Lisko Life

En juurikaan suunnittele tulevaisuutta. En juurikaan ajattele huomista. Varmaan siksi, etten juurikaan halua mitään. Mahdollisesti sen tähden, etten tiedä, mikä olisi haluamisen arvoista. Ehkäpä siksi en jaksa erityisemmin ponnistella saadakseni, mitä olen haluavinani. Ja siksi, etten juurikaan nauti toiveiden valumisesta hiekkaan, mikä edellisen kohdan huomioiden on todennäköinen lopputulos. 

Ehkä en siksikään ajattele tulevaisuutta, että se tuntuu toivottoman pitkältä. Yhdestä päivästä, tai viikosta, on huomattavasti helpompi kevyempi punnertaa läpi, kuin vuosikymmenistä. Koitan tehdä sen, mitä on pakko. Yritän löytää iloa siitä, mitä on. Otan vastaan sen, mitä saan, jos siitä ei voi kieltäytyä. Ryhdyn spontaanisti hankkeisiin, joista saa välittömän palkinnon, ja jotka voi toteuttaa parissa tunnissa, tai puolessa päivässä maksimissaan. Elämä on hetkissä. 

Reagoin vahvasti ärsykkeisiin. Elän tunteista. Ilotulitusten ja sukellusten hallinta vaatii tiettyä välinpitämättömyyttä. Tämän minussa elävän matelijan taitaa pitää parhaiten hallinnassa turta välinpitämättömyys. Kontrollin menettäminen tarkoittaa hallitsematonta paloa, joka roihuaa iloisesti, mutta imee nopeasti ilmasta kaiken hapen. Se tarkoittaa polttoaineen loppumista kesken lennon ja siitä seuraavaa mätkähdystä.

Luin aiemmin Keeliumin kertomuksia ammatillisen uransa suunnittelusta. Halusta tehdä työkseen jotakin tiettyä, ja tämän halun toteuttamiseksi tehdyistä toimenpiteistä. Sellainen on varmaan jossain määrin normaalia, mutta minusta ajatus tuntui lähinnä yliluonnolliselta ilmiöltä. Se oli jotenkin hätkähdyttävää. 

Jotkut siis tekevät aktiivisia reittisuunnitelmia elämänsä matkalle. Tietävät, minne ovat menossa, ja kaiken lisäksi vielä haluavat sitä. Melko hurjaa. 

Hölynpölytys Mix-Tape

Ennen oli C-kasetteja. Niille sitten tehtiin omia kokoelmia. Tai kuka pystyi, teki. Niitä sitten annettiin tyttöystäville. Rustattiin kansipaperit. Se oli uniikkia se. Ei ole sellaisia enää. Siinä on kadonnut suuri hienous maailmasta. 

Hiipisin tässä yhtenä päivänä, jalanjälkiä seuraillen. Ne johtivat blogin vanhemman sisällön äärelle. On jonkin matkaa tultu niistä hetkistä. On rakennettu teflonkuorta ja pukeuduttu foliohattuun niin, ettei juuri mikään pääse huomaamatta sisään taikka ulos. Siellä on salassa hiljalleen korjailtu kaikkea särkynyttä. Rakenneltu paranneltu perustuksia ja kantavia rakenteita. Ehkä jonakin päivänä palaan näihin hetkiin huomatakseni, että verhot on vedetty auki, ja se jokin mikä ikinä onkin on täyttynyt elämällä.

Näin unta venäläisten tekemästä massiivisesta ilmatilaloukkauksesta. Hävittäjiä, helikoptereita ja jumalaton meteli. Kuin olisi katsonut kasvojen eteen kohotettuun teräsnyrkkiin, jonka kaksoisveli pitelee kiinni rinnuksista. Pelottavaa oli se. Tähänkö on tultu? Onko Putin päässyt pääni sisälle? Olenko aivopesty?

Uudelleen lämmitettyä sateenkaarisoppaa. Taisteluväsymystä. Ei ole juurikaan mitään uuutta sanottavaa. Nyt on kyse siitä, kuka sanoo. Pato otti vastaan massiivisen osuman edellisissä presidentin vaaleissa. Se säröilee ja vesi valuu jo halkeamista. Murtuminen on vain ajan kysymys, joka tapauksessa. Pidetään peukkuja.

Väsyttää vallaan mahdottomasti. Otin aamulla vanhentuneen vitamiinivalmisteen ja ostin illalla mandariineja. Tai mitä nyt ovatkaan. Söin kaksi. Jospa nukkuminen auttaa. 

Jos tiedätte sellaisia blogeja, joista saattaisin tykkäillä, niin laittakaapas tärppejä. Tai kirjoja. Tai musiikkia vaikka. 

Onko tarkoitus saada vai antaa?

Jos elämälle tarvitan tarkoitus,
jos eläminen sinällään ei riitä.
Olisko sen suunta ihmisen sisään
vai ennemmin ulospäin siitä?

Olisko se kaunis ja hieno,
täyttynyt toivomus vieno?
Jotain mitä elämä antaa,
onni joka ihmistä kantaa?

Vai sittenkin sellainen asia,
tuutulaulua soittava rasia,
joka minun täytyy uudelleen vetää,
jotta se ilahduttais ketään.

Onko tarkoitus saada vai antaa,
nautiskella vai taakkoja kantaa?
Pitääkö se minusta huolta,
vai minäkö pidän sen puolta?

Onko tarkoitus elämän suuri,
kuin loputon Kiinan Muuri?
Löytyykö se kustakin hetkestä,
niin kuin askel on osanen retkestä?

Kilpi ja miekka

Kun olin nykyistä pienempi, minut opetettiin asettumaan toisen ihmisen saappaisiin. Miltä sinusta itsestäsi tuntuisi olla hän. Hieman sitä suurempana minut kasvatettiin siihen tietoon, että minä olen väärässä. Minä ja kaikki muut. Minä luupää en kuitenkaan kasvanut, vaan taistelin. Minä olin kasvanut tukevasti niiden toisten saappaisiin. Ei se olut vaikeaa, sillä minä tiesin, miltä tuntuu olla väärässä. Hyökkäyksen kohteena. Minä puolustin viimeiseen kuuroille korville kaikuvaan argumenttiin. Taistelin, kunnes ylivoiman edessä taivuin. Ryömin luolaani nuolemaan haavoja, stereoiden huutaessa tuskaani aina avaruuteen asti. Niin minä opin kääntämään yhden totuuden takaa esille toisia. Niin minusta kasvoi ainainen opponentti. Niin minusta tuli tuomittujen puolustaja.

Ja niin kuin joukkiot kokoontuvat keihäineen metsän reunaan, ratsastaja heilauttaa miekkaansa ja johtaa soturinsa hyökkäykseen, niin minä löydän itseni asettumasta joukkojen tielle. Tarjoan sovitettavaksi saappaita, joille he ovat ajatelleet sylkeä.

Se, joka koviten huutaa

He kaikki huutavat. Älkää huutako.

"Tuo otti minun legopalikkani!"
 Palikat ovat yhteisiä.

"Tuo piirsi pöytään!"
Värikynä lipsahti paperilta.

"Osmo löi!"
Housut oli vedetty kinttuihin.

"Minulla on nälkä! Tahdon vanukasta!"
Aamupalalla oli puuroa, leipää ja viiliä.

"Pissa tuli housuun!"
Äsken ei ollut hätä.

"Sängyn alla on mörköjä!"
Villakoiria ainakin.

"Mahaan sattuu!"
Myöhemmin hän oksensi.

"Epäreilua!"
Jenna sai lisää vanukasta.

"Vitun urpo tuomari!"
Sini-valkoiset silmälasit, lasten kokoa.

He kaikki huutavat. Heillä on sormet tanassa.

Kaikki huutavat.
"Älkää huutako", minä huudan heille.
"Kuuletteko, älkää huutako!"

Paljonko varjot painavat?

Tunnen varjojen lymyävän nurkissa. Tiedän, että ne ovat siellä. Tunnen niiden hienoiset nyhjäisyt mieleni laitamilla, kun ne tarkkailevat tietoisuuttani. Ne ovat kärsivällisiä. Odottavat, kunnes aika on kypsä. Ne ovat aina valmiita ottamaan minut synkkään syleilyynsä, jos jalkani lakkaavat kantamasta.

Tunnen synkkyyden painon ylläni. En musertavana, vaan hienovaraisena raskauden tunteena. Niin vähäisenä, ettei sitä äkkiseltään huomaa, mutta kuitenkin riittävänä väsyttämään pitkässä juoksussa. Olemaan se ratkaiseva ylimääräinen taakka, kun voimat käyvät vähiin.

Minä olen oppinut tuntemaan varjoni. Olen oppinut pitämään ne heikkoina. Olen oppinut olemaan ruokkimatta niitä. Tunnen niiden heikot kohdat. Osaan varoa sitä, mikä antaa varjoille voimaa. Parhaani mukaan pyrin olemaan kaatamatta mustetta pimeyteen. En ehkä koskaan pysty karistamaan niitä kokonaan kannoiltani, mutta voin pitää ne etäällä.

Valo on minun ystäväni ja suojelijani. Ja sitä minun on itseni suojeltava. Puhallettava hiipuva hiillos uuteen liekkiin. Ruokittava tulta säännöllisesti. Minulla ei ole varaa menettää valoa. Jos kompastun, ovat varjot pian kannoillani ja tarraavat nilkkoihini. Jos kompastun, on rimpuiltava irti. On noustava ylös, ja jatkettava matkaa. On annettava valon ajaa ne loitommalle.

Tiedän, että ne ovat siellä jossakin. Ja sitä tietoa minä kannan sydämessäni.

Random Act of Weirdness

Tiedättekö sellaiset hyvän mielen kohtaukset? Kun joutuu äkillisesti onnellisuuden tunteiden valtaan, ja sitä vaan rakastaa kaikkia ihan perkeleesti? Ehkä se on joku endorfiiniventtiilin toimintahäiriö. Siellä sitten venttiiliosastolla todetaan, että hups, lorahti vähän liikaa. Ja toivotaan, ettei kukaan huomaa.

Tänäänkin kävi niin. Minussa asuu kyllä muutenkin sellainen pikku piilohippi, joka diggailee kaikesta hyvästä. Sellaisista Random Act of Kindness -tyyppisistä attentaateista esimerkiksi. Niinpä ajattelin kehottaa teitä kaikkia siellä ruutujenne takana satunnaiseen rakkauden tekoon. Tämä kuulostaa nyt ihan haureuteen yllyttämiseltä - tiedän, mutta "hyvä teko" pitää sisällään vähän harhaan latautuneen vivahteen.

Koska itse vastustan aina kaikkia turhanpäiväisiä sääntöjä ja rajoituksia, asetan viitteeksi seuraavan ohjenuoran. Mitä ikinä teetkin, tee se niin tavallisesti tai oudosti, näkyvästi tai näkymättömästi, niin isosti tai pienesti kuin haluat. Tee se, koska joku ilahtuu siitä. Tee se, koska se on hullu seikkailu. Tee se ollaksesi parempi ihminen. Tee se, koska voit. Motiivisi on omasi.

Minä täällä kuuntelen Kukka-Poikaa ja punon juonia. Ja yllätän kohta itseni uunituoreilla sämpylöillä. Nam.

Rumankoree

Näenkö kauneuden siinä, mikä päältä katsoen näyttää rumalta? Siinä, mikä huokuu rujoa rikkinäisyyttään. Näenkö kivun, ja siihen kätkeytyvän herkkyyden. Paineen alla murtuvan haurauden.

Tavoitanko keskeneräisyyteen kätkeytyvän lupauksen. Ajan patinoimaan pintaan pinttyneen lumouksen. Heikkoudesta elävän inhimillisyyden. Rosoisten varjojen piirtämän syvyyden.

Tunnenko minä vihaa lietsovan rakkauden. Pettymykseen varjoon vaipuneen intohimon. Kurjuudessaan hiljalleen muhivan toivon.

Glitteriä ja glooria.

Jäänkö minä aisteja hivelevän harmonian lumoon. Ihastunko ikihyviksi sen symmetriseen muotoon, kauniisti sointuviin väreihin ja taiten hallittuun jännitteeseen.  Siinäkö se kauneus lepää, mihin se on taiten aseteltu.

Siinäkö minä sen näen. Siinäkin.

Glitteriä ja glooria.

Robotti. Bluetooth etsii salattua yhteyttä. Kohde tuntematon - yhteyttä ei voitu muodostaa.

Tunnin ohjelma. The Hour. Kylmä sota. BBC. Journalismi. Freddie Lyon ja Bel Rowley. Yhteys. Kapina.

Kaipaus herää. Se tyhjä tunne. Spotify, tuo sattumanvarainen pirulainen. Bensaa sataa.

Taistelen vastaan. Sisälläni kirskuu. Kylkiluut rutisevat rintalastan painuessa kohti tyhjyyden ydintä. Suru kutittelee kyynelkanavia. Pidän pintaa tyynenä. Suuta ei voi avata. Ei voi katsoa. Ei voi avata kanavaa, jota pitkin se pääsisi valloilleen. Ei nyt.

Tyhjyys. Sinä paskiainen. Sinä kavala paskiainen.