Patch & Match

Pari päivää jo on muhinut sellainen ajatus - taikka tunne - mahdollisesti. Että pitää kirjoittaa. Ei pakkoa, vaan sellainen kutka. On niin moni vesi ehtinyt vieriä vantaassa. Ja toisekseen viimeiset ajat ovat hyvin paljolti kuluneet ajatusevakkona hortoiluun, television lobotomiapalveluita hyödyntäen. Jopa ryhdyin menneen ajan paheeseen, osallistuen omaan pikku Tyynenmeren konsolisotaan yhtenä iltana (yönä). Noin kahdeksan tuntia siltä istumalta.

Nilkkani on ollut vähän kipeänä (oikeastaan jalkapöytä). Jalkojen muihin kohtiin on vain sattunut. Viimeisen vajaan viikon. Olen käynyt hyvin pitkästä aikaa juokkuepallouhreilemassa, mikä on ollut oikein mukavaa ja virkistävää, mutta vaikeuttanut kävelemistä merkittävällä tavalla. Pitkän tauon jälkeen on hyvä aloittaa liikkuminen varovasti. En osaa, kun on pallo. Tai pakkohan se on, kun ei jaksa täysillä, eikä jalat kanna jarrutuksissa ja käännöksissä niin, kuin on tottunut. Enää. Vielä. En tunnista itseäni tällaisena heikkomotorisena kompelyksenä. Identiteettini ei ole muuttunut kehon mukana. Se on edelleen räjähtävä ja kimmoisa. Ja hämmentynyt asiain todellisesta laidasta. Kipu ei kentällä haittaa, vaikka joutuu juoksemaan ontuen. Eikä silloin huominen huoleta. Kentällä on vain kenttä.

Olen luopunut uudelleen paheesta, jonka pariin lomalla osa-aikaisesti palasin. Nyt kai niin voi jo laskea, kun on mennyt melkein viikko. Se on kuitenkin enemmän, kuin osa-aikaisuuden aikaisuus -osa.

On ollut vähän eheämpi olo jotenkin. Tai jollain tapaa kokoon kursiutuva. Kai siksi, että palikat ovat pysyneet jokseenkin paikoillaan edes hetken. Toisaalta on ollut vähän väsyneempi ja etäytyväinenkin olo jo pitkän aikaa. On tuntunut vähän alamäeltä. Tässä sitä ollaan kuitenkin. Jos ei nyt ihan porskuttaen, niin ainakin omilla jaloilla tukevasti huojuen.

Jotkut asiat ärsyttävät. Edelleen. Tavalla, jonka tiedän johtuvan syystä. Siis ei mihinkään sinänsä sidonnaisina The asioina, vaan ihan teemoina. Esimerkiksi ärsyttävä on tuo Iholla -sarja, joka alkoi taas tv:stä. Jossa nyt on miehiä.  Katson sitä silti. Myös oikeus omiin tunteisiin vähän ärsyttää. Sen verran, että tekee mieli lisätä, että myös vastuu omista tunteista. Seuraan herkeämättä myös isoveikan ohjelmaa. Siinä on ollut ilahduttavan paljon vähemmän kissatappeluja, känniääliöitä ja paneskelua, kuin aiempina kausina. Ja melkein jotain järkevää niiden tilalla. Olisi voinut olla. Toivossa on aina hyvä elää. Hetkittäin olen kuitenkin myös vähän Zen. Vähemmän Cafe.

Olen löytänyt Egotripin. Iholla -ohjelman lopputeksteissä soi Varovasti nyt. Kyllähän tuo vähän oli tuttu jo ennestään. Jotenkin nyt vaan tavoitti tajunnan, että hetki on hauras. Olkoon vaan, kunhan ei ole ohikiitävää, eikä hölynpölyä. Täh - tipölyä.