Kirjahyllyn päällä makaa yksinäinen raha. Joskus jostakin käteen sattunut, sittemmin unohtunut ja pölyn peittelemä penninki. Arvoton tai arvokas, miten sen nyt ottaa, kukapa sen sanoo, riippuu tilanteesta. Mitäpä arvoa nyt rahalla todellisuudessa on, kultaisellakaan, muuta kuin se, mikä sille annetaan.
Pöydällä, kahden rasitusten riivaaman ihmisen välissä lepää toinen killinki. Siinä se on molempien tuijotuksen kohteena. Suuri kuin myllynkivi, nostettuna pystyyn rosoisen reunansa varaan. Ihminen rahan äärellä yrittää tavata sen pintaa, yrittää päästä perille ykköstä seuraavista nollista. Mitä korkeammaksi kolikon arvo käy, sen suuremmaksi se kasvaa, ja yhä uusia yksityiskohtia paljastuu sen pinnan kuvioista. Lopulta se täyttää kokonaisen huoneen, jättäen ympärilleen tuskin lainkaan liikkumatilaa. Ihminen sen äärellä käy pieneksi ja voimattomaksi. Sitä toista väsynyttä - siellä rahan toisella puolen - ei näy enää lainkaan.
Sitä toista, joka väsyneenä huokaillen tarkastelee kissaksi pöydän päälle nostettua tuiki tavallista killinkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)