Jos elämä olisi videopeli kahdeksankymmentä luvulta. Jos siinä hypeltäisiin yli esteiden ja kohdattaisiin yhtenään omia tavoitteita vastaan toimivia hahmoja. Jos olosuhteet väliin kävisivät ylivoimaisiksi, mutta toisaalta siellä täällä olisi tarjolla lotionia tai potionia, joka palauttaisi voimat, ja auttaisi jaksamaan.
Jos yhä uudelleen ja uudelleen kompastuisi samaan ansaan, kunnes kokemuksen kartuttua oppisi ennakoimaan tulevaa, sovittamaan askelensa oikein ja hyppäämään täsmälleen oikealla hetkellä. Törmätäkseen luonnollisesti uuteen, ennen kokemattomaan haasteeseen, entisten käydessä vähitellen rutiininomaisesti ohitettaviksi manöövereiksi.
Jos pitäisi videopelien pelaamisesta, ei ohjainta paiskaisi nurkkaan, ja jättäisi asiaa sikseen. Re-play -nappia painaisi tiedostamatta ja epäröimättä sekunnin murto-osan kuluessa epäonnistumisesta, siitäkin huolimatta, että olisi jo sadatta kertaa päättänyt aloittaa viimeisen yrityksensä. Sitä ei vain luovuttaisi, ennen kuin ongelma on ratkaistu.
Jos elämä olisi videopeli kahdeksankymmentä luvulta, jokaisen levelin lopussa olisi päävastus, kaikkien vastuksien äiti ja isä. Sitä ei voisi ohittaa, kiertää tai huijata. Seuraavalle levelille nousemiseksi olisi pakko nujertaa tuo viimeinen este.
Jos videopeli kahdeksankymmentä luvulta olisi elämää, tuo tason loppuvastus olisit sinä itse. Noustaksesi seuraavalle tasolle, sinun olisi kohdattava ja selätettävä itsesi. Sinä olisit se lukko, johon löytämäsi avain sopisi. Ja sinä itse se vastus, joka yrittäisi estää tuon lukon avaamisen.
Jos elämä olisi videopeli, sinä selvittäisit tiesi uudelle tasolle, kohdataksesi entistä vaativampia hasteita. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppisit pelaamaan peliä, kunnes lopussa sinun olisi taas kohdattava itsesi. Sillä - in the end - olisit aina itse lopulta se kaikkein vaikein vastustajasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)