Minä olen taistelija, ihan varmasti. Aina ei siltä tunnu. Kun katsoo vain toisella silmällä, siltä ei useinkaan tunnu, vaan päinvastoin, näkee olevansa luovuttaja. Sillä silmällä minä näen, miten olen antanut periksi monessa. Useasti lakannut yrittämästä, tai jättänyt yrittämättä kokonaan. Alisuoriutunut.
Kun avaa toisenkin silmän, saa tarkemman kokonaiskuvan. Sillä silmällä näkee, miten olen totaalisesti maahan romahtaneena, murtuneena, lyötynä, hulluuden rajamaillakin, sitkeästi jatkanut elämistä. En ole koskaan lyönyt lopullisesti hanskoja tiskiin. Veriset ikenet irvessä olen kiskonut itseäni pitkin puulattiaa. Hilannut ruhjottua mieltäni kohti oviaukosta loimottavaa valoa. Tai kohti hämärän nurkan suojaa, vetämään henkeä ja huohottamaan, miten milloinkin.
Minun taisteluni ovat sisäisiä. Minä käyn taisteluni omia paska-aivojani vastaan. Ne ovat salakavalat kuin piru. Ne puhuvat minulle omalla äänelläni. Asettuvat tielleni kaikessa. Kun ikuista taistelua itseään vastaan, jäävät ulkoiset haasteet helposti vähemmälle huomiolle. Ja silti, minä olen selviytynyt myös tässä toisessa maailmassa, joka on itseni ulkopuolella.
En kirjoittanut kuutta laudaatturia, enkä edes selvinnyt lukiosta, mutta minä piru vie suoritin AMK tutkinnon. Minä en ole lääkäri, enkä insinööri, yrittäjänäkään en menestynyt, mutta minä piru vie olen haasteistani huolimatta aina saanut töitä, ja onnistunut elättämään itseni. Minulla on sangen puutteelliset resurssit toimia ihmissuhteissa, mutta silti vaikeimpinakin aikoina, minä olen selvitytynyt jos jonkinlaisten ihmisten seassa.
Luoja - tai ainakin minä itse tiedän, että olen ollut elämässäni väsynyt, ahdistunut, masentunut ja juuneimit, mutta kaikesta minä olen selvinnyt, ja tässä olen. Kun vähänkin helpotta, olen hetikohta lyömässä isompaa vaihdetta silmään.
Minulla on oma perspektiivini, mutta turha minun on tulla itselleni sanomaan, etten olisi taistelija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)