Se tunne, kun ei jaksa keskittyä lukemiseen, eikä ajattelemiseen. Kun pitäisi mennä tupakalle ja lepuuttaa aivoja, mutta ei polta. Kun pää turpoaa keskittymisestä, ja olo on kuin liian pitkään hengitystä pidättäneellä.
Se tunne, kun näkee jotain pakahduttavan ihastuttavaa, joka kuitenkin tuntuu olevan itseltä niin kertakaikkisen tavoittamattomissa. Kun tuntee olevansa eläintarhan leijona, joka kaltereidensa takaa tarkkailee viereisen aitauksen antilooppia. Eikä tässä nyt olla mitään gasellia jallittamassa, vaan ihan toisenlaisista yhteyksistä on puhe. Toisenlaisesta kauneudesta. Osaamisesta. Luomisesta. No, tottakai myös niistä ihmisten välisistä yhteyksistä.
Sanokaa joku, mitä minä haluan. Mikä minulle on sen arvoista, että sen vuoksi kannattaa pinnistellä ja ponnistella. Mikä on enemmän kuin tyhjänpäiväistä. Jollain tapaa merkittävää, ja vieläpä saavutettavissa. Mihin minä uskon. Sanokaa kuka minä olen, ja mitä minä haluan.
Se tunne, kun sydämessä on pahoja rytmihäiriöitä ja hengitys kulkee putkea pitkin koneeseen. Kun ei oikeasti ole elossa, vaikka elintoiminnot on turvattu. Kun potilasta pidetään koomassa, etteivät aivot vahingoittuisi. En ole lääkäri, enkä minä näistä asioista mitään ymmärrä.
Ja sekin tunne, kun on uponnut ja saappaistaan kiinni juuttunut johonkin luovuttamisen ja yrittämisen välimaastoon. Ja siinä sitten nykii ja tärisee kuin mikäkin bugaava tietokoneanimaatiohahmo. En kylläkään ole mikään koodaaja, enkä minä siitä paljoa tiedä.
Ja vielä se, kun on rautatiekiskoille unohtunut junan akseli ruosteisine pyörineen. Ja pitäisi muuttua sekä veturiksi, että hiilivaunuksi. Ottaa asemalta kaikki kyytiin ja tarjoilla ravintolavaunussa ruokaa ja juomaa. Tarkastaa, onko liput ostettu ja hymyillä. Vaikken minä mikään junailija ole, enkä ole sellaisesta kovin hyvin perillä.
VastaaPoista