Tulin tänään katsoneeksi uudessa valossa avainta, joka on lojunut pöydällä jo pitkään. Tästä vinkkelistä katsoen, se näyttäisi sopivan pandoran lippaaseen, oman pääni salaisuuksien kammioon. Se voisi selittää kerralla monta asiaa.
Lapsena kävelin usein kouluun, pitkin metsien ja peltojen reunustamaa soratietä (ei, tämä ei ole traumatisoituneen elämäni lähtökohta). Matkalla juttelin paljon kavereilleni. Kävimme pitkiäkin keskusteluja useista päivän polttavista asioista. En kylläkään muista menivätkö ne sitten koskaan todellisuudessa samalla tavoin. Kyse ei ollut mistään mielikuvituskavereista, vaan oikeista kavereista, jotka vain eivät olleet paikalla. Sen parempi, sillä näin heidät sai reagoimaan haluamallani tavalla. Saatoin myös kokeilla useita vaihtoehtoisia lähestymistapoja.
Minulla on hyvä mielikuvitus, ja olen taitava luomaan mielikuvia. Pystyn luomaan kuvitelmista niin eläviä, että ne ovat täynnä tunteen paloa. Tämä ei tarkoita sitä, etten ymmärtäisi todellisuuden ja mielikuvituksen eroa, että olisin psykoottinen ja harhat ohjaisivat elämääni.
Tarkoitan sitä, että rakennan tulevaisuudesta päässäni pieniä elokuvia. Käsikirjoituksillani on taipumus olla hyvin mahtipontisia. Joko tragedioita tai toisessa ääripäässä sankaritarinoita. Tunnetilani ohjaavat elokuvan juonta ja henkilöhahmojen luonnetta. Vastaavasti myös rakentamani mielikuvat - tai pilvilinnat, kuten olen tavannut niitä kutsua - vaikuttavat puolestaan tunnetiloihini.
Tämähän on sinänsä harmitonta, ja sitäpaitsi sankaritarinoista saa valtavasti energiaa, ja asiat tuntuvat hienoilta ja helpoilta. Kuitenkin juuri tämä aiheuttaa minulle ongelmia. Suhteessa ympäröivään maailmaan ongelmalliseksi muodostuu se, että näyttelijät eivät yleensä joko ole lukeneet käsikirjoitusta, tai sitten heillä on siitä ihan oma versionsa. Lopputulema kuitenkin on, että täydellisen mahtava visioni vesittyy - tai pilvilinnani romahtaa, kuten olen tavannut sanoa. Mitä täydellisempi unelma ja mitä pidempään se on säilynyt hengissä, sen suurempi romahdus todellisuuden jyrätessä kuvitelmat alleen.
Toisaalta, kun maalaan tragediaa, se todella on läpitunkevan synkkää. Todellisuus ei kaikessa dramaattisuudessaan yleensä yllä ihan sille tasolle, mitä siltä odotan. Ei räiskyviä tunteita, ei pakahtumista, ei veriveljiä, suurta draamaa, eikä sankaritarinoita, patarumpuineen ja viulusektioineen. Todellisuus on kotivideokameralla kuvattu leikkaamaton koko illan tarina papan 80-vuotisjuhlista.
Erityisen haasteellista tämä on kuitenkin suhteessa itseeni, sillä en voi luottaa aivoitusteni alkuperään. Analysoidessani joitakin aivosolujen liikahduksia yhdistettynä limbisen järjestelmän muljahduksiin, pystyn luomaan niistä hyvin vaihtelevia tulkintoja, jotka kaikki voisivat olla ihan yhtä tosia. Mihin siis uskoa? Mitä olen kyhännyt kokoon rakentaen toimivan draaman kaaren ja kauniita kielikuvia? Mikä on minussa olevaa ainesta, joka todella liittyy käsillä olevaan asiaan?
Ehkäpä mietin sitä ensi yönä, jos en saa unta.
Tässä itseasiassa on loistava esimerkki siitä, mistä puhun:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)