Kevät, se on syntymisen aikaa. Alkaa paljon sellaista, mitä on pitkään odotettu. Eläimet saavat poikasia. Muuttolinnut palaavat, ja ilma täyttyy niiden laulusta. Harmaa luonto muuttuu värikkääksi. Kaikkialla kuhisee elämä. Se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä olla niin lähellä jotain kaunista. Jotain, mitä on odottanut ja toivonutkin. On helppoa hengittää.
Kesän mittaan ensivihreä tummuu. Kukinnot muuttuvat siemeniksi ja poikaset kasvavat suuriksi. Elo-syyskuussa ilmassa on lopun alkua. Kukat lakastuvat, linnut muuttavat takaisin etelään. Väriloisto muuttuu hiljalleen harmaaksi, kesän lämpö talven kylmäksi, valoisat yöt pimeiksi päiviksi.
Toisille talvet eivät ole vaikeita, joillekin jopa tervetulleita. Minulle talvi on ylimenokausi, matkalla kohti uutta kevättä. Kaikki ei kuitenkaan ole kadonnut. Talven pimeys tuo esiin kuun ja tähdet. Avaruus on kaunis, vaikka onkin kaukana. Jäljellä ovat myös ne arkiset linnut - varikset ja harakat, joita kesällä ei huomannut. Tallessa on havupuut, jotka tuovat maisemaan vihreää. Niissä ei ole kauniita kukkia keväisin, eivätkä ne hehku väriloistossaan syksyisin. Ne kuitenkin ovat tasaisesti vihreitä.
Syksy ja talvi tulee joka vuosi yhtä varmasti. Kesä päättyy aina. Ja talven jälkeen koittaa uusi kevät. Silloin voin taas nauttia uuden alun onnesta. Kesällä paistatella lämmössä. Talven tullen selata valokuva-albumia kesän touhuja muistellen. Voin imeä itseeni elämää havupuista ja nauraa harakoiden kanssa. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.
Minä itsekin olen kiertolainen. Tulen ja menen, aloitan asioita, lopetan toisia. En ole ikuisesti stabiili. En edes ole havupuu, vaan tuulessa heiluva kesäheinä. Nyt olen tässä - syksyllä lehmän syömä lantaläjä. Elämässä kaikki kiertää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)