Lähestyn tällä kertaa ajatuksillani inspiroitunutta ja motivoitunutta mieltä. Ajatusta siitä, että jokin on riittävän mielenkiintoista tehdäkseen siitä lopustakin vaivan arvoista. Varotoimenpiteenä vedän pohjiksi näkökulman siitä, että riman asettaminen epärealistisen korkealle johtaa suurella todennäköisyydellä toistuviiin pettymyksiin. Kaikki ei ole mahdollista, eikä itsestä kiinni. Ei siitäkään huolimatta, että pilvilinnakonsultit muuta väittävät. Sellainen näkemys oli muotia nousukaudella. Tämä odotusten överöinti on ollut omakin helmasyntini. Olen opetellut laskemaan rimaa siitä, mihin Jack Bauer on sen asettanut. Mies, joka käy vessassa vain etsimässä roistoja. Tästä teemasta kirjoitteli myös Maaret kallio blogissaan tänään.
Toinen puoli on sitten se, että keksii jonkin hyviä fiboja tai sisäistä paloa aiheuttavan asian - ja vieläpä ryhtyy sitten siihen. Joskus sekä keksimisen, että ryhtymisen tuottavat vaikeuksia. Osasyyllinen löytyy ajoittain elämän eteen vedetystä harmaasta verhosta, jonka läpi katsoen mikään ei näytä erityisen kiinnostavalta. Joko edellisestä, tai sitten vain luontaisesesta laiskuudesta johtuen monet asiat kariutuvat jo siihen, että niihin ryhtyminen aiheuttaa vaivalloisia valmisteluja tai ei-toivottuja sivuvaikutuksia.
Jonkinlainen energianlähde kuitenkin pitää olla, jotta juna kulkee. Olenkin oppinut hiukkasen pitämään kokkailusta. Hyvin vaatimattomissa raameissa, mutta kuitenkin. Koitan oppia olemaan ihan tyytyväinen siihen, että taivaallisesta ruokaohjeesta syntyy jotenkuten välttävä annos, vaikka sen valmistamiseen meni kaksi tuntia, (syömiseen viisi minuuttia), ja likaisia astioita syntyi tiskiksi asti. Kun toisaalta herkullisen annoksen jogurttia ja mysliä olisi kyhännyt kasaan puolessa minuutissa. Ei kuitenkaan ole ihan helppo inspiroitua siitä, että parin tunnin harhailun, yhtä pitkän paikallaan kököttämisen, sekä tunnin tai parin tietokoneella nökötyksen jälkeenkin kamerasta saa edelleen ulos lähinnä pelkkää kuraa, ja mahdollisesti joskus yhden harrastelijalle kelvollisen otoksen.
Jotenkin motivoitumisen ja inspiroitumisen kanssa tilanne on sellainen, jossa toisaalta painaa kaikin voimin jarrua, ettei odottaisi liikaa. Ja toisaalta yrittää potkia vauhtia, ihmetellen miksei kelkka kulje. Mitenkä sitä oppisi nauttimaan matkasta, välittämättä niinkään päämäärästä. Vähän niin kuin autoillessa, jolloin tärkeintä ei tietenkään ole se, minne ollaan menossa, vaan se, että on pähkähullua seuraa, ja pysähdytään jokaisella huoltoasemalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)