Tarinaa pienistä ja suurista suunnitelmista, ja niiden kuivumisesta kokoon.
Päiviä on monenlaisia, ja hetkiä. Heikoimpina ei halua ajatella tulevaisuutta, ei menneisyyttä, eikä myöskään tätä hetkeä. Sitä haluaa vain hukkua johonkin, kadota johonkin toiseen maailmaan, jossa itseä ei ole. Pakenee kirjoihin tai elokuviin, uniinkin.
Tällaisina keskiverto alavireisinä päivinä saattaa innostua ottamaan kantaa tulevaan. Tekee sitten kun -suunnitelmia. Päättää ryhtyä johonkin sellaiseen, mikä tekisi elämästä parempa. Hyvä idea, kunnes tulee toteutuksen aika, eikä sitä sitten jaksakaan. Elämä jatkuu ennallaan.
Huonoimpia aikoja suunnittelun kannalta ovat kuitenkin ylävireiset jaksot. Sitä maalaa suunnitelmia, jotka muuttavat maailmoja. Sitä ottaa askelia maailmansa muuttamiseksi. Haluaa asioiden tapahtuvan heti, viipymättä. Näkee pelkkiä onnistumisen mahdollisuuksia ja käyttämättömiä resursseja. Sitten sitä vaan huomaa ajaneensa karille. Tai saattaneensa itsensä sellaisiin haasteisiin, jotka vain ovat liikaa. Putoaa pilvensä reunalta.
Viimeinen on näistä pahin. Se vie jalat alta. Totaalisesti. Alkuvaiheen into ja palo, hyvä olo, vaihtuu aina omaksi vastaluvukseen. Kympistä ei putoa nollaan, vaan miinus kymppiin.
Onko niitä myös sellaisia suunnitelmia, jotka toteutuvat? Sellaisia, jotka tuntuvat hyviltä vielä jälkikäteen? Voiko olla niin, että lopussa todella kiitos seisoo? Pitkälti olen tullut siihen tulokseen, ettei parane liikoja suunnitella. Jos jotain tekee, niin tekee sen extemporee, eikä odota sen kestävän tuntia pidempään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)