Shame On Me

Häpeä on hankala tunne. Yhdessä syyllisyyden kanssa se on toki erittäin tarpeellinen silloin, kun jokin on väärin tai itse on tehnyt jotain väärin. "Väärin" ei tietenkään ole absoluuttinen asia, joten ei nyt mennä tarkemmin siihen, milloin häpeän on tarpeen. Tietysti olisi hyvä, jos ei milloinkaan, mutta hei - kukkakaan ei ole täydellinen. Toisaalta ei olisi suotavaa, että ihminen alati häpeää itseään.

Häpeä tarkoittaa muurien rakentamista itsensä ja ympäröivän maailman väliin, jottei kukaan näkisi, miten viallinen itse on. Se tarkoittaa yrittämisen välttämistä erehtymisen pelossa. Se merkitsee itsestään luopumista ja minuutensa kellariin lukitsemista. Piiloutumista peilin taakse niin, että toiset näkevät vastaantulijan sijaan itsensä.

Mikään ei kuitenkaan auta, sillä häpeän piinaamasta ihmisestä tulee varautunut ja epäaito. Sellainen, jossa on jotain pielessä. Tuo ei ole sitä, mitä esittää olevansa. Jostain syystä ihmiset yleensä olettavat, että jos joku piileksii, hän pyrkii yllättämään uhrinsa ja vahingoittamaan tätä. Ihmiset pysyvät varmuuden vuoksi hieman etäällä. Varjoissa pysyttelevälle se taas on kiistaton todiste siitä, että hänestä ei todellakaan pidetä. Joukkoon, tai laumaan kuuluminen kuitenkin olisi yksi ihmisen keskeistä tarpeista.

Miksi siis pitää ihmisen jatkuvasti hävetä itseään? Meidät on siihen opetettu. Jo ihan pienestä, usein myöskin vanhemmalla iällä. Jos on aina saanut kuulla olevansa väärässä, tai vääränlainen, niin miten sitä voisi jotain muuta itsestään uskoa. Osasta tulee alistuneista. Toiset taistelevat sitä vastaan, ja yrittävät kaikin tavoin todistaa, itselleen ja maailmalle, olevansa hyviä ja oikeassa. Kolmannet pääsevät irti häpeästä. He oivaltavat joko itse, terapeutin, tai läheisten ihmisten avulla olevansa ihan yhtä arvokkaita ja oikeanlaisia ihmisiä kuin toisetkin.  Ettei heidän oikeutensa elää ja olla olemassa, ole riippuvaista muiden hyväksynnästä ja mielipiteistä.

Hetkinen - eikö muiden mielipiteistä siis tarvitse välittää? Voinko olla oma itseni riippumatta siitä, miltä se muista tuntuu, tai mitä muut siitä ajattelevat? Jos saan olla oma itseni, pitääkö minun silti muuttua jollakin tapaa toisenlaiseksi? En tietenkään voi tehdä mitä tahansa, mutta onko näitä kahta asiaa mahdollista repiä täysin erilleen toisistaan; olemustamme ja tekemistämme? Ratkaisut ovat helppoja narsistille, joka paskat nakkaa muista. Ne ovat helppoja myös alistujille, jotka aina tekevät, kuten muut tahtovat. Siinä välillä tasapainoilu on paljon haastavampaa.