Kaksi näppäimellistä apparaattia, luomisen välikappaletta, Kamera ja Kirjoituskone. Jo pelkässä näppäimen vasteessa sormen alla, sulkimen rapsahduksessa, tai kirjaimen ilmestymisessä, on jotakin samalla lailla virittynyttä, kuin kumppanin hellässä kosketuksessa paljaalla iholla.
Kaikki paremmat kuvat, ja etenkin kirjoitelmat, saavat alkunsa inspiraatiosta. Yhtäkkisestä ideasta, johon liittyy voimakas tunnekokemus. Kuin äkisti sammalikkoon aukeaisi kirkasvetistä ja kylmää vettä pulputtava lähde, jonka vesi ryhtyy välittömästi etsimään uomaansa. Se alkaa puikkelehtia kivien lomitse, kerääntyy hiljalleen pieneen painanteeseen, joka äkkiä täyttyy. Löytää uuden suunnan, ja jatkaa matkaansa.
Tyypillisesti idea iskee ilta aikaan parvekkeella. Tietokoneen käynnistymistä odotellessaan sitä on kuin tulisilla hiilillä, sillä puro on jo alkanut virrata, ja minä pelkään jääväni kaarnalaivan kyydistä. Kuulokkeet korville ja Pelicania soimaan. Ehdottomasti juuri sitä, sillä instrumentaali musiikki toimii muurina erottaen syntyvän tarinan tästä toisesta todellisuudesta, toimien samalla luovuuden intensiteetin käyttövoimana.
Inspiraatio on kuin aukiolta lähtevä tuntematon polku. Siitä alkaa seikkailu, joka kasvaa askel askelelta. Sitä ei voi suunnitella ennalta, eikä sille voi asettaa määränpäätä. Ei voi hahmotella juonen kulkua tai karaktäärejä. Ei päättää polun suuntaa, taikka uoman kulkua. Sellainen olisi typerää, sillä lapiolla kaivettu sarkaoja ei solise läheskään niin kepeästi, eikä polveile valloittavasti, kuin luonnon muovaama puro.
Jossakin kohtaa sitten tulee siihen pisteeseen, jonka jälkeen tietää olevansa perillä. Sitä vain tietää, mitkä ovat ne odottamatta ilmestyneet lauseet, joihin seikkailu päättyy.
Jotkut kirjoittavat kokonaisia kirjoja, joissa maalaavat kokonaisia maailmoja. Sellaisia, joiden huolelliseen lukemiseen voisi kuluttaa kokonaisen ihmisiän. Minun tarinani pyrkivät olemaan jonkinlaisia lähikuvia. Vähän hyvien valokuvien kaltaisia; vaikka ne vangitsevat tietyn hetken ja kohteen, on niihin samalla sisään kudottu tarina.
Minulle luomisen viehätys ei ole siinä, että osaa toteuttaa jotakin sellaista, minkä on suunnitellut. Minä olen huono näkemään ennalta, enkä välitä opetellakaan. Minun intohimoni ovat tutkimattomat polut, uteliaisuus, ja löytämisen riemu. Valitsemalla polkunsa, ja ottamalla askelen toisensa jälkeen, päätyy jonnekin, ja silloin määränpää on juuri siellä. Ja matka oli juuri sellainen kuin sen pitikin olla.
Minä en siis oikeastaan ota kuvia, vaan katson, miten kuvat tulevat. Enkä minä kirjoita tarinoitakaan, vaan oikeastaan kuuntelen, kuinka ne syntyvät. Siinä piilee minulle luomisen vapaus.
