Mies ja syöpä

Meksikon auringon paahteessa virtasi aika. Ja ajassa lipui tämä mies, tarinan päähenkilö. Aurinko kulki radallaan, aina yhtä tinkimättömästi. Horisontin yli hiipiessän se toi mukanaan valon. Taivaan laen saavuttaessaan sen paahtava kuumuus teki maasta rutikuivan ja polttavan. Ja kun se vääjäämättä hiipui takaisin ohi maailman reunan, yltyi kipu. Kuin kaktus olisi nojannut itseään vasten miehen selkärankaa.

Jokin oli vialla, hän tiesi sen. Ehkä hänellä oli syöpä. Hän oli varma, että se oli syöpä, jonka vihamielisen solukon kasvualustana hänellä oli kyseenalainen kunnia toimia. Mies tutkaili itseään peilistä, hän tunnusteli kehonsa kaikkialta, mihin suinkin ylsi. Ensin vain iltaisin, sitten yhä useammin, ja lopulta hän ei paljon muuta tehnytkään. Hänen oli kertakaikkiaan löydettävä se. Ja mitä enemmän hän tutki, sitä varmempi hän asiasta oli, vaikkei mitään tuntunut löytyvän.

Kuumuudesta huolimatta hän verhosi itsensä huolellisesti aina asuntovaunusta poistuessaan, sillä hänen ihonsa oli kauttaaltaan jatkuvan puristelun aiheuttamilla mustelmilla ja ruhjeilla. Hän ei halunnut kenenkään saavan tietää, että hänessä on syöpä.

Syöpää ei kuitenkaan löytynyt, eikä syy varmasti ollut etsinnän leväperäisyydessä. Ei todellakaan. Sen täytyi lymytä jossakin syvemmällä. Hän työnsi käden suuhunsa etsi kielen alta ja kitalaesta. Hän hamusi syvemmälle nieluunsa, mikä sai hänet yökkäämään. Mies ei kuitenkaan aikonut antaa periksi. Syöpä oli löydettävä. Hän työnsi käden syvemmälle kurkkuunsa, ja ujutti sitä vähä vähältä nieleskellen kohti sisintään, tunnustellen huolellisesti kaiken löytämänsä.

Tauottoman korisevan yökkäilyn jälkeen hän uskoi viimein löytäneensä sen. Se tuntui sormissa oudolta. Liian väärältä ollakseen tervettä kudosta. Mies kynsi ja raastoi, kunnes lopulta sai siitä pitävän otteen. Äkkinäinen repäisy sai kyyneleet kihoamaan silmiin, Ne tuikkivat kuin tähdet samalla, kun pään sisällä musteni. Hän sai sen ulos. Hän oli löytänyt sen.

Voitonriemua varjosti kuitenkin epäilys. Entä jos sitä on lisää. Jospa se on levinnyt muuallekin. Se olisi saatava kitkettyä kokonaan. Niinpä hän joka ilta tutki itseään, ja löysi yhä vain uusia sairaita osia sisältään. Hän repi ja raastoi pois palan toisensa jälkeen. Vaikka hän oli tyytyväinen etsintänsä tuloksiin, alkoi sisällä tuntuva tyhjyys häiritä häntä. Eipä hänessä enää paljon muuta ollutkaan, kuin jonkinlainen ranka, ja sen päällä vailla tukea lerppuva nahka.

Osittain tyhjää tunnetta poistaakseen, osakseen ulkoisen olemuksensa takia, alkoi mies täyttää itseään, hiekalla ja sellaisella, kunnes saavutti jälleen jonkinlaisen ymmärrettävän muodon. Sellaisena hän saattoi taas käydä kaunpungissa täydentämässä ehtyneitä säilykevarastojaan. Kaiken sen saastan, mitä oli itsestään kaapinut, hän heitti vanhaan öljytynnyriin. Kun ei muutakaan keksinyt.

----

Meksikon auringon paahtessa istui mies asuntovaunussaan. Hänellä oli edessään lautanen. Lautasella olivat hänen rupiset munuaisensa. Niiden syöminen tuntui vastenmieliseltä, mutta hän tiesi sen olevan välttämätöntä, sillä ilman niitä hänen oli mahdotonta virtsata. Virtsaaminen, jos mikä, on tärkeää. Se olisi ensimmäinen askel. Myöhemmin hänen olisi syötävä kaikki muukin.