Tuloaan tekevä lumipyry tummentaa iltapäivän taivasta. Minä katselen hautoja. Kiveen hakattuja sukuja, joiden vesojen kanssa kirjoitettiin muistojen kirjaa. Sinne minä menisin, sivulle kuusitoista, ja halaisin kaikkia. Niin, että tietäisivät tulleensa halatuiksi.
Katsellessani kynttilöitä sytyttävää isää, minä yritän olla ajattelematta hautapaikkoja, perunkirjoituksia ja muuta sellaista. Minä mietin, toivooko hän isän ja äidin tulevan vastaan, vai ei. Ovatko he muuttuneet, oppineet näkemään asioita itsensä ulkopuolelta. Kantavatko he yhä inhimillisiä kipujaan, vai ovatko he silkkaa rakkautta.
Korissa on kolme kynttilää jäljellä. Yksi sukulainen on hukassa, emmekä me löydä häntä, vaikka kiveäkään emme ole jättäneet kääntämättä.
Paluumatkalla tallennan ikkunan läpi sanat, jotka joku on jakanut seinällään:"Sinä olet kaunis <3"
... minun arkkuni ei kovin sanainen ole mutta pidän tästä kirjoituksesta.
VastaaPoistaÄläpäs nyt Liisu. Ålå suotta arvioi sanojasi ulkoapäin. Ellet sitten satu olemaan henkilö, joka pyrkii myymään sanansa. Silloin on kirjoitettava, mitä asiakassekvenssisi haluaa ostaa. Muutoin ovat sanasi kuin lapsesi, hyvät sellaisenaan.
VastaaPoistaKiitokset kommentistasi. Kohtaaminen on mukavaa.