Työtön mies muistelee

Ihmisten virta tulvii työttömyystoimiston ovelta, edeten nytkähdellen kohti virkailijoiden vastaanottopisteitä. Aulan puolivälin jälkeen virta haarautuu, kurottaen lonkeroitaan kunkin omaa luukkuaan vartioivan vastaanottovirkailijan tiskiä kohden. Siellä sen kuuluisan portin takana on yhä uusia tulijoita, toinen toistaan ansioituneempia, valmiina ottamaan paikkansa normit täyttävissä koon neljäkymmentäkolme ja puoli saappaissa. He pullistelevat lihaksiaan, osoittaakseen virkailijattarille ylivertaisuuttaan, josta ovat itseoikeutetun varmoja. Ilmassa leijuu alfaurosten tuoksu, heidän virtsatessa kilpaa toistensa nilkoille.

Varjoisalla seinustalla istuu lierihattuun sonnustautunut veteraani. Sodassa traumatisoitunut taistelija, jonka kasvoja koristaa ohimolta leukaan yltävä arpi. Hän on sonnustautunut pyhäpukuunsa. Hän on istuutunut penkille odottamaan vuoroaan, kompurajalkansa, ja kranaatin räjähdyksessä vaurioituneen tasapainonsa tähden. "Jos tänään ei tule minun vuoroni, niin huomenna", hän ajattelee mielessään, samalla kun yhä uudet ja uudet ihmiset marssivat ovesta sisään, haarautuvat eri suuntiin risteyskohdasta, ja päätyvät numeroiduille luukuille. Tulevat valituiksi taikka torjutuiksi sen mukaan, millaisen vaikulteman onnistuvat itsestään antamaan tiskiensä takana istuville rekrytoijille.

Oli aika, jolloin veteraanillakin oli ollut ihan oikea työpaikka. Aika, jolloin hänen turhanpäiväinen elämänsä oli vajastettu palvelemaan jotakin suurempaa. Eihän se kummoinen virka ollut, voisi joku sanoa; kahvinkeittäjän apulaisena keskuskomitean edustustilojen keittiössä, mutta se oli hänen virkansa. Siellä oli hänen vaatimaton työpisteensä, jossa hän piti huolen siitä, että käsin jauhettuja tuoreita kahvinporoja oli tarvittaessa saatavilla. Silloin, ennen kuin tehtävään palkattiin joku, joka pystyi samalla hoitamaan myös lyijykynien terävinä pitämisen, sekä kaiken kukkuraksi esittämään hyräillen ikivihreitä sävelmiä. Virattomaksi jäämisensä jälkeen häntä oli aina vähän kaihertanut, ettei se, mitä hänellä oli tarjottavanaan, kenties ollut riittävästi.

Seinän vierustan penkillä istuvan miehen kasvoilla kulkevaa arpea kutitti. Joku tulisi varmasti ilmoittamaan sitten, kun olisi hänen vuoronsa. Tai kun vapautuisi juuri sellainen paikka, jossa hänelle olisi käyttöä. Kun joku jossakin tarvitsisi, ja palvelukseen haluaisi juuri hänen kaltaisensa erikoismiehen, ja saisi kaiken kukkuraksi hänet vakuuttumaan siitä, että juuri hänen lasinen sielunsa ja rytmissään sekoileva sydämensä riittäisivät täyttämään vaaditut kriteerit. Vieläpä olisivat sen ehdoton edellytys.

Tänään, kuudes kahdettatoista, virallisen itsenäisyydestä luopumisen muistopäivänä.