Seeking for ExtraOrdinary

Kaikenlainen erityisyys herättää mielenkiintoni ja arvostukseni. Jollakin tapaa erityiset persoonallisuudet, omalla tavallaan erityislahjakkaat tai ajattelultaan partaveitsen terävät. En ole erityisen nirso sen suhteen, että lahjakkuuden tai erityisyyden pitäisi olla jotenkin yleisesti arvostettua. Osan arvostaa vaikkapa poikkeuksellisen nerokasta kyynisyyttä. Akrobaatteja, muusikoita ja muita esiintyviä taiteilijoita. Osaan arvostaa poikkeuksellisia hyvyyden tekoja, kuten poliisimiestä, joka osti kodittomalle kengät.

Televisiossa suosikkejani ovat esimerkiksi deduktiivisen päättelyn mestari, Consulting Detective Sherlock Holmes. Luther sarjan äärimmäinen etsivä John Luther, sekä hänen rikollinen ja sosiopaattinen kumppaninsa Alice Morgan. Tai Leonardo da Vinci sarjasta Da Vinci's Deamons. Kaikki luonteeltaan rosoisia, käytökseltään epäsovinnaisia, mutta erittäin älykkäitä. Jollain tasolla koen pystyväni samaistumaan näihin hahmoihin. Heidän erikoisuuteensa. En useinkaan tunne sopivani normaalin ihmisen standardiin.

En pidä itseäni super-älykkäänä. Toisinaan suorastaan täytenä idioottina. Silti välillä tunnen, että ajattelussani olisi potentiaalia, jos minulla vain olisi kyky hyödyntää sitä täysimittaisesti. Jos olisi pitkäjänteisyyttä ja rohkeutta ja määrätietoisuutta. Jos en rämpisi henkisessä siirapissa. En ole superlahjakas missään, vaikka tunnun oppivani loogisten asioiden alkeita kohtuullisen helposti. Usein olen melko pettynyt ja turhautunut itseeni. Siihen, etten yllä sellaiselle tasolle, jota itseltäni odotan, jota osaisin arvostaa ja johon toisaalta parempina aikoina näkisin itsessäni potentiaalia. Toisinaan koitan kosiskella itsenä arvostamaan itseäni sellaisena, kuin olen. Ajoittain se onnistuukin, kunnes vaativuus ja jonkinlainen kunnianhimo astuvat esiin, ja päätän yrittää tulla paremmaksi. Osittain korkeissa odotuksissa on varmasti kyse myös turhamaisesta pyrkimyksestä saavuttaa toisten ihmisten arvostusta ja ihailua. Ja vielä epävarman ihmisen tarvetta ulkoa tulevalle oikeutukselle omalle elämälleen ja olemassa ololleen. Ehkäpä myös haluaisin päästä mukaan siihen joukkoon, jota itse arvostan, ja johon jollain tavalla samaistun. Tosin koen itseni siihen täysin riittämättömäksi.

Jonkinlainen erityisyys on vaatimus pääsystä sisäpiiriin. Tiukkaan ytimeen. Sen jälkeen kun lakkasin lapsena olemasta alati ilman kavereita kotona, siis lähinnä koulun alkamisen myötä, olen jollain tapaa kokenut kuuluneeni siihen oman ympäristöni ytimeen. Alakoulussa sen takasivat urheilullinen lahjakkuuteni ja varmaan myös fyysinen ulkoinen habitukseni. Yläkoulussa siihen taisivat johtaa boheemi hulluuteni ja taipumukseni koomikon rooliin. Peruskoulun jälkeen filosofinen luonteenlaatuni. Ammattiopinnoissa paneutumiseni ja kunnianhimoni tietylle sektorille. Ansaiten saavutettu arvostus siinä, mitä tein. Eittämättä taustalla on ollut esikoiselle tyypillinen luontainen taipumus johtajuuteen, voimakas empaattisuus ja ylenpalttinen mukavuus.

Sen jälkeen alkoikin alamäki. Aloin panostamisen sijaan alisuorittaa. Olin yhä useammin masentunut ja ahdistunut, mitä olin toki ollut myös lapsuuden ja nuoruuden aikoina. Kadotin uskon tulevaisuuteen. Lakkasin odottamasta elämältä muuta kuin sen päättymistä. Ajauduin ulos ytimestä. Joko minussa tapahtui jotain, ja/tai sitten saavutin jonkin sellaisen rajan, josta en enää päässyt yli. Ehkä minulle kuvaavaa on se, että paras juoksumatkani oli 40 metriä. Räjähtävä lähtönopeus, mutta riittämätön huippunopeus. 

Nyt en oikein tiedä, kumpaan suuntaan pitäisi pyrkiä. Pitäisikö sinnikkäämmin yrittää saavuttaa jotakin, vai ennemmin päästä paremmin sinuiksi keskinkertaisuuden kanssa. Ehkä molempia.