Lääkärin unelmat

No, myönnetään. Vähän tuli harhaan johtava otsake. Kävin kuitenkin tänään lääkärissä, ja lääkkeen annostusta kasvatettiin. Nyt menee venlafaxinia 225 mg päivässä.Oikeastaan tuli itsellekin vähän yllätyksenä, miten olikin aika rikki, kun kun alkoi asioita oikein miettimään. No, toivottavasti lisämillit auttaa.

Sain mietittäväkseni myös mahdollisen "diagnoosin". Vanhojen ja uusien unelmien välitila. Toisin sanoen olen ehkä luopunut aiemmista unelmistani, enkä ole (vielä, sanoi lääkäri optimistisesti) löytänyt uusia tilalle. Joo, voihan se olla noin. Niin tai näin, ajattelin asiaa veivata ees ja taas.

Ainakin olen tietoisesti opetellut pois kaikista unelmiin rinnastettavista asioista. Vai onko muka mitään järkeä jahdata sellaisia asioita, joita ei kuitenkaan voi saada, tai joiden hintaa ei ole valmis maksamaan. Tuloksenahan on silloin lähinnä pettymyksiä ja jatkuvaa kipuilua. Tärkein elämässä selviytymisen ohjeeni on viimeiset vuodet ollut kaikkien tulevaisuutta koskevien suunnitelmien, ajatelmien ja toiveiden välttäminen. Pessimisti ei pety junou.

Olen vähän kuin levottomien lentävä mainoslause: "kun mikään ei tunnu miltään". En osa nauttia pienestä. Jos vaikka katsoisin ilotulitusta, tuskin pitäisin sitä kovin ihmeellisenä tai riemastuttavana. Tai no, jos näytös olisi sellaista mittakaavaa kuin Gandalfilla Konnussa, niin ehkäpä sitten.

Toinen oleellinen seikka liittyy kokemuksen vaikutusaikaan. Minulle harvoin käy niin, että jokin kokemus antaisi voimaa tulevaisuuteen. Huonoimmassa tapauksessa se vain korostaa kontrastia harmaan arjen ja satumaisen juhlan välillä, niin että arki tämän jälkeen tuntuu entistä mitättömämmältä. Hyvin virkistävää, eikö totta?

Ja entäpä ihmiset. Se on minulle erityisen vaikea laji, sillä olen hyvin "nirso" ihmisten suhteen, tai lähinnä sen suhteen, ketä olen valmis päästämään lähelleni. Ensinnäkin on uhkaavuustekijä. Aggressiivisilla, uhoavilla ja määrätietoisilla ihmisillä harvoin on mahdollisuuksia. Tai siis minä en koe olevani riittävän turvassa heidän kanssaan. Tosikot ovat vaikeita, sillä oma olemiseni rakentuu hyvin paljon huumorille, vieläpä hieman eriskummalliselle sellaiselle. Hyvin menestyneet ovat haastavia, sillä koen heidän seurassaan itseni epäonnistuneeksi ja arvottomaksi.

Parhaiten tulen toimeen hieman ei-itsetietoisten naisten kanssa, joilla on reippaan puoleinen huumori, suhtautuvat elämään melko kevyesti, mutta vakavasti, ovat vähän hulluja, ei blondeja, ja ennen kaikkia sinkkuja. On mahdotonta olla luontevasti seurustelevan naisen kaveri, ja kun tämä saa lapsia, hän ei vain voi enää olla yksi jätkistä. Toki käy myös mies, joka osuu suunnilleen samaan määritelmään.

Keskustelu. En jaksa toistaa itseäni, tai että muut tekevät sitä. Yleissivistykseni on heikon puoleinen, joten tietopohjaisissa keskusteluissa jään seinäruusuksi. En jaksa antaa tyhjentäviä vastauksia muodollisuuksiksi kokemiini kysymyksiin.  En oikein keksi mitään sanottavaa. Kaikin puolin olen huono seuramies. Olen aiemminkin sanonut, että sosiaalisuuteni on hyvin passiivista. En voi mitään sille, että olen tällainen kummajainen, en minä tahallani.

Ihmisissä on myös toinen puoli. Ne joihin koen samaistuvani voimakkaasti, joihin koen vahvaa yhteyttä. Nämä ihmiset ovat lähes poikkeuksetta naisia (anteeksi vain miehet, luulen, että minulla on vähän vaikeuksia rakentaa luottamusta miessukupuoleen, mikä saattaa johtua menneisyydestä, tai olla johtumatta). No, miten helppoa perheellisen miehen on rakentaa läheistä yhteyttä sinkkunaiseen?  No, eh, jos meinaa vielä kotona asua niin... ei nyt ihan mahdottoman hyvät.

Yhdessä vaiheessa koin valtavan voimakasta yhteyttä Maija Vilkkumaahan tämän musiikin ja lavaesiintymisen vuoksi. Ja, no, onhan Maija ihan söpökin, tavallaan. Ja miten todennäköiseksi voimme arvioida tämän yhteyden vastavuoroisuuden asteikolla yhdestä kymmeneen. Ainoa ihminen, jonka koin ymmärtävän minua, ilman, että tarvitsee edes kertoa, on verrannollinen lähinnä sarjakuvahahmoon. Jes!

On minulla kyllä ollut kavereita - hyviäkin. Lapsuuden ja nuoruuden ajoilta on vähän eri aikakausilta kavereita, joiden kanssa on aikanaan oltu kuin paita ja perse - erottamattomia. Vaikka ne ajat muuten olivat varsin kipeitä ja kriisintäyteisiä, kaipaan suuresti tuota yhteyttä. Ymmärrän todella hyvin, miksi nuoret ajautuvat jengeihin. On ihan mieletöntä kokea kuuluvansa johonkin, ja että kaveri seisoo vierelläsi tarvittaessa viimeiseen hengenvetoon. Huomaathan rakas lukija, että taaskaan en yhtään ylimitoita ihmissuhteisiin liittyviä toiveitani. Vain viimeiseen hengenvetoon, anytime. Tässä joukossa oli muuten paljon poikia ja nuoria miehiä, mutta opiskelujen alkaessa etäisyys kasvoi niin elämäntyylillisesti kuin kilometreissäkin.

Sitten myöhemmin kuuluin tiiviiseen porukkaan, josta tuli internaattiopiskelun myötä kuin toinen perhe. Ihmiset kuitenkin valmistuivat, ja tytöille kävi niin kuin aina, menivät naimisiin ja saivat lapsia.

Tällaiselta sekavalta pohjalta pitäisi siis yrittää jotain unelmia rakentaa. Ei taida tulla ihan yksinkertainen urakka.