Ahdistus, tuo sielun alivuokralainen, joka tunnollisesti huolehtii vuokransa maksamisesta. Se ottaa tilansa siellä, missä se on otettavassa. Se huomaa aina tilaisuutensa. Se viettää aikaansa umpikujien pimeillä perukoilla. Parkkeeraa itsensä poikittain keskelle tietä, ja on suunnattoman vastahakoinen päästäämään ohitseen. Se imee hapen ilmasta. Vapaaksi päästyään se paisuu kuin pullataikina, kunnes paine muodostuu niin suureksi, että kappaleiksi räjähtäminen tuntuu vääjäämättömältä seuraukselta. Heti sen jälkeen, kun on ensin saanut järjen puserrettua päästä ulos.
Se nauttii ristiriitaisuudesta ja rakastaa paineita luovia odotuksia. Epätietoisuus on sen paras ystävä. Se väijyy liikahtamatta rämeisellä suolla leijuvan hernerokkasumun suojissa. Siellä siitä on vaikea saada otetta. Se ei tunnu olevan erityisesti missään, ja samalla se tuntuu olevan kaikkialla. Sen voima on kuitenkin näennäistä. Sitä ei tarvitse, eikä kannata pelätä. Se saa olon tuntumaan paskamaiselta, mutta muuhun se ei kykene. Sitä täytyy ottaa kädestä, ja hymyillä lempeästi. Tule vain, en pelkää. Silloin se menee hämilleen ja menettää otteensa. Se ei myöskään pidä siitä, että pannaan tuulemaan. Tuuli saa sumun haihtumaan. Lihakset pumppaavat sen painetta ulos kehosta.
Se ei suostu muuttamaan, vaan vetäytyy pimeään huoneeseensa uinumaan. Sen uni on valpasta kuin koiralla. Se odottaa uutta merkkiä, sitä jotakin, joka kutsuisi sen pois piilostaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)