Mark

Olipa kerran eräs tapaus vuosien takaa. Työni vuoksi olin paljolti liikkeellä, ja erään pitkänpuoleisen päivän jälkeen palkitsin itseni hyvällä ruualla ennen kotimatkaa. Seuraavat tapahtumat sijoittuvat kyseiseen ravintolaan.

Söin pitsaani odotellessa salaatteja, kun ravintolaan rantautui mies. Kiinnitin siihen erityistä huomiota, koska ravintolassa oli paljon ihmisiä, eikä vapaita pöytiä ollut. Olin jo hetken ollut tietoinen tuosta, sillä istuin yksin sen kokoisessa pöydässä, että se olisi todennäköinen valinta henkilölle, joka tarvitsisi reviirin itsensä ravitsemista varten. Ihmisten käyttäytyminen on tietyissä tilanteissa kaiketi melko ennustettavaa, koska pöytäni ääreen asteltuaan vastatullut kysyi, olivatko pöytäni paikat varattuja.

Takkinsa ja sateenvarjonsa aseteltuaan, ja istuuduttuaan hän selitti, ettei tarkoittanut olla kohtelias, vaan oli tosiaan ollut epävarma siitä, olisiko minulla seuraa. Jatkaen sitten, että halusihan hän tietysti olla kohteliaskin. Tapanahan on kysyä niin muodon vuoksi, vaikka olisiki asiasta varma, mutta hän ei ollut. Reaktiotani odottelematta hän alkoi mustiin housuihin ja valkoiseen paitaansa sonnustautuneena tutkia ruokalistaa, hyvän aikaa aprikoiden eri vaihtoehtojen välillä.

Hänen oli kuulemma usein vaikea päättää. Jokin saattoi vaikuttaa houkuttelevalta, mutta toisaalta ei ollut varma jäisikö siitä nälkäiseksi. Toiset vaihtoehdot hän tiesi kokemuksesta hyviksi, mutta oliko järkeävää pitäytyä aina vain vanhoissa tutuissa vaihtoehdoissa. Jonkin uuden kokeileminen voisi olla avartavaa. Olin juuri saanut oman pääruokani, ja kehuin sitä maukkaaksi. Riittoisakin se näytti olevan. Hän ehkä kokeilisi sitä toiste, koska ei halunnut antautua ohjailtavaksi. Ehkä hän nyt kuitenkin ottaisi sitä samaa, mitä aina yleensäkin. Sehän oli tavallaan osa hänen identiteettiään, ja oli tärkeää olla rehellinen itselleen.

Tilauksensa tehtyään mies kertoi tulleensa ravintolaan kävellen. Kuulemma oli melkein päättänyt tulla bussilla - tultuaan yht'äkkiä ajatelleeksi, halusiko hän kävelemällä välttää epävarmuutta, jota koki vieraan kaupungin julkista liikennettä kohtaan. Olisihan hyödyllisempää tutustua siihen nyt kun kerran oli mahdollisuus. Epävarmuuskin olisi kasvattavampaa kohdata kuin väistää. Toisaalta, käveleminen olisi hyväksi terveydelle. Taivas kylläkin näytti pilviseltä, ja olisi kurjaa istua ravintolassa läpimärkänä, jos vaikka sattuisi sade yllättämään. Niinpä hän oli käynyt ostamassa kaupasta sateenvarjon.

Uuden pöytäseurueeni poistuttua valikoimaan itselleen salaattia, täytin pöytään syntyneen tilan pohtimalla hänen luonteenlaatuaan. Mieleen tuli toimistossani oleva huumorikaupan kapine, Decision Maker nimeltään. Sen metalliselle alustalle asetettavat neljä eri väristä magneettia edustavat vaihtoehtoja. Niiden yläpuolelta rautalangasta roikkuva toinen magneetti tönäistään liikkeelle kuin kellon heiluri. Se saattoi poukkoilla hyvinkin pitkään eri vaihtoehtojen välillä, ja ponkaista aivan uuteen suuntaan juuri, kun näytti jo pysähtyvän osoittamaan jonkin vaihtoehdon valituksi.

Saamani seuralainen osoittautui varsinaiseksi, monologeja pitäväksi pohdiskelijaksi, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, että joku hän hoiti puhumisen. Viimeisteltyään pääruokansa ja minun jo juodessa jälkiruokakahviani, mies kaivoi kassistaan kynän, ja paksun kirjan. Hän oli ostanut sen lahjaksi lukioikäiselle tyttärelleen. Tyttären nimi oli Dot, kuulemma lyhennys Dorothystä, jos ihmettelin. Kirja puolestaan esitteli itsensä Sofian Maailmaksi. Dot, josta mies puhui hyvin lämpimään sävyyn, oli kuulemma tyypillinen nuori aikuinen, jolla oli oikeat vastaukset kaikkeen. Muistelin itseäni sen ikäisenä, ja nyökkäilin myöntyvästi. Tyttärensä isä ei kuitenkaan ollut aivan varma, halusiko lopulta antaa tyttärelleen sellaista lahjaa. Kirja käsitteli filosofian perusteita romaanin muotoon kirjoitettuna, ja sen myötä hänen varsinainen lahjansa tyttärelle olisi kyky ihmetellä ja kyseenalaistaa maailmaa. Ihailtava kyky jonka myötä hän kuitenkin saattaisi samalla tulla syösseeksi oman lapsensa nykyisestä määrätietoisuudestaaan ikuiseen epävarmuuteen. Se oli iso valinta.

Aloin tehdä lähtöä, ja mies, joka ei tarkoittanut olla kohtelias, vaan oikeasti myös tarkoitti sitä, kiitti seurasta, ja sanoi, että oli ollut mielenkiintoista tavata. Minäkin tarkoitin sitä. Takkiin sonnustauduttuani hän vielä ojensi kätensä. Hänen nimensä oli Mark. Vastasin tervehdykseen, ja poistumiseni ravintolan tunnelmasta kilautti oven kelloa merkiksi siitä, että vierailuni oli päättynyt. Astellessani sateen kastelemalla asvaltilla, en voinut mitään hiema vinolle hymynkareelle, joka väkisin pyrki kasvoilleni. Kuinka sattuva nimi miehellä, jonka olemassaolo tuntui perustuvan pelkille kysymyksille.