Ihmisen elämässä on hienoa, kun on mukana sellaista seurakuntaa, jonka kanssa voi rientää kapakkaan kuuntelemaan country-musiikkia, farkun lahkeisiin kätkettyine saappaineen, sekä vuoroin kulmille vedetyine, tai takaraivolla keikkuvine lierihattuineen. Kun voi valuttaa whiskyä rinnuksilleen, tanssittaessaan jumalattoman kaunista maalaistyttöä, kengänkantojen lyödessä rytmiä baaritiskiin. Enpä epäile ollenkaan.
Juuri nyt olen kuitenkin iloinen niistä puolivanhan liiton bloggareista, jotka olen aikanaan synkkinä ja myrskyisinä öinä oppinut tuntemaan, ja joista jotkut ovat jääneet olemaan sangen pysyväisesti. Olkoon tämä vasta-argumenttina kaikelle sille pahalle, mitä internetissä käytetystä ajasta puhutaan. Tämä olkoon myös vedenpitävä todiste siitä, ettei koskaan voi tietää, mitä hyvää ikävistäkin asioista voi seurata. Ilman masennusta olisin köyhempi ihminen.
Johdan tästä vielä yhden ihmissuhteita käsittelevän ajatuksen. Sen, että toisen ihmisen voi oppia todella tuntemaan vasta, kun ristiriidat astuvat kuvaan. Ihmisen voi todella oppia tuntemaan vasta, kun haasteet kasvavat ja panokset kovenevat. Siihen saakka kaikki on glitteriä ja kiiltokuvaa, joka on voitu liimata ihan minkä tahansa päälle. Vain sellaiseen, jonkan kanssa on pahoittanut mielensä, ollut ehdottomasti eri mieltä, voi todella luottaa. Edellyttäen, että sovinnon rakentaminen eripuran päätteeksi on ollut mahdollista. Yleensä on, mikäli siihen on molemminpuolista halukkuutta. Turvassa ei voi olla sellaisen kanssa, jonka mielen pahoittamista täytyy pelätä ja varoa.
Taannoin oli liikkeellä sen kaltainen plakaatti, jossa kehotettiin kaikkia niitä olemaan huolehtimatta, joiden mieltä asianomainen ei vielä ole pahoittanut, sillä heihin tultaisiin palaamaan niin pian, kuin suinkin mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)