Hämmentynyt humanoidi

Perkeles. Mikähän tässä nyt on vinossa, kun olo tuntuu elävältä ja kaikki on hyvin? Onkos mulla nyt sitten noussut hyvä päähän?

Se soi. [se]
Anna soida.

Taikurin hatussa

Fuck Future

Jos tänään voi tuntea riemua juostessaan pihamaalla, ja viuhtoessaan käsivarsillaan kuin siivillä, niin mitä sen on väliä oppiiko joskus lentämään, vaiko ei?

Muhinointia

Nyt on sellainen tunne, että on kypsymäisillään...jokin isompi ajatus. Lieneekö ihan hahmottuva idea peräti. Suuremmissa saleissa tästä puhuttaisiin sellaisin sanankääntein kuin metamorfoosi, tai uudesti syntymä. Pasuunoiden soidessa juhlittaisiin sitä, kun keisari saa uudet vaatteensa.

Voitaisiin sanoa, että ajassa tuoksuu nyt se, kun perhonen luo nahkansa. Tai se, kun talven kinosten sulaessa maa tuoksuu hienoisesti mädäntyneeltä. Ehkä kyseessä lähinnä kuitenkin on jonkinlainen tavanomainen ihmispolon kasvunpyrähdys likemmäksi omia mittojaan.

Ei en ole voittanut lotossa. Tai ehkäpä tavallaan olenkin. Kaikenlaisten henkisten kolotusten ollessa edelleen vallitseva tosiasia, ihmiseen on kuitenkin syttynyt, taikka osin myös sytytetty hiljalleen tanssahteleva elämän liekki. Sellainen, joka saa arki-inhimillisten haasteiden keskellä melkein innostumaan, ja hurjempina hetkinään likipitäen unelmoimaan.

Tai ehkä tässä on myös kyse siitä, että päätettyään asettua vaaralle alttiiksi, niin onnettomuus herkemmin sattuu. Kun lähtee liikkeelle, vastaan tulee polkuja. Kun avaa silmät, alkaa nähdä asioita.

On sellainen hetki, kun pitkän aikaa liekaansa sidottuina riutuneet rakkikoirat ovat vapaiksi päästyään kirmanneet täyttä karkua metsään etsimään vainua, jotakin haisteltavaa. (Se, miten pystyy omassa kehossaan samaistumaan koiran lihasten työskentelyyn sen ottaessa irti kaikki tehot laukkaansa, miten keho ottaa vastaan käpälien kosketuksen alustaan, miten korvat lerppuvat holtittomasti ylös ja alas, ja miten keuhkot täyttyvät yhä uudestaan ja uudestaan hapesta. Ja voi sitä ympäriinsä kihelmöivää intoa.)

Seinällä on käynnissä suuri aivoriihi. Siihen on maalattu sellaisia sanoja, kuin luovuus, herkkyys, räiskyvyys, vapaus, palo, ihmisyys, hetki, rohkeus, usko, toivo ja rakkaus. Rakkaus universumiin ja sen ihmeellisiin ilmiöihin. Lähimmäiseen ja kauimmaiseen. Kauneuteen ja kipuun. Miten pitää hyväksyä se järjetön kaipuu osaksi itseä. Irti päästäminen ja hetkestä luopuminen. Ja johonkin sinne kaiken väliin on korostetuin kirjaimin kirjoitettu ensimmäinen vastaus kaikkeen kritiikkiin: "Entäs sitten". Souvvat - savoksi.

En tiedä kauanko tämä vaihe elämästä kestää. Ehkä se on suorastaan tulevaisen minuuteni suuntaa osoittava trendiviiva. Tai sitten se on läsnä enää tässä häviävässä hetkessä, ja huomenna jo poissa. Mutta mitäpä siitä. It Was Here, just äsken. Sehän riittää. Mistään muusta ei kai koskaan voi olla varma.

Tuli mieleen sellainenkin ajatus, että ehkäpä tämä projekti saattaa tulevan myötä jäädä jälleen vähemmälle. Ehkäpä se on taas työnsä tehnyt. Sikäli kun siirryn kohti tarkemmin määrittelemättömiä uusia haasteita. Tai ehkäpä nämä toiset ajatukset kulkevat siinä rinnalla, jäsentävänä tekijänä, tukena ja turvana, niin kuin luotettu ystävä. Mene ja tiedä. Mutta totisesti totisesti, minä sanon teille: Juna maanpäälliseen taivasten alaiseen valtakuntaan saapuu raiteelle kaksi. Vaikken minä vielä tiedä, mitä se tarkoittaa. Ja vaikka se olisi sitten ihan tavallinen, alati myöhästelevä pendoliinojuna.

Fuck

Fuck it.

Fuck me.

Fuck my brain.

Fuck life.

And fuck the fuckin' death.

Olen yrittänyt elää, mutta kuolema haroo viittani liepeitä luisin sormin. Se on näyttänyt nimet valtakirjoissaan. Se pakottaa katselemaan, miten leikittelee tulevalla saaliillaan. Se pitää epätietoisena ja varpaillaan. Se odottaa, kunnes on saanut imenyt itseensä kaiken elämän, johon ylettyy kurottmaan, ja vasta sitten kaappaa ikuiseen syleilyynsä sen, jota on tullut hakemaan.

Olen yrittänyt elää, erotuksena siihen harmaaseen koomaan, jonka olen suojakseni kietonut. Olen päästänyt ihmisiä lähelleni. Erotuksena siihen yksinäisyyteen, johon olen alastomuuteni verhonnut. Se tuntuu ihan hyvältä. 

Ja silloin voi aina jotain mennä pieleen.

Jos ei systemaattisesti kieltäydy kaikesta vastuusta, huomaa yhtäkkiä olevansa vastuussa kaikesta ja kaikista, kykenemättä säilyttämään rajojaan ja pitämään puoliaan. Jos ei jatkuvasti pidä jäitä sydämellään, päätyy heti kohta välittämään liian paljon. Olemaan huolissaan. Jos pehmentää sydämensä, alkaa taas tuntea sykkivää kipua, muuttuu tarvitsevaksi. Jos ei pidä suutaan tiukasti supussa, tulee helpostikin päästäneeksi posliinikauppaan villejä eläimiä. Miksi ihan tavallisen ihmisenä olemisen pitää olla niin kovan työn takana.

Tässä ei ole kaikki totuudesta. Tässä on se paska, joka pitää lapioida navetasta ulos. Ne roiskeet, jotka lentävät ilmaan, eteenpäin vyöryvän massan lyödessä vasten aallonmurtajan vallia.

Linkitän tähän vielä tämän suosikkibiisini:

Pieksämäen asemalla blues

Hyvä tunne on kuin kärpäspaperi. Sellainen kun läsähtää vasten naamaa, niin kiinni tarttuu. Takertuu huokosiin ja haiveniin. Ja perskeles sentään, miten se luopuminen aina kirpaiseekaan.

Näitä juttuja sattuu mielikuvitusmaailmassa, kun kirja tai ohjelma päättyy. Kun elämä näiden roolihahmojen seurassa päättyy. Unet ovat myös pahoja. Se, kenen kanssa on juuri niin vahvasti bondannut, katoaa äkisti kuin vankijuna jäiselle tundralle.

Ja joskus - ei nyt ihan joka vuosi sentään, mutta toisinaan - saattaa joutua johonkin ihan todelliseenkin hetkeen ihan oikean ihmisen kanssa. Kohtaamiseen. Sellaiseen olemiseen, jossa pakenemisen tai piiloutumisen tarve ei tukahduta kaikkea muuta alleen. Kun voi ojentaa kättään ja sanoa: "Katso, tässä on rupinen sydämeni". Kun toinen osaa pidellä sitä juuri oikalla tavoin. Ja kun hän luottaa omansa siksi aikaa minun haltuuni. Se on kaunis sydän.

Miten sitä voi ihminen joutua tuollaisten hetkien jälkeen tekemään suoranaista surutyötä itsensä kanssa, niin kuin itse taivaan aurinko olisi juuri siirtynyt toiseen galaksiin.