Alkuun vielä teeskentelee itselleen olevansa sittenkin kelvollinen, ehkä väliaikaisesti vähän vajavainen, mutta pian entistä ehompi. Uskottelee, että on joku pävevä ja väliaikainen syy. Niiden ihmisten näkeminen, jotka tuntuvat pärjäävän kaikessa, tuntuu iskulta vasten kasvoja. Sitä alkaa pysytellä etäällä niistä ihmisistä.
Kun itseensä ei pysty enää luottamaan, sitä luottaa enää yhteen, joka on niin lähellä, että näkee kaiken (ei, ei ole kyse jumalasta). Sekin osoittautuu virheeksi, luottamus perusteettomaksi, ja itse todistetusti riittämättömäksi.
Lopulta häpeä muuttuu krooniseksi. Pysyäkseen poissa muiden näkyvistä, ihminen sen sisällä alkaa lymytä varjoissa. Todelliset kasvot peittävä naamio kasvaa kiinniä ihoon. Jossakin vaiheessa sitä huomaa tulleensa varsin kauas siitä esiintymistä ja esillä oloa rakastavasta ihmisestä, joka ei epäröinyt puhua yleisölleen, ottaa tilannetta haltuun ja johtaa joukkoja. Aikaa myöden vakuuttuu siitä, ettei mtään entistä ehompaa ole odotettavissa.
Kun häpeä, arvottomuus ja niiden pelko imevät ilmasta kaiken hapen, sisimmässä palava tuli sammuu. Jäljelle jää noidankehää verkalleen pyörivä kitkerä savu, käypäisenä hoitonaan virtuaaliseen todellisuuteen hukutettu tietoisuus, sekä sokeri.
Mikään edellisessä ei kuitenkaan ole oleellista. Merkityksellisempää on vastaus kysymykseen siitä, mihin häpeä päättyy?
Se päättyy kallonkutistajan penkkiin?
VastaaPoistaEhkäpä sekin on vaihtoehto. Olen tosin menettänyt uskoni kallonkutistajiin, noin omalla kohdallani. Faktahan on, että kaiken joutuu kuitenkin tekemään, päättämään ja ajattelemaan itse, eikä mikään ammattilainen ole edes apuna, ellei ole todella pahassa jamassa.
VastaaPoistaOn muuten tylsää, ettei näitä(kään) julkisia palveluita oikein saa virka-ajan ulkopuolella. Silloin, kun työssäkäyvällä ihmisellä olisi aikaa käydä jossain asioilla. Työt ensin, ja asiat sitten.