Lähiviikkojen aikana olen useasti päätynyt miettimään mukavia asioita, joutuen toteamaan niiden löytämisen toivottoman vaikeaksi. Koetan olla itseni äärellä, ymmärtää jotain siitä, mitä sisälläni tapahtuu. Vuosien varrella olen jo moneen kertaan lyönyt hanskat tiskiin.
Palasin tauon jälkeen sen todistusaineiston ääreen, jota olin itsestäni viimeksi kuluneina vuosina esiin kaivanut. En voinut olla ihailematta omaa tekstiäni, miten se oli kaikessa synkkyydessäänkin kaunista. Samalla kuitenkin koen, että kirjoittamisen kykyni on poissa. Samaan tapaan kuin vanhoja valokuvia katsoessa koen näkemäni miellyttäväksi, vaikka nyt en mieluusti tuijottele peiliä. Olen turhamainen.
Näiden havaintojen lisäksi löysin kuitenkin polun, joka näyttäisi johtavan siihen tunnottomuuteen, välinpitämättömyyteen ja ahdistuneisuuteen, jota nyt tunnen. Se ei ehkä niinkään ole reitti, jota olen seurannut, vaan askelieni jättämä jälki. Polun varrelta löytyy joukko analogisia tapahtumia, joille yhteistä on tunteiden dumppaaminen ja itseni kovettaminen, sekä itseni uhraaminen ja minuuteni kieltäminen. Tämä on siis tietoinen valinta, jonka olen tehnyt suojellakseni itseäni tuskalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)