Hyvä tunne on kuin kärpäspaperi. Sellainen kun läsähtää vasten naamaa, niin kiinni tarttuu. Takertuu huokosiin ja haiveniin. Ja perskeles sentään, miten se luopuminen aina kirpaiseekaan.
Näitä juttuja sattuu mielikuvitusmaailmassa, kun kirja tai ohjelma päättyy. Kun elämä näiden roolihahmojen seurassa päättyy. Unet ovat myös pahoja. Se, kenen kanssa on juuri niin vahvasti bondannut, katoaa äkisti kuin vankijuna jäiselle tundralle.
Ja joskus - ei nyt ihan joka vuosi sentään, mutta toisinaan - saattaa joutua johonkin ihan todelliseenkin hetkeen ihan oikean ihmisen kanssa. Kohtaamiseen. Sellaiseen olemiseen, jossa pakenemisen tai piiloutumisen tarve ei tukahduta kaikkea muuta alleen. Kun voi ojentaa kättään ja sanoa: "Katso, tässä on rupinen sydämeni". Kun toinen osaa pidellä sitä juuri oikalla tavoin. Ja kun hän luottaa omansa siksi aikaa minun haltuuni. Se on kaunis sydän.
Miten sitä voi ihminen joutua tuollaisten hetkien jälkeen tekemään suoranaista surutyötä itsensä kanssa, niin kuin itse taivaan aurinko olisi juuri siirtynyt toiseen galaksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)