Maailma meidän allamme. Kokemamme elämä. Kuin suuri harmaa kivi. Kuin massa, vailla ymmärrettävää muotoa. Sen äärellä astelee ihminen, kuin kuvanveistäjä, tutkimassa raakamateriaalia. Hahmottelemassa visiota, näkyä tuon lohkareen sieluun, sen sisimmän olemusta. Alussa, raakana ja tutkimattomana, se pitää sisällään kaiken; kenties sarvipäisen tulta syöksevän lohikäärmeen, tai voikukan tuoksusta huumaisen kaniinin. Kaiken, eikä sittenkään mitään.
Veistäjän elämä on kiinnittyneenä tuon harmaan massaan värähtelyyn. Sen ujosti ja vihjaillen kuiskailemiin, lähes huomaamattomiin vihjeisiin. Sen läpitunkevaan jyminään, jonka äänen paine tunkee vastustamattomasti läpi jokaisen solun, ja niiden välisen aineen. Tutkia kiveä, sen syitä, sen juonteita; tunnustella, raapia ja pala palalta murustellen etsiä kiveen kätkettyä muotoa. Miten tarkka tai epämääräinen onkaan lopulta hahmottuva kuva, ei se ole vielä mitään. Se ei ole yhtään todempi, kuin oli kiven aikaisempi muoto. Ei sen oikeampi, eikä sen todellisempi, kuin olisivat ne muut, jotka olisivat vaihtoehtoisten veistäjäin kosketuksesta piirtyneet.
Vasta silloin tulee muodosta totta. Vasta silloin, kun toiset kädet tutkivat hyväillen sen pintaa. Vasta silloin, kun toinen katse pyyhkii sen ääriviivoja, erottaen toisistaan siihen kuuluvan, ja kuulumattoman. Vasta silloin siitä tulee todellisuutta, kun toinen äänensä soinnilla herättää elottoman henkiin. Vasta sillä henkeäsalpaavalla hetkellä, voi kivestä syntyä lohikäärme. Ja juuri silloin saa lohikäärme siunauksen, tulla osaksi olevaa maailmaa. Kun kaksi kosketusta ja kaksi katsetta, tulevat tällä tavoin yhteen, on se kenties kauneinta, mitä kaksi mieltä voivat koskaan yhdessä tehdä.
Tässä on minun sieluni ja vereni, sinun eteesi vuodetettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)