Ajatus elämän rajallisuudesta laskeutuu hiljalleen kuin tihkusade. Se kastelee hitaasti ja huomaamatta, kunnes lopulta toteaa olevansa märkä. Alkaa miettiä, onkohan mahdollisesti vaihtovaatteita mukana.
Sain joitakin hetkiä sitten uutisen, että mummoni on saanut sairaskohtauksen ja joutunut sairaalaan. Näistä jälkimmäinen oli onni, sillä hän oli yksin kotona. Tai oikeastaan siinä ei ollut onnella mitään tekemistä, vaan suunnitelmallisella huolenpidolla äitini taholta. Näissä tilanteissa minun aivoni heittäytyvät aina kriisimoodiin. Kun mummo on jo hoidossa, siirrytään seuraaviin asioihin. Ajatukseni askartelevat ensin sisareni tunteissa. Hänen, joka soitti toiselta paikkakunnalta käsin ambulanssin ja on nyt mummon luona. Ne luotaavat äitini ajatuksia, joka ulkomailta käsin pääsi selville tilanteesta. Ja sitten lopulta jossain vaiheessa käy niin, että huomaan olevani itsekin märkä.
Ikäisekseen mummoni on ollut erittäin hyvässä kunnossa, ja siksi varmaan olenkin ajatellut hänen olevan ikuinen, että minä meistä kahdesta olen se, joka on täällä vain käymässä. Tilanne on kyllä ilmeisesti vakaa - vaikka eihän näistä tiedä, mutta kuolemattomuuden illuusioon on isketty särö. Ajatus ajan rajallisuudesta on syntynyt. Se herättää paljon lisää ajatuksia. Omasta suhteestani tähän ajatukseen. Siitä, miten tällaiseen pitäisi suhtautua. Pitääkö nyt heti pelata all-in, vai riittääkö maltillisempi panostus?
Miksi mieleen nousee muistoja? Se etenkin, miten "Jaska-setä" äitini kättä joulupöydässä pyytäessään, tituleerasi "mummia" muumioksi. Tai siltä se meidän humoristien hörökorvilla kuulosti. Miksi kirjoitan tällaista muistopuhetta? Eihän tässä ole hätää. Vielä juhlitaan ainakin neljät syntymäpäivät, että saadaan satanen täyteen. Syntymäpäiviä on tosin monta vuotta juhlittu varmuuden vuoksi jo etukäteen, "jos ei sitten ehdikään", joten en nyt ole ihan varma, mitä etappeja niillä tullaan juhlistamaan. Siitäpä kelpaisi ottaa oppia. Miksi jättää ensi vuoteen se, minkä voi tehdä jo tänään. Nyt hän kuitenkin ilmoitti, ettei ole vielä minnekään lähdössä. Mummokeiju Tervaskanto.
Ihana kuva. :)
VastaaPoistaVaali mummoasi niin pitkään kuin pystyt. Mulla ei ole ollut yhtään isovanhempaa enää yläasteen jälkeen. Se on tosi surku, eikä niin nuorena vielä tajunnut ammentaa sitä elämänkokemusta ja historiaa heistä itseensä.
Minäkin tykkään kuvasta. Minulla on aavistus siitä, miten aikuisiällä mummoja vaalitaan. En kuitenkaan ole kovin hyvä sellaisessa. Ja siitä syntyy nyt sisäisiä ristiriitoja.
VastaaPoistaNo, kunhan käyt kahvilla joskus tai kaupassa mummon puolesta tai jotain semmoista.
VastaaPoistaEi tarvihe käydä kaupassa, kun mummo asustelee äitini kanssa. Tästä nostan hattua äidille. Kova juttu. Vähän pitkä olisikin ostosmatka, satakunta kilometriä siivu.
VastaaPoista