Se iski ajatuksen päähäni kesken työpäivän. Menneen ajan ajatuksen. Olin kaiketi noin ehkä neljäntoista, tai niillä main. Meillä oli navetassa vielä lehmiä. Olihan niitä muulloinkin, mutta silloin oli myös Iiris. Lomittaja. Siis sellainen, joka käy hoitamassa lehmiä silloin, kun talonväki on lomalla. Iiris oli meillä pitkään, luulisin.
Minä olin silloin noin neljäntoista, ja taisin viihtyä noina aikoina aivan poikkeuksellIisen hyvin navetassa. Iiris oli kaiketi jotain päälle kahdenkympin, korvanlehdet täynnä koruja, ja sillä tavalla mukava, että viitsi pitää seuraa pojankoltiaiselle. Otti mukaansa sorakuopalle hakemaan hiekkaa akvaarioonsa, ja sieltä kämpilleen keittelemään sitä puhtaaksi. Olisin joskus saanut ajaa hänen iloista pientä autoaankin. Olisikohan se ollut keltainen kupla, jossa oli iso Rolling Stones-kieli konepellissä. Tietenkin vain talomme pihassa, mutta en silti uskaltanut.
Tämä ei kuulosta miltään. En edes muista mistä me ikinä puhuimme. Paitsi hänen veljistään, jotka kaiketi olivat kaksoset ja kuudentoista. Niin, tämä ei varmaankaan kuulosta juuri miltään, mutta silloin se tuntui koko maailmalta. Ja nytkin kun sitä tuli miettineeksi, tuntui lämpöiseltä.
Yrittäessäni muistella jotain konkreettista asiaan liittyvää, ja tulin yhtäkkiä muistaneeksi, että Iiris kuunteli Lapinlahden lintuja. Jännä valinta, näin jälkikäteen ajatellen. Käväisin spotifysta kaivamassa soundtrackkiä muistelulleni, ja jatkoin kehräämistä.
Iiris, jos luet tätä, älä ota yhteyttä. Haluan varjella tätä muistoani sellaisenaan. Kiitos, että olit. Ollaan me muutkin.
