Muhinointia

Nyt on sellainen tunne, että on kypsymäisillään...jokin isompi ajatus. Lieneekö ihan hahmottuva idea peräti. Suuremmissa saleissa tästä puhuttaisiin sellaisin sanankääntein kuin metamorfoosi, tai uudesti syntymä. Pasuunoiden soidessa juhlittaisiin sitä, kun keisari saa uudet vaatteensa.

Voitaisiin sanoa, että ajassa tuoksuu nyt se, kun perhonen luo nahkansa. Tai se, kun talven kinosten sulaessa maa tuoksuu hienoisesti mädäntyneeltä. Ehkä kyseessä lähinnä kuitenkin on jonkinlainen tavanomainen ihmispolon kasvunpyrähdys likemmäksi omia mittojaan.

Ei en ole voittanut lotossa. Tai ehkäpä tavallaan olenkin. Kaikenlaisten henkisten kolotusten ollessa edelleen vallitseva tosiasia, ihmiseen on kuitenkin syttynyt, taikka osin myös sytytetty hiljalleen tanssahteleva elämän liekki. Sellainen, joka saa arki-inhimillisten haasteiden keskellä melkein innostumaan, ja hurjempina hetkinään likipitäen unelmoimaan.

Tai ehkä tässä on myös kyse siitä, että päätettyään asettua vaaralle alttiiksi, niin onnettomuus herkemmin sattuu. Kun lähtee liikkeelle, vastaan tulee polkuja. Kun avaa silmät, alkaa nähdä asioita.

On sellainen hetki, kun pitkän aikaa liekaansa sidottuina riutuneet rakkikoirat ovat vapaiksi päästyään kirmanneet täyttä karkua metsään etsimään vainua, jotakin haisteltavaa. (Se, miten pystyy omassa kehossaan samaistumaan koiran lihasten työskentelyyn sen ottaessa irti kaikki tehot laukkaansa, miten keho ottaa vastaan käpälien kosketuksen alustaan, miten korvat lerppuvat holtittomasti ylös ja alas, ja miten keuhkot täyttyvät yhä uudestaan ja uudestaan hapesta. Ja voi sitä ympäriinsä kihelmöivää intoa.)

Seinällä on käynnissä suuri aivoriihi. Siihen on maalattu sellaisia sanoja, kuin luovuus, herkkyys, räiskyvyys, vapaus, palo, ihmisyys, hetki, rohkeus, usko, toivo ja rakkaus. Rakkaus universumiin ja sen ihmeellisiin ilmiöihin. Lähimmäiseen ja kauimmaiseen. Kauneuteen ja kipuun. Miten pitää hyväksyä se järjetön kaipuu osaksi itseä. Irti päästäminen ja hetkestä luopuminen. Ja johonkin sinne kaiken väliin on korostetuin kirjaimin kirjoitettu ensimmäinen vastaus kaikkeen kritiikkiin: "Entäs sitten". Souvvat - savoksi.

En tiedä kauanko tämä vaihe elämästä kestää. Ehkä se on suorastaan tulevaisen minuuteni suuntaa osoittava trendiviiva. Tai sitten se on läsnä enää tässä häviävässä hetkessä, ja huomenna jo poissa. Mutta mitäpä siitä. It Was Here, just äsken. Sehän riittää. Mistään muusta ei kai koskaan voi olla varma.

Tuli mieleen sellainenkin ajatus, että ehkäpä tämä projekti saattaa tulevan myötä jäädä jälleen vähemmälle. Ehkäpä se on taas työnsä tehnyt. Sikäli kun siirryn kohti tarkemmin määrittelemättömiä uusia haasteita. Tai ehkäpä nämä toiset ajatukset kulkevat siinä rinnalla, jäsentävänä tekijänä, tukena ja turvana, niin kuin luotettu ystävä. Mene ja tiedä. Mutta totisesti totisesti, minä sanon teille: Juna maanpäälliseen taivasten alaiseen valtakuntaan saapuu raiteelle kaksi. Vaikken minä vielä tiedä, mitä se tarkoittaa. Ja vaikka se olisi sitten ihan tavallinen, alati myöhästelevä pendoliinojuna.