ajattelen parhaillaa sormieni välitse valuvia kolikoita. Kuulen niiden kilahtelevan poukkoillessaan pohjattoman kuilun seinämiin. Yhä kiihtyvällä tahdilla, kunnes ajatus alkaa huimata. Ohimoita kiristää, ja puren huomaamattani hampaita yhteen. Tarkistan kellosta puhelun kestäneen jo hyvän matkaa kolmatta minuuttia. Nakkaan pyyhkeeni penkille ja palaan kentälle. Lyön korkeita palloja, ja juoksen verkon ali puolelta toiselle.

Vuoron päätyttyä istumme muutoin tyhjässä saunassa. Kiuas kivahtaa ajoittain löylyvedelle, joka alkaa suhista sille rauhoittelevasti, kunnes kiuas jatkaa taas tyytyväistä napsumistaan. "What's on your mind?" Havahdun ajatuksistani. Mielessä oli neljänkymmenen kahdenksan minuutin kuluttua alkavan palaverin avauspuheenvuoro, mutta tiedän, ettei hän tarkoittanut sitä. Selitän hänelle. "Ah - you worry about running out of time. But hey, don't worry - I just gave you some of mine."