sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
Opinion Is An Option
Mielipiteen muodostaminen on todella haastavaa. Juuri kun luulet saavasi sellaisen kasaan, sen kylkeen syntyy ammottava aukko. Yksi kaatuva argumentti vie mennessään kaiken, mikä on sen varaan rakennettu. Kaikki ei ole sitä, miltä alkuun näyttää, ja lopullekin pitävien todisteiden hankkiminen on vuosien työ.
perjantai 27. kesäkuuta 2014
Shame On Me
Häpeä on hankala tunne. Yhdessä syyllisyyden kanssa se on toki erittäin tarpeellinen silloin, kun jokin on väärin tai itse on tehnyt jotain väärin. "Väärin" ei tietenkään ole absoluuttinen asia, joten ei nyt mennä tarkemmin siihen, milloin häpeän on tarpeen. Tietysti olisi hyvä, jos ei milloinkaan, mutta hei - kukkakaan ei ole täydellinen. Toisaalta ei olisi suotavaa, että ihminen alati häpeää itseään.
Häpeä tarkoittaa muurien rakentamista itsensä ja ympäröivän maailman väliin, jottei kukaan näkisi, miten viallinen itse on. Se tarkoittaa yrittämisen välttämistä erehtymisen pelossa. Se merkitsee itsestään luopumista ja minuutensa kellariin lukitsemista. Piiloutumista peilin taakse niin, että toiset näkevät vastaantulijan sijaan itsensä.
Mikään ei kuitenkaan auta, sillä häpeän piinaamasta ihmisestä tulee varautunut ja epäaito. Sellainen, jossa on jotain pielessä. Tuo ei ole sitä, mitä esittää olevansa. Jostain syystä ihmiset yleensä olettavat, että jos joku piileksii, hän pyrkii yllättämään uhrinsa ja vahingoittamaan tätä. Ihmiset pysyvät varmuuden vuoksi hieman etäällä. Varjoissa pysyttelevälle se taas on kiistaton todiste siitä, että hänestä ei todellakaan pidetä. Joukkoon, tai laumaan kuuluminen kuitenkin olisi yksi ihmisen keskeistä tarpeista.
Miksi siis pitää ihmisen jatkuvasti hävetä itseään? Meidät on siihen opetettu. Jo ihan pienestä, usein myöskin vanhemmalla iällä. Jos on aina saanut kuulla olevansa väärässä, tai vääränlainen, niin miten sitä voisi jotain muuta itsestään uskoa. Osasta tulee alistuneista. Toiset taistelevat sitä vastaan, ja yrittävät kaikin tavoin todistaa, itselleen ja maailmalle, olevansa hyviä ja oikeassa. Kolmannet pääsevät irti häpeästä. He oivaltavat joko itse, terapeutin, tai läheisten ihmisten avulla olevansa ihan yhtä arvokkaita ja oikeanlaisia ihmisiä kuin toisetkin. Ettei heidän oikeutensa elää ja olla olemassa, ole riippuvaista muiden hyväksynnästä ja mielipiteistä.
Hetkinen - eikö muiden mielipiteistä siis tarvitse välittää? Voinko olla oma itseni riippumatta siitä, miltä se muista tuntuu, tai mitä muut siitä ajattelevat? Jos saan olla oma itseni, pitääkö minun silti muuttua jollakin tapaa toisenlaiseksi? En tietenkään voi tehdä mitä tahansa, mutta onko näitä kahta asiaa mahdollista repiä täysin erilleen toisistaan; olemustamme ja tekemistämme? Ratkaisut ovat helppoja narsistille, joka paskat nakkaa muista. Ne ovat helppoja myös alistujille, jotka aina tekevät, kuten muut tahtovat. Siinä välillä tasapainoilu on paljon haastavampaa.
Häpeä tarkoittaa muurien rakentamista itsensä ja ympäröivän maailman väliin, jottei kukaan näkisi, miten viallinen itse on. Se tarkoittaa yrittämisen välttämistä erehtymisen pelossa. Se merkitsee itsestään luopumista ja minuutensa kellariin lukitsemista. Piiloutumista peilin taakse niin, että toiset näkevät vastaantulijan sijaan itsensä.
Mikään ei kuitenkaan auta, sillä häpeän piinaamasta ihmisestä tulee varautunut ja epäaito. Sellainen, jossa on jotain pielessä. Tuo ei ole sitä, mitä esittää olevansa. Jostain syystä ihmiset yleensä olettavat, että jos joku piileksii, hän pyrkii yllättämään uhrinsa ja vahingoittamaan tätä. Ihmiset pysyvät varmuuden vuoksi hieman etäällä. Varjoissa pysyttelevälle se taas on kiistaton todiste siitä, että hänestä ei todellakaan pidetä. Joukkoon, tai laumaan kuuluminen kuitenkin olisi yksi ihmisen keskeistä tarpeista.
Miksi siis pitää ihmisen jatkuvasti hävetä itseään? Meidät on siihen opetettu. Jo ihan pienestä, usein myöskin vanhemmalla iällä. Jos on aina saanut kuulla olevansa väärässä, tai vääränlainen, niin miten sitä voisi jotain muuta itsestään uskoa. Osasta tulee alistuneista. Toiset taistelevat sitä vastaan, ja yrittävät kaikin tavoin todistaa, itselleen ja maailmalle, olevansa hyviä ja oikeassa. Kolmannet pääsevät irti häpeästä. He oivaltavat joko itse, terapeutin, tai läheisten ihmisten avulla olevansa ihan yhtä arvokkaita ja oikeanlaisia ihmisiä kuin toisetkin. Ettei heidän oikeutensa elää ja olla olemassa, ole riippuvaista muiden hyväksynnästä ja mielipiteistä.
Hetkinen - eikö muiden mielipiteistä siis tarvitse välittää? Voinko olla oma itseni riippumatta siitä, miltä se muista tuntuu, tai mitä muut siitä ajattelevat? Jos saan olla oma itseni, pitääkö minun silti muuttua jollakin tapaa toisenlaiseksi? En tietenkään voi tehdä mitä tahansa, mutta onko näitä kahta asiaa mahdollista repiä täysin erilleen toisistaan; olemustamme ja tekemistämme? Ratkaisut ovat helppoja narsistille, joka paskat nakkaa muista. Ne ovat helppoja myös alistujille, jotka aina tekevät, kuten muut tahtovat. Siinä välillä tasapainoilu on paljon haastavampaa.
torstai 26. kesäkuuta 2014
Inspirazion & Motivazion
Lähestyn tällä kertaa ajatuksillani inspiroitunutta ja motivoitunutta mieltä. Ajatusta siitä, että jokin on riittävän mielenkiintoista tehdäkseen siitä lopustakin vaivan arvoista. Varotoimenpiteenä vedän pohjiksi näkökulman siitä, että riman asettaminen epärealistisen korkealle johtaa suurella todennäköisyydellä toistuviiin pettymyksiin. Kaikki ei ole mahdollista, eikä itsestä kiinni. Ei siitäkään huolimatta, että pilvilinnakonsultit muuta väittävät. Sellainen näkemys oli muotia nousukaudella. Tämä odotusten överöinti on ollut omakin helmasyntini. Olen opetellut laskemaan rimaa siitä, mihin Jack Bauer on sen asettanut. Mies, joka käy vessassa vain etsimässä roistoja. Tästä teemasta kirjoitteli myös Maaret kallio blogissaan tänään.
Toinen puoli on sitten se, että keksii jonkin hyviä fiboja tai sisäistä paloa aiheuttavan asian - ja vieläpä ryhtyy sitten siihen. Joskus sekä keksimisen, että ryhtymisen tuottavat vaikeuksia. Osasyyllinen löytyy ajoittain elämän eteen vedetystä harmaasta verhosta, jonka läpi katsoen mikään ei näytä erityisen kiinnostavalta. Joko edellisestä, tai sitten vain luontaisesesta laiskuudesta johtuen monet asiat kariutuvat jo siihen, että niihin ryhtyminen aiheuttaa vaivalloisia valmisteluja tai ei-toivottuja sivuvaikutuksia.
Jonkinlainen energianlähde kuitenkin pitää olla, jotta juna kulkee. Olenkin oppinut hiukkasen pitämään kokkailusta. Hyvin vaatimattomissa raameissa, mutta kuitenkin. Koitan oppia olemaan ihan tyytyväinen siihen, että taivaallisesta ruokaohjeesta syntyy jotenkuten välttävä annos, vaikka sen valmistamiseen meni kaksi tuntia, (syömiseen viisi minuuttia), ja likaisia astioita syntyi tiskiksi asti. Kun toisaalta herkullisen annoksen jogurttia ja mysliä olisi kyhännyt kasaan puolessa minuutissa. Ei kuitenkaan ole ihan helppo inspiroitua siitä, että parin tunnin harhailun, yhtä pitkän paikallaan kököttämisen, sekä tunnin tai parin tietokoneella nökötyksen jälkeenkin kamerasta saa edelleen ulos lähinnä pelkkää kuraa, ja mahdollisesti joskus yhden harrastelijalle kelvollisen otoksen.
Jotenkin motivoitumisen ja inspiroitumisen kanssa tilanne on sellainen, jossa toisaalta painaa kaikin voimin jarrua, ettei odottaisi liikaa. Ja toisaalta yrittää potkia vauhtia, ihmetellen miksei kelkka kulje. Mitenkä sitä oppisi nauttimaan matkasta, välittämättä niinkään päämäärästä. Vähän niin kuin autoillessa, jolloin tärkeintä ei tietenkään ole se, minne ollaan menossa, vaan se, että on pähkähullua seuraa, ja pysähdytään jokaisella huoltoasemalla.
Toinen puoli on sitten se, että keksii jonkin hyviä fiboja tai sisäistä paloa aiheuttavan asian - ja vieläpä ryhtyy sitten siihen. Joskus sekä keksimisen, että ryhtymisen tuottavat vaikeuksia. Osasyyllinen löytyy ajoittain elämän eteen vedetystä harmaasta verhosta, jonka läpi katsoen mikään ei näytä erityisen kiinnostavalta. Joko edellisestä, tai sitten vain luontaisesesta laiskuudesta johtuen monet asiat kariutuvat jo siihen, että niihin ryhtyminen aiheuttaa vaivalloisia valmisteluja tai ei-toivottuja sivuvaikutuksia.
Jonkinlainen energianlähde kuitenkin pitää olla, jotta juna kulkee. Olenkin oppinut hiukkasen pitämään kokkailusta. Hyvin vaatimattomissa raameissa, mutta kuitenkin. Koitan oppia olemaan ihan tyytyväinen siihen, että taivaallisesta ruokaohjeesta syntyy jotenkuten välttävä annos, vaikka sen valmistamiseen meni kaksi tuntia, (syömiseen viisi minuuttia), ja likaisia astioita syntyi tiskiksi asti. Kun toisaalta herkullisen annoksen jogurttia ja mysliä olisi kyhännyt kasaan puolessa minuutissa. Ei kuitenkaan ole ihan helppo inspiroitua siitä, että parin tunnin harhailun, yhtä pitkän paikallaan kököttämisen, sekä tunnin tai parin tietokoneella nökötyksen jälkeenkin kamerasta saa edelleen ulos lähinnä pelkkää kuraa, ja mahdollisesti joskus yhden harrastelijalle kelvollisen otoksen.
Jotenkin motivoitumisen ja inspiroitumisen kanssa tilanne on sellainen, jossa toisaalta painaa kaikin voimin jarrua, ettei odottaisi liikaa. Ja toisaalta yrittää potkia vauhtia, ihmetellen miksei kelkka kulje. Mitenkä sitä oppisi nauttimaan matkasta, välittämättä niinkään päämäärästä. Vähän niin kuin autoillessa, jolloin tärkeintä ei tietenkään ole se, minne ollaan menossa, vaan se, että on pähkähullua seuraa, ja pysähdytään jokaisella huoltoasemalla.
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
Kamikatse
Vauhdin kiihtyessä käy ihmisen näkökenttä kapeaksi. Toisin sanoen ei ole mitään havaintoa, mitä sen oman ladun sivustoilla tapahtuu. Ja se on ilmeisen hyvä asia. Sitä kun ei ehdi analysoida jokaista pihatietä ja piennarta, jos posottaa nasta laudassa menemään. Eivät pahemmin rassaa sellaiset ajatukset, jotka eivät ylitä tietoisuuden uutiskynnystä. Siksi pitäisi pysyä liikkeessä. Vierivä kivi ei mene oikosulkuun. Kaikki tällaiset viikonloppua pidemmät työttömyyden jaksot ovat hyvin petollisia. Etenkin silloin, jos vielä rahan puute kaventaa elinpiiriä kävelymatkan mittaiseksi.
Ovatkohan minun kaltaisiani ne ihmiset, joita alkaa ahdistaa tekemisen puute jo ensimmäisenä lomapäivänä? Joiden tavoitteena on työskennellä itsensä uneen. Joille pysähtyminen ei ole vaihtoehto, vaan kaiken aikaa pitää olla jotakin elämän täytettä. Minun kaltaisiani lähtökohdiltaan, mutta kurinalaisempia. Omia ajatuksiaan pakoon juoksevia. Jos pysyisi kohtuudessa, niin se voisi olla ihan hyvä lähtökohta. Se, ettei miettisi asioita ihan liikaa, vaan sen sijaan tekisi jotain.
Juosten Kustu
Kävin lenkillä. Siis oikein juoksin pururadalla. Tai se oli pelkkä rata, koska sitä ei oltu päällystetty purulla. Tai millään muullakaan. Se kuitenkin kulki metsässä, ja oli polkua leveämpi. Talsivin toimii latupohjana. Tiedättehän, sellainen kuntoiluväylä. Olin melko yllättynyt siitä, miten hyvin jaksoin juosta. Kaksi kierrosta ihan hyvällä vauhdilla. En kylläkään tiedä, miten pitkiä kierrokset olivat. Enkä edes ottanut aikaa. Huono urheilija olen.
Ajattelin etukäteen, että osimoilleen 400 metriä voisi olla aika maksimi, ja sekin luultavasti enemmän hiipimistä kuin juoksua muistuttavalla hölkällä. Tiedättehän, sellainen matala ja olemattoman pituinen askel. Juoksin kuitenkin ihan kunnolla, avainten helskyessä askelten tahtiin taskussa. Ei alkanut henkeä ahdistaa, vaikka vähän näkö sumenikin. Vuosi takaperin, kun yritin jatkaa lentopallon pelaamista, oli kahdella ensimmäisellä kerralla taju lähteä, kun ei happi kulkenut. Myöhemmillä kerroilla oli ihan ok. Ehkä tupakoinnin lopettaminen puoli vuotta sitten on vaikuttanut positiivisesti. Lentopallo jäi siihen, että olkapäät suuttuivat.
En pidä urheilusta ulkona kylmällä säällä. Ihan sama juokseeko tai pyöräileekö, aina korvat ja kurkku kipeänä, jos lämpöasteita on alle parinkymmenen. Pitäisi varmaan juosta jonkin sortin kuulosuojaimet tai korvanlämmittimet päässä. Nenän kautta ei ole mitään toivoa saada happea kulkemaan. Sieltä kautta kulkee ilma vain vaivoin noin yleensäkin. On siis pakko hengittää suun kautta. Juokseminen sinänsä oli mukavaa ja vapauttavaa. Ajatukset kaikkosivat. Jäi vain puuskutus, sekä loppua kohden voimistuvat tuntemukset reisissä ja pohkeissa. Ja ensimmäisen kierroksen jälkeen ajatus kahdesta kierroksesta. Päättäväisyys tavoitteen saavuttamisesta, ja luovuttamisesta kieltäytyminen. Kunpa kaikki tavoitteet voisi saavuttaa noin nopeasti.
Aloittelin tuossa aiemmin jo elämäntapojen muutosta. Aloin liikkua, ja vähän katsoa, mitä suuhuni laitan. Tai sen verran, mitä ruokaa punnitsematta pystyy katsomaan. Sitten tuli muita murheita, ja se jäi. Tosin, olen edelleen panostanut siihen, että söisin myös jotain terveellistä, ja herkkujen määrä on kyllä vähentynyt alkuperäisestä. Tai siitä, mihin se lisääntyi tupakoinnin lopettamisen jälkeen. No, jospa tämä tästä taas nytkähtäisi vähän eteenpäin. Otsikko oli pelkkä halpa mainoskikka. Täytyy olla tosi kiire, jos lähtee moista yrittämään.
En pahemmin diggaile nykyisestä cheekistä. Biisin orkkis video on ihan järkyttävän halpa.
Jippikayjei on kuitenkin ihan parasta tsemppauskamaa.
Ajattelin etukäteen, että osimoilleen 400 metriä voisi olla aika maksimi, ja sekin luultavasti enemmän hiipimistä kuin juoksua muistuttavalla hölkällä. Tiedättehän, sellainen matala ja olemattoman pituinen askel. Juoksin kuitenkin ihan kunnolla, avainten helskyessä askelten tahtiin taskussa. Ei alkanut henkeä ahdistaa, vaikka vähän näkö sumenikin. Vuosi takaperin, kun yritin jatkaa lentopallon pelaamista, oli kahdella ensimmäisellä kerralla taju lähteä, kun ei happi kulkenut. Myöhemmillä kerroilla oli ihan ok. Ehkä tupakoinnin lopettaminen puoli vuotta sitten on vaikuttanut positiivisesti. Lentopallo jäi siihen, että olkapäät suuttuivat.
En pidä urheilusta ulkona kylmällä säällä. Ihan sama juokseeko tai pyöräileekö, aina korvat ja kurkku kipeänä, jos lämpöasteita on alle parinkymmenen. Pitäisi varmaan juosta jonkin sortin kuulosuojaimet tai korvanlämmittimet päässä. Nenän kautta ei ole mitään toivoa saada happea kulkemaan. Sieltä kautta kulkee ilma vain vaivoin noin yleensäkin. On siis pakko hengittää suun kautta. Juokseminen sinänsä oli mukavaa ja vapauttavaa. Ajatukset kaikkosivat. Jäi vain puuskutus, sekä loppua kohden voimistuvat tuntemukset reisissä ja pohkeissa. Ja ensimmäisen kierroksen jälkeen ajatus kahdesta kierroksesta. Päättäväisyys tavoitteen saavuttamisesta, ja luovuttamisesta kieltäytyminen. Kunpa kaikki tavoitteet voisi saavuttaa noin nopeasti.
Aloittelin tuossa aiemmin jo elämäntapojen muutosta. Aloin liikkua, ja vähän katsoa, mitä suuhuni laitan. Tai sen verran, mitä ruokaa punnitsematta pystyy katsomaan. Sitten tuli muita murheita, ja se jäi. Tosin, olen edelleen panostanut siihen, että söisin myös jotain terveellistä, ja herkkujen määrä on kyllä vähentynyt alkuperäisestä. Tai siitä, mihin se lisääntyi tupakoinnin lopettamisen jälkeen. No, jospa tämä tästä taas nytkähtäisi vähän eteenpäin. Otsikko oli pelkkä halpa mainoskikka. Täytyy olla tosi kiire, jos lähtee moista yrittämään.
En pahemmin diggaile nykyisestä cheekistä. Biisin orkkis video on ihan järkyttävän halpa.
Jippikayjei on kuitenkin ihan parasta tsemppauskamaa.
Aivohuuhtelu
Näköjään on ollut paljon asioita mielen päällä. En ole koskaan tainnut julkaista viittä postausta saman vuorokauden aikana. Luin läpi noita vanhempia tarinoita. Äkkiseltään katsoen ei ehkä edes huomaisi, että tässä on välissä mennyt melkein kaksi vuotta. Jonkinlainen oksennusrefleksi varmaan.
Välissä on ollut parempia aikoja, kuin myös heikompia. Leimallista on ollut tiukka taloudellinen tilanne. Se jo vähän helpotti keväällä uuden vakituisen työpaikan ja ylitöiden myötä, kunnes nyt ollaan sitten viikon mittaisella pakkolomalla, ja kohta puoliin kahden viikon mittaisella omalla lomalla. Tehdas kun on seisokissa, eikä ehtinyt vuosilomia kertyä. Hulluna on tullut painettua duunia tuon vakipaikan eteen, ja stressi toimeentulosta on ollut jatkuvaa, melkeinpä viimeiset kaksi vuotta. Loma tekisi periaatteessa ihan hyvää, mutta tämä lomailu tahtoo mennä ei minkään tekemiseksi ja ajan pois lusimiseksi. Ei oikein saa mitään aikaan, eikä toisaalta ole hirmu paljoon varaakaan.
Aika paljon on kaiken kaikkiaan fokus ollut vain tasapainon ylläpitämisessä ja selviytymisessä. Päivä, kaksi viikkoa ja kuukausi kerrallaan. Että saisi laskut maksettua, ruokaa ostettua, työpäivät klaarattua hyvin, ja viikonloput lasten kanssa hoidettua. Huolimatta siitä, että välillä meinaa vähän polvet notkua. Sen kummempaa sisältöä ei ole tullut elämään kehiteltyä, eikä mitään sen suurempia tavoitteita asetettua. Tai ehkä varovaisesti viimeisinä parina kuukautena. Ja siihen pitäisi nyt saada joku tolkku. Sitä varten pitäisi ajatukset kirjoittaa auki. Kaivaa langan päät näkyville ja alkaa keriä. Ei tällainen selviytyminenkään voi ikuisuuksiin jatkua.
Välissä on ollut parempia aikoja, kuin myös heikompia. Leimallista on ollut tiukka taloudellinen tilanne. Se jo vähän helpotti keväällä uuden vakituisen työpaikan ja ylitöiden myötä, kunnes nyt ollaan sitten viikon mittaisella pakkolomalla, ja kohta puoliin kahden viikon mittaisella omalla lomalla. Tehdas kun on seisokissa, eikä ehtinyt vuosilomia kertyä. Hulluna on tullut painettua duunia tuon vakipaikan eteen, ja stressi toimeentulosta on ollut jatkuvaa, melkeinpä viimeiset kaksi vuotta. Loma tekisi periaatteessa ihan hyvää, mutta tämä lomailu tahtoo mennä ei minkään tekemiseksi ja ajan pois lusimiseksi. Ei oikein saa mitään aikaan, eikä toisaalta ole hirmu paljoon varaakaan.
Aika paljon on kaiken kaikkiaan fokus ollut vain tasapainon ylläpitämisessä ja selviytymisessä. Päivä, kaksi viikkoa ja kuukausi kerrallaan. Että saisi laskut maksettua, ruokaa ostettua, työpäivät klaarattua hyvin, ja viikonloput lasten kanssa hoidettua. Huolimatta siitä, että välillä meinaa vähän polvet notkua. Sen kummempaa sisältöä ei ole tullut elämään kehiteltyä, eikä mitään sen suurempia tavoitteita asetettua. Tai ehkä varovaisesti viimeisinä parina kuukautena. Ja siihen pitäisi nyt saada joku tolkku. Sitä varten pitäisi ajatukset kirjoittaa auki. Kaivaa langan päät näkyville ja alkaa keriä. Ei tällainen selviytyminenkään voi ikuisuuksiin jatkua.
tiistai 24. kesäkuuta 2014
Hypomanic Media
Blogien maailma oli - ja kaiketi on - aika erilainen maailma, kuin Facebookin maailma. Näin äkkiseltään kontrastin huomaa hyvin. Pitkään poissa olleena tuntui ensin kovin vaivalloiselta klikkailla linkkejä, jotta näkisi muiden tuottaman sisällön. Toisekseen sisällöt ovat valtavan pitkiä. Kuka muka enää jaksaa lukea useamman sadan sanan kirjoitelmia, joita itseltänikin näköjään tuppaa syntymään. Asia pitäisi saada mahtumaan viiteen kapeaan riviin.
Facebookin etusivu suoltaa taukoamatta valtavan määrän kaikenlaista ähkyä, ja lisäksi vielä ilmoittelee valikoiduista paloista erikseen. Suurin osa sisällöstä on täysin merkityksetöntä höttöä. Kuin tuhannen palvelijaa tuputtamassa jos jonkinlaisia herkkuja kalifille, joka ei ähkyltään kykene enää kääntämään kylkeä divaanillaan.
Blogit tuntuvat taas hyvin piristävältä vaihtoehdolta. Jos jotain on postattu, se on tullut kirjoittajan itsensä kynästä. Siinä on taustalla joku ajatus. Se on ollut julkaisijalleen vaivan näkemisen arvoista. Vähän enemmän kuin yhden klikkauksen päässä. Se tuntuu mukavalta.
Facebookin etusivu suoltaa taukoamatta valtavan määrän kaikenlaista ähkyä, ja lisäksi vielä ilmoittelee valikoiduista paloista erikseen. Suurin osa sisällöstä on täysin merkityksetöntä höttöä. Kuin tuhannen palvelijaa tuputtamassa jos jonkinlaisia herkkuja kalifille, joka ei ähkyltään kykene enää kääntämään kylkeä divaanillaan.
Blogit tuntuvat taas hyvin piristävältä vaihtoehdolta. Jos jotain on postattu, se on tullut kirjoittajan itsensä kynästä. Siinä on taustalla joku ajatus. Se on ollut julkaisijalleen vaivan näkemisen arvoista. Vähän enemmän kuin yhden klikkauksen päässä. Se tuntuu mukavalta.
All you Need Is Wrong
Sen Beatless muotoili jo aikoinaan. Pienet asiat voivat muuttaa kaiken. Olen oppinut välttämään tiettyjä teemoja silloin, kun olen sanovinani jotain. Sellaisia, kuten rakkaus. Ei voi linkitellä sellaisia lauluja, etteivät toiset luulisi, että olen sen perässä. Ei myöskään voi kirjoittaa, että pienet asiat tekevät suuren eron. Ei mitään sellaista, mistä joku voisi saada jonkun mielleyhtymän.
Ei ketään kiinnosta erosta jauhaminen. Elämän vastoinkäymisistä pitää päästä pikapikaa yli, eikä niitä pidä jäädä märehtimään. Märehtiminen muuten on tapa sulatella jo kerran syötyä ruokaa pyörittelemällä sitä uudelleen suussa. Sen sijaan pitää olla vahvempi ja viisaampi kuin ennen. Ei saa jäädä tuleen makaamaan, eikä maahan kieriskelemään, kuin joku jalkapalloilija konsanaan. Suunta kohti uusia haasteita.
Toisaalta ei myöskään saa heti aloittaa uutta parisuhdetta, koska se nyt ei vain toimi, ennen kuin on päässyt yli vanhasta. Eron jälkeen pitää opetella olemaan onnellinen yksin. Ihminen ei ole tarkoitettu tarvitsemaan toisia. Pitää olla itsellinen olento, toisista riippumaton. Muu on sairasta ja pelottavaa. Jokainen on oman onnensa seppä. Kapitalismi on saanut otteen myös ihmissuhteista. Vihkikaavassa taitaa nykyään lukea, "kunnes uusi kilpailutus järjestetään". Parisuhdetta, rakkautta ja läheisyyttä kaivataan vain viihdeteollisuuden tuotoksissa. Hollywodissa ja Suomi-rockin itkuvirsissä. Eikö se tarkoita, että suuri osa ihmisistä on jotenkin sairaita, kun ylipäätään aloittavat jonkinlaisen parisuhteen?
Siitä, että eroaminen jättää arpia, jotka eivät parane kovin pian ei juurikaan puhuta. Haavoja, joita pelkkä aika ei ehkä edes koskaan riitä parantamaan. Luottamus ei ole tahdon alainen asia. Ihminen on rakennettu niin, että se oppii tunnistamaan vaaran merkkejä, ja välttämään niitä. Mikä on kerran vaaralliseksi opittu, pitää ensin uuelleen vaarattomaksi todeta, ennen kuin siihen voi luottaa. Voi tietysti päättää heittäytyä tyhjyyteen, ja hyväksyä se, että siinä voi käydä huonosti. Se ei kuitenkaan ole luottamista.
Katkeruus on pahasta. Se myrkyttää mielen. Se on kuitenkin ymmärrettävää. Ainakin minä pystyn sen ymmärtämään. Se on loogista ja luonnollista. On myös paljon helpompi tietää oikea vastaus, kuin kyetä toteuttamaan se, vaikka parhaansa yrittäisikin. Toisaalta kaikenlainen tyytymättömyys, kielteisyys ja rajojen asettaminen on helppo leimata katkeruudeksi. Et tee kuten minä haluan, koska olet katkera.
Silloin, kun kimppaan on kuulunut useampia kuin kaksi ihmistä, eivät tiet yleensä eroa kokonaan. Keskinäinen vuorovaikutussuhde jatkuu. Raha ja aika ovat edelleen yhteisiä. Asioita pitää edelleen jakaa, ja niistä pitää edelleen sopia. Pitäisi vain olla yhteinen näkemys siitä, millä ehdoilla se tehdään? Se, mikä alunperinkin oli pielessä, pitäisi pystyä korjaamaan. Uusista, entistä vaikeammista lähtökohdista käsin. Yleensä toinen osapuolista on se, jolle suhteessa toiseen jää oikeuksia, ja toiselle enimmäkseen velvollisuuksia. Lähtötilanteesta riippuen se voi olla oikeus ja kohtuus, tai sitten ei. Puntit menevät joko tasan, tai sitten toinen saa ja toinen menettää kaiken. Toinen saa onnensa, ja toiselle jää käteen laskut siitä. Ei vain kertaalleen, vaan vuosiksi eteenpäin. Sellainen saattaa joskus vähän harmittaa. Ei aina, mutta silloin kun elämä käy siitä johtuen haastavaksi. Silloin olen katkera idiootti, vaikkei saisi.
Ei ketään kiinnosta erosta jauhaminen. Elämän vastoinkäymisistä pitää päästä pikapikaa yli, eikä niitä pidä jäädä märehtimään. Märehtiminen muuten on tapa sulatella jo kerran syötyä ruokaa pyörittelemällä sitä uudelleen suussa. Sen sijaan pitää olla vahvempi ja viisaampi kuin ennen. Ei saa jäädä tuleen makaamaan, eikä maahan kieriskelemään, kuin joku jalkapalloilija konsanaan. Suunta kohti uusia haasteita.
Toisaalta ei myöskään saa heti aloittaa uutta parisuhdetta, koska se nyt ei vain toimi, ennen kuin on päässyt yli vanhasta. Eron jälkeen pitää opetella olemaan onnellinen yksin. Ihminen ei ole tarkoitettu tarvitsemaan toisia. Pitää olla itsellinen olento, toisista riippumaton. Muu on sairasta ja pelottavaa. Jokainen on oman onnensa seppä. Kapitalismi on saanut otteen myös ihmissuhteista. Vihkikaavassa taitaa nykyään lukea, "kunnes uusi kilpailutus järjestetään". Parisuhdetta, rakkautta ja läheisyyttä kaivataan vain viihdeteollisuuden tuotoksissa. Hollywodissa ja Suomi-rockin itkuvirsissä. Eikö se tarkoita, että suuri osa ihmisistä on jotenkin sairaita, kun ylipäätään aloittavat jonkinlaisen parisuhteen?
Siitä, että eroaminen jättää arpia, jotka eivät parane kovin pian ei juurikaan puhuta. Haavoja, joita pelkkä aika ei ehkä edes koskaan riitä parantamaan. Luottamus ei ole tahdon alainen asia. Ihminen on rakennettu niin, että se oppii tunnistamaan vaaran merkkejä, ja välttämään niitä. Mikä on kerran vaaralliseksi opittu, pitää ensin uuelleen vaarattomaksi todeta, ennen kuin siihen voi luottaa. Voi tietysti päättää heittäytyä tyhjyyteen, ja hyväksyä se, että siinä voi käydä huonosti. Se ei kuitenkaan ole luottamista.
Katkeruus on pahasta. Se myrkyttää mielen. Se on kuitenkin ymmärrettävää. Ainakin minä pystyn sen ymmärtämään. Se on loogista ja luonnollista. On myös paljon helpompi tietää oikea vastaus, kuin kyetä toteuttamaan se, vaikka parhaansa yrittäisikin. Toisaalta kaikenlainen tyytymättömyys, kielteisyys ja rajojen asettaminen on helppo leimata katkeruudeksi. Et tee kuten minä haluan, koska olet katkera.
Silloin, kun kimppaan on kuulunut useampia kuin kaksi ihmistä, eivät tiet yleensä eroa kokonaan. Keskinäinen vuorovaikutussuhde jatkuu. Raha ja aika ovat edelleen yhteisiä. Asioita pitää edelleen jakaa, ja niistä pitää edelleen sopia. Pitäisi vain olla yhteinen näkemys siitä, millä ehdoilla se tehdään? Se, mikä alunperinkin oli pielessä, pitäisi pystyä korjaamaan. Uusista, entistä vaikeammista lähtökohdista käsin. Yleensä toinen osapuolista on se, jolle suhteessa toiseen jää oikeuksia, ja toiselle enimmäkseen velvollisuuksia. Lähtötilanteesta riippuen se voi olla oikeus ja kohtuus, tai sitten ei. Puntit menevät joko tasan, tai sitten toinen saa ja toinen menettää kaiken. Toinen saa onnensa, ja toiselle jää käteen laskut siitä. Ei vain kertaalleen, vaan vuosiksi eteenpäin. Sellainen saattaa joskus vähän harmittaa. Ei aina, mutta silloin kun elämä käy siitä johtuen haastavaksi. Silloin olen katkera idiootti, vaikkei saisi.
Lost In Ambivalent
Palvelukseen halutaan: uskottava selvännäkijä. Ei ole mitään erityistä kysymystä, ja vastaukset ovat usein selkeästi näkyvissä. Pitäisi vain osata valita, mihin niistä uskoo. Kolikon kääntöpuoli, ja kuun pimeä kylki. Harmaan sävyt. En tosiaankaan osaa sanoa, mikä olisi parempi, oikein, tai järkevää. Parempi miltä kannalta? Mikä on järkevä päämäärä? Mikä oikea moraalinen koodisto noudatettavaksi? Onko sellaista? Oikeaa ja väärää? Ja jos ei ole, niin millä perusteella sitten tehdä valintansa?
Joskus oli olemassa sellainenkin blogi, kuin toisaalta, mutta toisaalta. Minun ajatukseni täsmälleen.
Oikeudenmukaisuus - siihen olen aina uskonut, ja sen nimissä käynyt sotani. Sen väreissä ratsastanut. Vai olenko? Mitä jos se onkin ollut vain sopiva savuverho jollekin egoistiselle pyrkimykselle? Onko poikkeminen oikeasta ratkaisusta Force Majeure -tilanne, vai savuverhoon syntynyt repeämä, josta todellinen minäni kurkistaa ulos? Mikä on oikea valinta, jos vallitsevan tilanteen katsotaan syntyneen vääryydestä? Jos vaikka jonkun pitäisi täysin hypoteettisessa tilanteessa veitsi kurkulla valita oman tai toisen hengen väliltä? Kun vaihtoehdoista A ja B oikea olisi C. Ja mitä jos on itse tullut antaneeksi tuon veitsen toiselle?
Olen eksynyt ambivalenttiin kaaokseen. Tilanteeseen, jossa avarakatseisena minkään paikkaansa pitävyydestä ei voi olla varma, vaikka kyseessä olisi oma ajatus. Omia perimmäisiä motiivejaan on vaikea tietää. Tai toisen. Miten tehdä ratkaisu, kun kaikki vaihtoehdot ovat sekä oikein, että väärin. Miksei Einstein voinut vain sanoa, että kaikki on absoluuttista. Mahtoiko hän alkuunkaan ymmärtää, millaisiin hankaluuksiin hänen keksintönsä johtaisi?
Joskus oli olemassa sellainenkin blogi, kuin toisaalta, mutta toisaalta. Minun ajatukseni täsmälleen.
maanantai 23. kesäkuuta 2014
The Guess Who
Olen takaisin. Tai ainakin joku on takaisin. Se on ärsyttävästi sanottu. Älkää sanoko niin. Se on kuitenkin totta.
Ihmisellä pitää olla erämaa. Sellainen, johon voi huutaa. Huutoa pelkäämätön. Muuten se kaikki kailotus jää kallon sisälle väräjämään. Sellainen voi yletön värinä aiheuttaa päänsärkyjä. Ja saamattomutta. Ja siinäpä se. Tai ei ihan. Olen ajoittain syvästi kaivannut niitä aikoja. Niitä, kun kaikki oli syvästi paskaa. Ihmisellä oli kuitenkin yhteisö, johon se tiiviisti kuului. Nimettömien sisäpiiri.
Luovuin vanhoista vaatteista. En saanut mustaa pois. Teksti erottuu huonosti sitä vasten. Valkoiset valheet taas satuttavat silmiä, sanovat asiantuntijat. Siitä tämä kaikki hämmennys. Se, ettei mikään näytä siltä, kuin pitäisi. Huomaan myös jonkun ruojan varastaneen blogini nimen. Pahainen plagiaattori.
No, olen siis taas täällä. Kovempana ja kylmempänä kuin koskaan. Jos on jälkeen jääneitä kirjallisia todisteita uskominen. Jos joku huomaa valot ikkunassa, niin tervetuloa kommentti-kaffelle. Homeista pullaa riittää kaikille. Hep.
Ärsyttävä jätkä. Huono biisi. Hyvä kertsi.
Ihmisellä pitää olla erämaa. Sellainen, johon voi huutaa. Huutoa pelkäämätön. Muuten se kaikki kailotus jää kallon sisälle väräjämään. Sellainen voi yletön värinä aiheuttaa päänsärkyjä. Ja saamattomutta. Ja siinäpä se. Tai ei ihan. Olen ajoittain syvästi kaivannut niitä aikoja. Niitä, kun kaikki oli syvästi paskaa. Ihmisellä oli kuitenkin yhteisö, johon se tiiviisti kuului. Nimettömien sisäpiiri.
Luovuin vanhoista vaatteista. En saanut mustaa pois. Teksti erottuu huonosti sitä vasten. Valkoiset valheet taas satuttavat silmiä, sanovat asiantuntijat. Siitä tämä kaikki hämmennys. Se, ettei mikään näytä siltä, kuin pitäisi. Huomaan myös jonkun ruojan varastaneen blogini nimen. Pahainen plagiaattori.
No, olen siis taas täällä. Kovempana ja kylmempänä kuin koskaan. Jos on jälkeen jääneitä kirjallisia todisteita uskominen. Jos joku huomaa valot ikkunassa, niin tervetuloa kommentti-kaffelle. Homeista pullaa riittää kaikille. Hep.
Ärsyttävä jätkä. Huono biisi. Hyvä kertsi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)