Väsyttää. Ei jaksa ajatella, ei ottaa kantaa.

Mixed up by Mariska

Se kävi vähän niin kuin kabau. Kahdella biisillä.



ja...



Erittäin tyypillinen mielialan kulku. Näin kääntyy suunta, ilman  kaksisia ärsykkeitä.

Moni asia loksahtaa paikoilleen. Se, miten hukassa on itsensä kanssa, kun ei tiedä onko nolla vai kymppi.

Kiellon päälle vielä yksi:

Pandoran lippaan avaimen näköinen kapine

Tulin tänään katsoneeksi uudessa valossa avainta, joka on lojunut pöydällä jo pitkään. Tästä vinkkelistä katsoen, se näyttäisi sopivan pandoran lippaaseen, oman pääni salaisuuksien kammioon. Se voisi selittää kerralla monta asiaa.

Lapsena kävelin usein kouluun, pitkin metsien ja peltojen reunustamaa soratietä (ei, tämä ei ole traumatisoituneen elämäni lähtökohta). Matkalla juttelin paljon kavereilleni. Kävimme pitkiäkin keskusteluja useista päivän polttavista asioista. En kylläkään muista menivätkö ne sitten koskaan todellisuudessa samalla tavoin. Kyse ei ollut mistään mielikuvituskavereista, vaan oikeista kavereista, jotka vain eivät olleet paikalla. Sen parempi, sillä näin heidät sai reagoimaan haluamallani tavalla. Saatoin myös kokeilla useita vaihtoehtoisia lähestymistapoja.

Minulla on hyvä mielikuvitus, ja olen taitava luomaan mielikuvia. Pystyn luomaan kuvitelmista niin eläviä, että ne ovat täynnä tunteen paloa. Tämä ei tarkoita sitä, etten ymmärtäisi todellisuuden ja mielikuvituksen eroa, että olisin psykoottinen ja harhat ohjaisivat elämääni.

Tarkoitan sitä, että rakennan tulevaisuudesta päässäni pieniä elokuvia. Käsikirjoituksillani on taipumus olla hyvin mahtipontisia. Joko tragedioita tai toisessa ääripäässä sankaritarinoita. Tunnetilani ohjaavat elokuvan juonta ja henkilöhahmojen luonnetta. Vastaavasti myös rakentamani mielikuvat - tai pilvilinnat, kuten olen tavannut niitä kutsua - vaikuttavat puolestaan tunnetiloihini.

Tämähän on sinänsä harmitonta, ja sitäpaitsi sankaritarinoista saa valtavasti energiaa, ja asiat tuntuvat hienoilta ja helpoilta. Kuitenkin juuri tämä aiheuttaa minulle ongelmia. Suhteessa ympäröivään maailmaan ongelmalliseksi muodostuu se, että näyttelijät eivät yleensä joko ole lukeneet käsikirjoitusta, tai sitten heillä on siitä ihan oma versionsa. Lopputulema kuitenkin on, että täydellisen mahtava visioni vesittyy - tai pilvilinnani romahtaa, kuten olen tavannut sanoa. Mitä täydellisempi unelma ja mitä pidempään se on säilynyt hengissä, sen suurempi romahdus todellisuuden jyrätessä kuvitelmat alleen.

Toisaalta, kun maalaan tragediaa, se todella on läpitunkevan synkkää. Todellisuus ei kaikessa dramaattisuudessaan yleensä yllä ihan sille tasolle, mitä siltä odotan. Ei räiskyviä tunteita, ei pakahtumista, ei veriveljiä, suurta draamaa, eikä sankaritarinoita, patarumpuineen ja viulusektioineen. Todellisuus on kotivideokameralla kuvattu leikkaamaton koko illan tarina papan 80-vuotisjuhlista.

Erityisen haasteellista tämä on kuitenkin suhteessa itseeni, sillä en voi luottaa aivoitusteni alkuperään. Analysoidessani joitakin aivosolujen liikahduksia yhdistettynä limbisen järjestelmän muljahduksiin, pystyn luomaan niistä hyvin vaihtelevia tulkintoja, jotka kaikki voisivat olla ihan yhtä tosia. Mihin siis uskoa? Mitä olen kyhännyt kokoon rakentaen toimivan draaman kaaren ja kauniita kielikuvia? Mikä on minussa olevaa ainesta, joka todella liittyy käsillä olevaan asiaan?

Ehkäpä mietin sitä ensi yönä, jos en saa unta.

Tässä itseasiassa on loistava esimerkki siitä, mistä puhun:

I am a mess

Diagnoosini alkaa kääntyä kulkemaan kahteen suuntaan. Vaikka tavallaan olen tiennyt niin olevan, tekee lääkärin määritelmä siito jotenkin väärää. En ole pelkästään huono, vaan tuplahuono. Minussa on jotain väärää silloinkin, kun kaikki on hyvin.

En pysty luottamaan itseeni. En voi ottaa asioita tehtäväkseni, koska en saa itseäni tekemään niitä. Kun mieleni palaa jonkin tekemistä, en tiedä pitäisikö antaa itselleni lupa.

Kyllä minä tykkään olla hieman hullu, tehdä pöljiä asioita pöljien ihmisten kanssa. Tosin niin ei nykyään juuri tapahdu. Siksi, etten yleensä enää jaksa, ja siksi, että pöljät ovat poissa. Täytyykö sen silti olla oikeasti hullua?

Elämää on elokuvissa. Ehkä hitusen myös kirjoissa. Mikä saisi minut näkemään sen myös  todellisuudessa?

Kunnioittaen,

Lupus

On määrätietoisuuden hetkiä. Aikoja, jolloin poimin jonkin ajatuksen, tehdäkseni siitä elämäni keskipisteen. Jonkin ajatuksen tai asian, joka tuntuu ylväältä tai tärkeältä. Jotain, mikä antaa elämälle tarkoituksen ja suunnan.

On niitäkin aikoja, jolloin tuo suunta näyttää olevan utopiassa tai ulkoavaruudessa, täysin saavuttamattomissa. Aikoja jolloin muutos ei ole mahdollinen, sillä harmaan kiven lävitse johdattavaa tahtoa ei löydy. 

On ihastuksen hetkiä, jotka saavat hellät tunteet roihuamaan valtoimenaan, täyttämään kaipuun aukot. 

On pettymyksen tuskaa ja menetyksen kipuja. Kun on luullut olevan, vaikkei ollutkaan. Kun oivaltaa, ettei todellisuudessa koskaan ole. 

Sitten ovat vielä ne ajat, jolloin ei kerkeä ajatella nenäänsä pidemmälle.

Magic in her soul

Mitä sisälläni itää? Niin suuria tunteita. Niin suuria, ettei niille ole kotia. Tyhjyys, kuin musta aukko. Niin tyhjä, etten tiedä pystyykö mikään sitä koskaan täyttämään. Rakkaus, joka roihahtaa yllättäen ja pyytämättä. Kuin juhannuskokko, joka jää syliini palamaan, vaikka sen pitäisi olla maapallon toisella puolen.

Luomattomuuden tuska. Laulaa tunteeni myrskyiksi maailman tuuliin. Antaa kaikkensa, kääntää itsensä nurinpäin niin, ettei sisälle jää mitään. Katsokaa, olen tässä. Ottakaa minut - ottakaa tällaisena kuin olen. Rujona ja hauraana. Kantakaa minua, kun heittäydyn käsienne varaan. 

She's amazing. Inside-out. She gives it all - no holding back. She sings so big, that the emotion fills me. 

Keep on watching it through. En voi mitenkään paremmin tehdä sitä ymmärrettäväksi. 

Tikku, Sade, Tähti

Sieluni palaa kuin tähtisadetikku.

Mikä tahansa ei saa sitä syttymään.

Viipyilevän hetken säteilee kauniisti, 

kunnes tuulessa keinuu hiiltynyt ranka.

Mieluummin olisin myrskylyhty.

Olen kadottanut ajan. Sillä ei ole merkitystä. Eräs isä kysyi, olinko perjantaina katsomassa poikani peliä. En muista. En ollut, koska poikani on eri vuosimallia. En silti muista. Nyt on maanantai.

Perjantai on jo kadonnut elämästäni. Sitä ei enää ole. Ajalla ei ole merkitystä. Minulla ei ole huomista, eikä eilistä. Täysillä en ole läsnä tässäkään päivässä, vaan ajopuun lailla lillun aamusta iltaan. Tapahtumia tulee ja menee. Tulee - ja menee. 

En ole täysin apaattinen. Olen jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa ympäristööni. Sikäli kuin se on välttämätöntä.  Käyn töissä, vastaan kun kysytään. Olen kuin elektroninen laite - jonkinlainen robotti, joka toimii vain viimeksi saamansa käskyn mukaan.

Adelella on kaunis ääni. 

Seuraava lasku on tulossa. Se tuntuu luissa ja ytimissä, vaikka lääkkeet vievät siltä terää. Haluan vain nukkua, vaipua ruususen uneen. Nukkua yli talven. Tai sata vuotta. 

The Nature Gets Wild

On ollut ehkä kiireisin, mutta myös paras loma ikinä. Remonttihommien vuoksi aika on kulunut. En tiedä, onko hyvä kausi saanut aikaan tarmoa tekemiseen, vai aktiivinen tekeminen aiheuttanut hyvän kauden. Ja mikä osuus tässä on ollut lomalla. Juuri nyt olen tyytyväinen.

Olen löytänyt asian, joka tuntuu hyvältä. Valokuvat ja luonnon. Olen palannut johonkin, mikä on jo joskus ollut osa minua. Olen tehnyt reissuja luontoon. Olen pyrkinyt ulkoiluttamaan kameraani, ja meillä on ollut mukavaa yhdessä. On mukavaa jakaa asioita kameransa kanssa. "Näitkö sinäkin tuon? Eikö ole mahtava!" "Niin, minusta se näyttää tällaiselta." Aina emme näe asioita samoin, mutta melko usein.

Olen kokenut lapsenomaista, haltioitunutta riemua, joka on pohjautunut todelliseen tässä ajassa ja paikassa läsnä olleeseen asiaan. Se on tuntunut ihmeellisen mahtavalta. Sellaista en ollut kokenut pitkään aikaan.

Kun henki salpautuneena seuraa lintuparven puuhastelua pensaikossa muutaman metrin päässä itsestään; poikasia ja ruokaa kantavia emoja, sirkutusta, hypähtelyä... Tai kun ei voi käsittää, millaiseen satumetsään on päätynyt. Kun jokainen uusi askel nostattaa ihastuneita henkäyksiä ja pirskahtelevia hymyjä kasvoille. En uskonut enää pystyväni kokemaan sellaista!

Heikompiakin hetkiä on välillä, mutta pääosin nyt on ollut hyvä kausi. Kiitos siitä itselleni. Ja varmaan myös lääkärilleni, joka nosti lääkitykseni annostusta. =)

The Path of Forgotten Dreams

Niin, jospa jatkaisin tuota edellisessä postauksessa aloittamaani tutkielmaa unelmien väliseen tyhjyyteen päätymisestä. Tuossa ensimmäisessä osassa sivusin lähinnä seikkoja, jotka ovat muodostuneet haasteiksi unelmien ja ylipäätään myönteisten asioiden suhteen. Tässä jaksossa koetan hahmotella itselleni unohdettujen unelmien polkua.

Ensimmäinen unelmani liittyy ihmissuhteisiin. Luultavasti olin alle kouluikäinen, vaikken olekaan ihan varma. Vietin lapsuuteni pienen kylän laidalla. Paitsi maantieteellisesti, myös vanhempieni erakkomaisen luonteen ja ammatin vuoksi olin pitkälti eristyksissä muista lapsista. Ehkä viisivuotiaana aloin käydä seurakunnan päiväkerhossa, mutta muuten kouluikään asti leikin lähinnä mummojen kanssa tai itsekseni. Olin ainut lapsi, sillä vanhin sisaruksistani on minua kymmenen vuotta nuorempi.

Oli kuitenkin eräs valopilkku, nimittäin saman ikäinen serkku-tyttöni, joka toisinaan kävi meillä vierailulla. Pidin hänen kanssaan leikkimisestä melkoisesti, vaikka vanhempamme eivät aina olleetkaan riemuissaan leikeistämme. ;D 

En muista lapsuudesta mitään toista päivää niin hyvin, kuin sen talvisen päivän, jona hän taas kerran oli meillä leikkimässä. Olimme laittaneet vedellä täytettyjä, ruskeasta lasista valmistettuja eläinten lääkepulloja lumeen, ja ihmettelimme aurauskinoksen päällä niiden särkymisen syitä.  Katsoin serkkuani syvälle silmiin, ja kysyin haluaisiko hän muuttaa meille asumaan. Hetken mietittyään hän sanoi, että se olisi varmasti kivaa, mutta hän haluaa kuitenkin asua omien vanhempiensa kanssa. Käsittämätöntä! Kaiken piti olla kohdallaan, mutta rukkaset tuli!

Nämä sielujen sympatian ja veriveljeyden unelmat ovat seuranneet minua läpi elämän. Onnellisimpia ovat olleet ne ajat, jolloin olen päässyt sitä lähimmäs. Katkerimpia ne, joina olen noista toiveista joutunut syystä tai toisesta luopumaan. En liene tässä(kään) asiassa ainutlaatuinen, mutta koen yksinäisyydeen ja yhteyden kokemukset hyvin vahvoina.

On ollut myös ammatinvalinnallisia haaveita. Ihan pienenä minusta piti tulla traktorin kuljettaja. Olisin tehnyt esimerkiksi lumityöurakoita. Traktorinkuljettajan töitä teinkin lapsuudenkodissani varsin paljon, mutta ruokapalkkaa pidemmälle en koskaan sillä saralla päässyt, jos ei lasketa satunnaisia työkomennuksia naapurissa. Olin hyvin ylpeä saadessani sieltä lähes ammattimiehen palkan, vaikka olin pelkkä pojankoltiainen.

Seuraava unelma luullakseni oli ura huippu-urheilijana. Ala-asteen aikainen sosiaalinen menestykseni on pitkälti fyysisten ominaisuuksieni ansiota. Kotona olin pienen ikäni tehnyt ruumiillisia töitä, joten olin ikäisekseni varsin vahva. Kaiken lisäksi omasin vielä kohtuullisen pelisilmän, joten olin oman luokkani parhaita urheilijoita. Urheilin yleensä useita tunteja päivässä, koska nautin siitä. Yli kolmenkymmenen asteen pakkasessakin pelasimme kaverin kanssa välitunnilla jalkapalloa, vaikka pallokin oli jäätynyt kivikovaksi. Pahaksi onneksi minulla oli perussairaus, joka kertakaikkiaan teki lopun huippu-urheilu haaveistani. Se oli katkera kalkki, jota oli vaikea niellä.

Seuraavaksi yritin henkisempiä asioita. Vahvuuksiani on aina ollut kielellinen ilmaisu ja päättely. Opiskelu on kuitenkin ollut vaikeaa, koska olen hidas lukemaan, ja minun on hyvin vaikea keskittyä lukemaan sellaista, mistä en ole kiinnostunut. En oikein koskaan ole myöskään menestynyt asioiden ulkoa opettelussa.

Yläasteella minusta piti tulla kirjailija. Ostin jopa omilla rahoillani Elloksen postimyyntikuvastosta sähkökäyttöisen kirjoituskoneen, osamaksulla. Minusta piti tulla luontokuvaaja, niin kuin suuresta idolistani Hannu Hautalasta, (ja isästäni). Minusta piti tulla muusikko, mutta omaan valitettavan huonon sävelkorvan ja rytmitajun. Ainoana lukiovuotenani panostin filosfiseen ajatteluun. Halusin siis sanoa tai näyttää jotakin maailmasta, tehdä näkyväksi sellaista, joka muuten olisi näkymätöntä. Näissä kaikissa olen todennut rajallisuuteni. Näen kuitenkin yhä säännöllisesti unta jonkin instrumentin, yleensä kitaran soittamisesta.

Ikuisesti olisin halunnut mopon. Toivoin sitä aina, kun voi lahjoja toivoa. En kuitenkaan saanut, koska se saastuttaa, ja on kalliskin. No, joskus lasten vain täytyy nöyrtyä vanhempiensa ammatinvalinnan ja aatteiden edessä. =)

Koitin myös seurata sydäntäni. Halusin auttaa niitä, joilla oli vaikeaa. Päädyin seurakunnan nuorisotyöhön, ja pidin siitä siinä määrin, että lähdin lopulta myös opiskelemaan alaa, tosin jumalan hylänneenä maallikkona. Opintojen aikana erikoistuin hyvin vahvasti elämyspedagogiikkaan, kokemalla oppimiseen ja ryhmän kehityksen ohjaamiseen. Minusta piti tulla kokemuksellisen oppimisen ryhmien guru. Oppimisen jano sillä alalla oli loputon, ja tämä oli ala, jolla pystyin hyödyntämään vahvuuksiani asioiden jäsentelyssä. Jo oman opiskeluni aikana toimin opettajana ammatillisessa koulutuksessa tällä osa-alueella. Olin tekemässä tästä itselleni ammattia yksityisellä sektorilla.

Ammattimaistumisen myötä tuli eteen kannattavuus. Maksukyky on heikoin siellä, missä oma ydinosaamiseni ja alkuperäinen intressini oli, eli nuorisotyössä. Raha liikkui yksityisellä sektorilla, jonka tarpeet ja lähtökohdat poikkesivat paljon nuorisosta. Toiminta ei enää pyörinyt niinkään idean, vaan rahan ehdoilla.

Lopulta oma rikkinäisyyteni muodostui suurimmaksi esteeksi sähikäismäisten murrosikäisten kanssa toimimiselle. Yrityspuolella kyllästyin myymään mielikuvia, kirjoittamaan mainoksiin yltiöpositiivisia korulauseita. Väsyin koko sosiaalimentaliteettiin ja lässytykseen. En enää edes uskonut alkuperäiseen asiaani.

Varmaan viimeiset viisi tai kuusi vuotta suurin unelmani on ollut eläkkeelle pääsy. Että olisi vapaa kaikista työelämään liittyvistä odotuksista ja vaatimuksista. Päivä kerrallallaan olen kuluttanut elämääni kohti sen loppua. Enää en odota edes sitä eläkettä. En näe tulevaisuudessa mitään, mikä olisi tavoittelemisen arvoista. Vika ei ole maailmassa ympärilläni. Vika ei ole elämässä. Minä itse olen viallinen, kun en pysty elämästä nauttimaan, eikä se muutu ulkoisten olosuhteiden muuttumisen myötä.

Time of new dawn

 Lehtoalue Karkalin luonnonpuistossa.

Takana kova päivä. Heräsin yhdeltä, söin aamupalaa, tein mahdollisesti jotakin hetken aikaa, palasin sänkyyn, heräsin kuuden jälkeen, söin, grillasin tunnin, lähdin ulkoiluttamaan kameraa, palasin yhdeltätoista, internet / TV / fotot, nukkumaan kolmelta. Ei ehkä kuulosta kovin raskaalta.

Kipu kertoo minun olevan jäljillä. Olen lähellä mustaa aukkoani, joka haluaisi imaista minut sisäänsä.

And the Hell broke loose

Haa-haa... En edes ehtinyt aloittaa minkään rakentamista, kun jo romahti. Todellisuus on, että olen ruma, huono ja vääränlainen ihmisen irvikuva. Piiloudun, jottei kukaan huomaisi sitä. On suuri vääryys, että jotkut ovat joutuneet kanssani tekemisiin, ja kärsivät nyt siitä.

Pahuus ei ole maailmassa ympärilläni, se on minun sisälläni.

To be - What to Be

Pää tyhjänä päätin postata jonkinlaisen "olen olemassa" -postauksen. Nyt ajauduinkin ajatukseen, jonka lyhyehkösti esitän.

"Kuka minä olen?"

Olen uhrannut mielettömästi aikaa sen pohtimiseen, mikä minä olen, mitä minä voin olla, mikä on totuus minusta ja saanko olla sellainen kuin olen, jos joskus saan sen selville. Uskaltaisinko muuttaa tuota ajatuksen kulkua? Tohtisinko ajatella: Kuka minä haluan olla? Vai synnyttäisinkö sillä tavoin vain uuden romahdusta odottavan pilvilinnan?

Sanatorio

Nyt on kesä. Kaivoin jopa hämmästyksekseni pyöräni naftaliinista, ja kävin kuvaamassa pari autiotaloa. Samassa rykelmässä oli niitä useampikin, mutta yksi on palanut muutama vuosi sitten.

Tällä ensimmäisellä on melko komea julkisivu. Ymmärtääkseni rakennuksessa on toiminut jonkinlainen parantola 1900-luvun alussa. Todella sääli, että moinen helmi on päästetty rapistumaan.

Toinen rakennus kuuluu samaan kompleksiin, mutta on ulkoasultaan arkisempi.

Lääkärin unelmat

No, myönnetään. Vähän tuli harhaan johtava otsake. Kävin kuitenkin tänään lääkärissä, ja lääkkeen annostusta kasvatettiin. Nyt menee venlafaxinia 225 mg päivässä.Oikeastaan tuli itsellekin vähän yllätyksenä, miten olikin aika rikki, kun kun alkoi asioita oikein miettimään. No, toivottavasti lisämillit auttaa.

Sain mietittäväkseni myös mahdollisen "diagnoosin". Vanhojen ja uusien unelmien välitila. Toisin sanoen olen ehkä luopunut aiemmista unelmistani, enkä ole (vielä, sanoi lääkäri optimistisesti) löytänyt uusia tilalle. Joo, voihan se olla noin. Niin tai näin, ajattelin asiaa veivata ees ja taas.

Ainakin olen tietoisesti opetellut pois kaikista unelmiin rinnastettavista asioista. Vai onko muka mitään järkeä jahdata sellaisia asioita, joita ei kuitenkaan voi saada, tai joiden hintaa ei ole valmis maksamaan. Tuloksenahan on silloin lähinnä pettymyksiä ja jatkuvaa kipuilua. Tärkein elämässä selviytymisen ohjeeni on viimeiset vuodet ollut kaikkien tulevaisuutta koskevien suunnitelmien, ajatelmien ja toiveiden välttäminen. Pessimisti ei pety junou.

Olen vähän kuin levottomien lentävä mainoslause: "kun mikään ei tunnu miltään". En osa nauttia pienestä. Jos vaikka katsoisin ilotulitusta, tuskin pitäisin sitä kovin ihmeellisenä tai riemastuttavana. Tai no, jos näytös olisi sellaista mittakaavaa kuin Gandalfilla Konnussa, niin ehkäpä sitten.

Toinen oleellinen seikka liittyy kokemuksen vaikutusaikaan. Minulle harvoin käy niin, että jokin kokemus antaisi voimaa tulevaisuuteen. Huonoimmassa tapauksessa se vain korostaa kontrastia harmaan arjen ja satumaisen juhlan välillä, niin että arki tämän jälkeen tuntuu entistä mitättömämmältä. Hyvin virkistävää, eikö totta?

Ja entäpä ihmiset. Se on minulle erityisen vaikea laji, sillä olen hyvin "nirso" ihmisten suhteen, tai lähinnä sen suhteen, ketä olen valmis päästämään lähelleni. Ensinnäkin on uhkaavuustekijä. Aggressiivisilla, uhoavilla ja määrätietoisilla ihmisillä harvoin on mahdollisuuksia. Tai siis minä en koe olevani riittävän turvassa heidän kanssaan. Tosikot ovat vaikeita, sillä oma olemiseni rakentuu hyvin paljon huumorille, vieläpä hieman eriskummalliselle sellaiselle. Hyvin menestyneet ovat haastavia, sillä koen heidän seurassaan itseni epäonnistuneeksi ja arvottomaksi.

Parhaiten tulen toimeen hieman ei-itsetietoisten naisten kanssa, joilla on reippaan puoleinen huumori, suhtautuvat elämään melko kevyesti, mutta vakavasti, ovat vähän hulluja, ei blondeja, ja ennen kaikkia sinkkuja. On mahdotonta olla luontevasti seurustelevan naisen kaveri, ja kun tämä saa lapsia, hän ei vain voi enää olla yksi jätkistä. Toki käy myös mies, joka osuu suunnilleen samaan määritelmään.

Keskustelu. En jaksa toistaa itseäni, tai että muut tekevät sitä. Yleissivistykseni on heikon puoleinen, joten tietopohjaisissa keskusteluissa jään seinäruusuksi. En jaksa antaa tyhjentäviä vastauksia muodollisuuksiksi kokemiini kysymyksiin.  En oikein keksi mitään sanottavaa. Kaikin puolin olen huono seuramies. Olen aiemminkin sanonut, että sosiaalisuuteni on hyvin passiivista. En voi mitään sille, että olen tällainen kummajainen, en minä tahallani.

Ihmisissä on myös toinen puoli. Ne joihin koen samaistuvani voimakkaasti, joihin koen vahvaa yhteyttä. Nämä ihmiset ovat lähes poikkeuksetta naisia (anteeksi vain miehet, luulen, että minulla on vähän vaikeuksia rakentaa luottamusta miessukupuoleen, mikä saattaa johtua menneisyydestä, tai olla johtumatta). No, miten helppoa perheellisen miehen on rakentaa läheistä yhteyttä sinkkunaiseen?  No, eh, jos meinaa vielä kotona asua niin... ei nyt ihan mahdottoman hyvät.

Yhdessä vaiheessa koin valtavan voimakasta yhteyttä Maija Vilkkumaahan tämän musiikin ja lavaesiintymisen vuoksi. Ja, no, onhan Maija ihan söpökin, tavallaan. Ja miten todennäköiseksi voimme arvioida tämän yhteyden vastavuoroisuuden asteikolla yhdestä kymmeneen. Ainoa ihminen, jonka koin ymmärtävän minua, ilman, että tarvitsee edes kertoa, on verrannollinen lähinnä sarjakuvahahmoon. Jes!

On minulla kyllä ollut kavereita - hyviäkin. Lapsuuden ja nuoruuden ajoilta on vähän eri aikakausilta kavereita, joiden kanssa on aikanaan oltu kuin paita ja perse - erottamattomia. Vaikka ne ajat muuten olivat varsin kipeitä ja kriisintäyteisiä, kaipaan suuresti tuota yhteyttä. Ymmärrän todella hyvin, miksi nuoret ajautuvat jengeihin. On ihan mieletöntä kokea kuuluvansa johonkin, ja että kaveri seisoo vierelläsi tarvittaessa viimeiseen hengenvetoon. Huomaathan rakas lukija, että taaskaan en yhtään ylimitoita ihmissuhteisiin liittyviä toiveitani. Vain viimeiseen hengenvetoon, anytime. Tässä joukossa oli muuten paljon poikia ja nuoria miehiä, mutta opiskelujen alkaessa etäisyys kasvoi niin elämäntyylillisesti kuin kilometreissäkin.

Sitten myöhemmin kuuluin tiiviiseen porukkaan, josta tuli internaattiopiskelun myötä kuin toinen perhe. Ihmiset kuitenkin valmistuivat, ja tytöille kävi niin kuin aina, menivät naimisiin ja saivat lapsia.

Tällaiselta sekavalta pohjalta pitäisi siis yrittää jotain unelmia rakentaa. Ei taida tulla ihan yksinkertainen urakka.

Elämälle

terveisiä

Voittajia ja voittajia

Ajattelin tällä kertaa tarttua hieman poliittisempaan aiheeseen, eli eduskuntavaaleihin ja perussuomalaisuuteen. Huomaatteko, olen lähes ajan hermolla. =)

Minun päähäni ei mahdu, miksi me nyt puhumme häviäjien hallituksesta. Ja että perussuomalaiset olisivat jättimäinen vaalivoittaja. Jos itse vaalitulosta oikein ynnäsin, niin kokoomus oli suurin puolue, sen jälkeen demarit ja vasta kolmantena perussuomalaiset. Näin ollen kolmesta suurimmasta juuri perussuomalaisten kuuluikin olla se puolue, joka ei mahtuisi mukaan voittajien hallitukseen.

Tietysti tässä katsotaan sitä, kuka lisäsi kannatustaan ja kenellä se hiipui. Siitä huolimatta on varsin kyseenalaista väittää suurimmaksi sitä, jonka kannatus ennen oli lähellä nollaa, ja nytkin kieltämättä siinä valossa huikean nousun tehneenä jäi kuitenkin kolmanneksi. Millaista demokratiaa se olisi? Sloganien mukaan "kansa on puhunut", mutta tällä tuskin viitataan siihen, että kolme neljäsosaa kansasta ei äänestänyt perussuomalaisia.

Perussuomalaisten vaalimenestys perustui lähinnä populistiseen oppositiopolitiikkaan. Oltiin kivasti sitä vastaan, mitä tietty kansanosa kiihkeästi vastusti, eli "neekeriukkoja", kansainvälistymistä, sekä ihmisten ja valtioiden välistä solidaarisuutta.

Perussuomalaisten vaalipolitiikassa takerruttiin yksityiskohtiin, joita kansan olisi helppo vihata tai rakastaa, kun ne esitetään kaikista asiayhteyksistä ja seurauksista riippumattomina. Luvattiin tikkareita, ja pitää huoli siitä, etteivät eriväriset ihmiset riko metsämörrien harmoniaa.

Ainakin yksi kohtuullisen viisas mies puolueeseen oli kuitenkin eksynyt: Soini, jonka varassa koko puolue on levännyt. Heti vaalivoiton jälkeen Soini oli valmis tekemään politiikkaa, joustamaan ja lähtemään hallitukseen.

Ehkä puolue ei kuitenkaan itsekään ollut uskonut niin suureen menestykseen. Ei uskottu puolueen saavuttavan sellaisen painoarvon, että sillä voisi oikeasti olla vaikuttamassa asioihin. Ehkä oli laskelmoitu mahdolliseksi kuitata populistiset lupaukset tyyliin, "kylhää myö yritettii, vaan kun muut ei suostunnu". Palkkioksi olisi saatu selkään taputtelua ja yhteiskunnallisten kuilujen levenemistä, mikä puolestaan olisi helpottanut perussuomalaisten työtä tulevaisuudessa.

Kun totuuden hetki vaalien jälkeen koitti, ja olisi ollut tilaisuus tarttua valtakunnan ohjaksiin, meni perussuomalaisilla pupu pöksyyn. Alas repimisen ja tynnyrien kolistelun sijaan olisi pitänyt alkaa rakentaa, ja ottaa itse vastuu siitä, mitä on tehty. Ja tätähän Soini vielä yritti - neuvotella hallitukseen menosta. Se olisi vaatinut kompromisseja, mutta kansan syvät rivit murisivat, että takinkääntäjät lynkataan. Soini ja perussuomalaiset joutuivat perääntymään. Hallitukseen ei päästy, koska ei oltu valmiita joustamaan YHDESSÄ asiassa, jota vastustettiin suurelta osalta vailla suurempaa ymmärrystä vastustuksen syistä. Todettiin, ettei yhteiskuntaa ehkä voidakaan rakentaa vain tikkareista, ja samalla menetettiin mahdollisuus olla hallituksessa luomassa perussuomalaisempaa yhteiskuntaa.

Hallitus muodostuu nyt niistä, jotka ainakin yhdellä tavalla ymmärtävät ja kykenevät suunnittelemaan yhteiskunnan ja kansainvälisen yhteisön toimintaa, ja ainakin jollain tasolla ovat halukkaita jopa ottamaan vastuun valinnoistaan, ainakin etukäteen.

Näistä asetelmista on nyt melko kyseenalaista tehdä edes oppositiopolitiikkaa. Ensin kieltäydyt itse osallistumasta päätöksentekoon, ja sitten keskityt ampumaan alas niitä, jotka sen vastuun ottavat kantaakseen. Niinkö se menee perussuomalaiset?

Kuka siis olikaan näiden vaalien voittaja, ja kuka häviäjä?

It is not preferrable to travel with a dead man

Turhaan olen kateellinen niille, jotka ovat sivistyneitä ja skarppeja,, koska mikään ei estä itseäni tavoittelemasta samaa. mieleni valuu kohti syvyyksiä, joissa oma mitättömyys kuristaa, ja muiden ylivertaisuus saa piiloutumaan ylevien ja oikeamielisten katseilta. 

Kirjoittaminen on minulle elinkeino. Siis tapa olla elossa.  Ehkä joku joskus näkee minun olevan, tai ainakin voin itse asian ajoittain tarkistaa. En valuta sisälmyksiäni tietokoneen näppäimistölle siinä uskossa, että minulla olisi maailmalle jotakin annettavaa. Jotakin sellaista, mikä saisi, miettimään asioiden tilaa. Kirjoitan yksinkertaisesti ollakseni olemassa.

Todistelen olemassaoloani, mutta elämää en halua ajatella. Tapan aikaa. Väliin toivon, että oltaisiin jo perillä. Matkustajia tulee ja menee. He matkaavat vähän kerrallaan, asemalta asemalle. Muilla on jo tekemistä. He eivät tarvitse lisää, enkä minä jaksa myydä. 

Minä jaksan maata tässä lattialla, soittaa musiikkia, ja odottaa. Antaa ajan kulua ja maisemien vilistä junan kiitäessä niiden halki, jättäen jälkeensä savuvanan, joka hiljalleen hajoaa tavaan tuuliin.

Nothing Else Matters

Etsin elämääni ultimaalista yhteyttä. Sellaista, jossa kaikki muu on merkityksetöntä. Kaiken yläpuolella olisi me. Olen ollut sitä ainakin hyvin lähellä. Nyt en sitä koe. Voiko sellaista oikeasti olla? Kuuluuko se nuoruuteen ja on sen mukana iäksi katoavaista? Onko oikein tai järkevää sitä kaivata, ja tavallaan myös etsiä?

En usko sitä enää löytäväni. Silloin kun pidän asioilla merkitystä, tämä on ykköstarpeeni. Kun pidän asioilla merkitystä, kun jaksan yrittää, koen vuorotellen toivoa ja epätoivoa. Joko uneni tarjoilevat minulle tuon yhteyden tunteen täyttymyksen, että olen tärkeä ja arvokas. Todellisuus tuo tilalle kipeästi vihlovia tyhjyydyn, yksinäisyyden ja merkityksettömyyden tunteita.

Ajoittain erehdyn myös itse valvetilassa maalailemaan korkeita odotuksia. Rakentamaan täydellisen suunnitelman. Pilvilinnan, joka vain odottaa romahtamistaan. Pettymys on aina yhtä murskaavan valtava. Intensiteetti. En tiedä voiko kukaan ymmärtää. En tiedä juoksenko haamujen perässä, etsinkö olematonta ja onko edes oikeutta etsiä.

Tiedän, ei-tietäväni

Miten eletään kysymysmerkin kanssa?

Ihmiset, suosittelen vahvasti, että jättäisitte filosofisia pohdintoja sisältävät kirjat sikseen. Ne voivat vahingoittaa teitä ja läheisiänne. En tiedä, onko järkevää osoitella sormella, mutta kuka ikinä ostikaan minulle nuoruusvuosinani lahjaksi "sofian maailman", teki minusta tällaisen.

Katsokaa vaikka minua. Olen surullinen esimerkki siitä, millaiseen tilanteeseen ihminen voi filosofian takia ajautua. Toisaalta olen myös esimerkkinä sellaisesta selviytymistarinasta, että vaikka olisi kuinka syvällä filosofiassa, siita voi selviytyä, ja elää lähes tasapainoista elämää.

Minulle maailma on täynnä kysymyksiä, joihin on mahdotonta antaa pitävää vastausta. Olen otus, jolle tietoa ei ole. Se niin sanottu tieto, jonka nimeen sivistynyt maailma vannoo, on minulle parhaimmillaankin vain perusteltuja arvauksia. En sano näin snobbaillakseni tai viisastellakseni, vaan tämä on minun todellisuuteni. Todellisuus, jossa eläminen on ajoittain raskasta.

Mille perustat mielipiteesi maailmassa, jossa totuutta ei ole? Minkä pohjalta teet valintoja, kun et tiedä tuntemiesi kriteerien todenperäisyyttä? Millaisena pidät itseäsi, kun et tunne vastaan ottamiesi signaalien merkitystä? Kaikki on epämääräistä mössöä, joka liukuu sormien välistä niin, että siitä on mahdoton saada otetta.

Toisaalta arvostan tätä kykyä itsessäni. Kykyä esittää kysymyksiä. Uteliaisuutta kurkistaa kolikon toiselle ja kolmannellekin puolelle. Mennä aina yksi kysymys pidemmälle.

En toki läheskään aina ole tuollainen. Useinkin erehdyn luulemaan, että tietäisin asioiden todellisen laidan. Tietäisin, mitä toinen ajattelee tai tarkoittaa. Se on tavallaan helpompaa, mutta toisaalta johtaa usein myös väärinkäsityksiin ja ongelmiin.

"Tietäminen on sitä, että sanoo olevansa pisin, koska ei ole tavannut ketään pidempää." Määritelmäni tietämisestä lukioaikaisesta aforismivihkosta, joka harmi kyllä on kadonnut. Otsikon sitaatin lausujan varmaankin tiedätte.

Kuoriainen

Tämä on taas näitä aamuja. Kuin joku olisi työntänyt kätensä peräsuoleen, ottanut tukevan otteen, ja vetänyt selkärangan ulos. Vain kuvaannollisesti tietenkin.

Lähes ylivoimaisen vaikeilta tuntuvat sellaiset asiat kuin hampaiden peseminen, lääkkeiden ottaminen, suihkussa käynti, tai hiusten hiusten leikkaaminen. Partaa ei onneksi tarvitse ajaa, kun ajoin sen eilen.

Sitten on sellaisia asioita, kuin veroehdotuksen korjaaminen, laskutus ja laskujen maksaminen ja akvaarioiden siivoaminen. Olen kuullut myös sellaisia sanoja kuten "remontti" tai "purkaminen" viljeltävän yhä kiihtyvällä tahdilla.

Olen minä iloinenkin, erityisesti perheestäni. Siitä, että se vain on. Minulla on hieno perhe - maailman paras. Toiminnallisesti kiinnostavaa on lähinnä valokuvaus, ja siihen liittyvät asiat, kuten kuvankäsittely. Muuten tahtoisin vain olla. Istua tässä takapihan puutarhatuolissa, ja katsella maailmaa. Toivoen, ettei mikään häiritsisi rauhaani.

Ajoittain yritän pakottaa selkärankaa takaisin paikoilleen, mutta lähinnä se tuottaa vain tuskaa. Yleensä parasta on kuitenkin tehdä itselleen selväksi, selkäranka on nyt poissa. Lähteä sitten huojuen ja hyllyen liikkeelle. Haparoiva ja hyllyvä liike pakottaa elimistön luomaan uuden tukirangan, jonka varassa voi taas toimia hetken hieman ryhdikkäämmin.

Nukkuminen. Miten se onkin niin vaikeaa. Iltaisin olisi niin paljon parempaa tekemistä, kuin nukkuminen, joka silmänräpäyksessä johdattaa uuteen huomiseen. Illat venyvät. Aamuisin on herätys aiemmin kuin olisi soveliasta riittävän yöunen kannalta. Väsymys varjostaa sekä aamuja, että iltoja. Enkö vain voisi luopua vähästä, jotta saisin enemmän.

Selkärangattomilla on usein kova kuori, jonka avulla ne pysyvät koossa.

In Your Fuckin dreams

 Fuck, Fuck, Fuck - Fuckin Fuck DREAMS!!

Everything else you can shut down, but your fuckin' dreams. You fuckin' think you have something and you are happy as hell. Then you fuckin' wake up. Fuck.

Everything you had, is taken away in a blink of an eye. It will fuckin tear you in pieces. In fuckin bloody, messy, painful pieces. And deep inside you die a little more, and fall in to the fuckin darkness. Fuck.

Lost

Tunnen olevani yhä enemmän eksynyt - eksynyt itsestäni ja maailmasta.

They Make Me Proud!

Isänä oleminen ei aina ole ollut helppoa. Ei se ole sitä aina vieläkään. Olen kuitenkin iloinen, että iskän kanssa on vielä kiva olla. Vaikka joskus hermoja koetellaan, puolin ja toisin, niin lopulta ollaan kuitenkin tyytyväisiä siihen, että ollaan.

Alla olevan kuvan otti esikoispoikani kokeillessaan kameraani ensimmäistä kertaa. Kuvalle ei ole tehty mitään muuta, kuin vähennetty pikseleitä nettikokoon sopivaksi. Kertakaikkiaan ihan täydellinen kuva!

Me and my fivefifty

Pimeäksihän se meni, ennen kuin kotiin pääsi. Niinkuin oli tapana käydä silloin ennen vanhaan. Mitä tahansa kun lähti tekemään, aina oli pimeä ennen kuin kotiin pääsi.

En edes muista, milloin olisin viimeksi ollut noin pitkään ulkona, metsässä, puuhaamassa jotakin. Tuntui hyvältä, jopa hymyilytti. Kiersin kameran kanssa luontopolkua, tavoitteena osua maisemapaikoille auringonlaskun aikaan.

Ehkäpä tätä tulee vielä lisää. Ehkäpä alan taas elää myös ulkona, maailmassa. Ehkäpä vihdoin löydän tavan olla ja toteuttaa itseäni sellaisena, kuin olen. Ehkä.

Kiertolaisia

Kevät, se on syntymisen aikaa. Alkaa paljon sellaista, mitä on pitkään odotettu. Eläimet saavat poikasia. Muuttolinnut palaavat, ja ilma täyttyy niiden laulusta. Harmaa luonto muuttuu värikkääksi. Kaikkialla kuhisee elämä. Se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä olla niin lähellä jotain kaunista. Jotain, mitä on odottanut ja toivonutkin. On helppoa hengittää.

Kesän mittaan ensivihreä tummuu. Kukinnot muuttuvat siemeniksi ja poikaset kasvavat suuriksi. Elo-syyskuussa ilmassa on lopun alkua. Kukat lakastuvat, linnut muuttavat takaisin etelään. Väriloisto muuttuu hiljalleen harmaaksi, kesän lämpö talven kylmäksi, valoisat yöt pimeiksi päiviksi.

Toisille talvet eivät ole vaikeita, joillekin jopa tervetulleita. Minulle talvi on ylimenokausi, matkalla kohti uutta kevättä. Kaikki ei kuitenkaan ole kadonnut. Talven pimeys tuo esiin kuun ja tähdet. Avaruus on kaunis, vaikka onkin kaukana. Jäljellä ovat myös ne arkiset linnut - varikset ja harakat, joita kesällä ei huomannut. Tallessa on havupuut, jotka tuovat maisemaan vihreää. Niissä ei ole kauniita kukkia keväisin, eivätkä ne hehku väriloistossaan syksyisin. Ne kuitenkin ovat tasaisesti vihreitä. 

Syksy ja talvi tulee joka vuosi yhtä varmasti. Kesä päättyy aina. Ja talven jälkeen koittaa uusi kevät. Silloin voin taas nauttia uuden alun onnesta. Kesällä paistatella lämmössä. Talven tullen selata valokuva-albumia kesän touhuja muistellen. Voin imeä itseeni elämää havupuista ja nauraa harakoiden kanssa. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Minä itsekin olen kiertolainen. Tulen ja menen, aloitan asioita, lopetan toisia. En ole ikuisesti stabiili. En edes ole havupuu, vaan tuulessa heiluva kesäheinä. Nyt olen tässä - syksyllä lehmän syömä lantaläjä. Elämässä kaikki kiertää.

Kevät

 

En vain voinut vastustaa kiusausta, ja linkkasin tämän makrohaasteeseen. Jotakin ulkoa löytyvää piti lähikuvata. En ottanut kuvaa varta vasten haasteeseen.

Tämä vuolas virta löytyi leikkipuistosta järven rannalta, tai no, oikeastaan järven ja leikkipuiston välistä. Sulamisvedet siinä juoksevat väljempiin vesiin. 

Kamerana oli olympuksen pokkari, ja teknisesti kuva on huono, mutta visio toteutui jopa oletettua paremmin. Muiden makroilua löytyy täältä

I Wish I Could Be More

Suuret suunnitelmat

Tarinaa pienistä ja suurista suunnitelmista, ja niiden kuivumisesta kokoon.

Päiviä on monenlaisia, ja hetkiä. Heikoimpina ei halua ajatella tulevaisuutta, ei menneisyyttä, eikä myöskään tätä hetkeä. Sitä haluaa vain hukkua johonkin, kadota johonkin toiseen maailmaan, jossa itseä ei ole. Pakenee kirjoihin tai elokuviin, uniinkin.

Tällaisina keskiverto alavireisinä päivinä saattaa innostua ottamaan kantaa tulevaan. Tekee sitten kun -suunnitelmia. Päättää ryhtyä johonkin sellaiseen, mikä tekisi elämästä parempa. Hyvä idea, kunnes tulee toteutuksen aika, eikä sitä sitten jaksakaan. Elämä jatkuu ennallaan.

Huonoimpia aikoja suunnittelun kannalta ovat kuitenkin ylävireiset jaksot. Sitä maalaa suunnitelmia, jotka muuttavat maailmoja. Sitä ottaa askelia maailmansa muuttamiseksi. Haluaa asioiden tapahtuvan heti, viipymättä. Näkee pelkkiä onnistumisen mahdollisuuksia ja käyttämättömiä resursseja. Sitten sitä vaan huomaa ajaneensa karille. Tai saattaneensa itsensä sellaisiin haasteisiin, jotka vain ovat liikaa. Putoaa pilvensä reunalta.

Viimeinen on näistä pahin. Se vie jalat alta. Totaalisesti. Alkuvaiheen into ja palo, hyvä olo, vaihtuu aina omaksi vastaluvukseen. Kympistä ei putoa nollaan, vaan miinus kymppiin.

Onko niitä myös sellaisia suunnitelmia, jotka toteutuvat? Sellaisia, jotka tuntuvat hyviltä vielä jälkikäteen? Voiko olla niin, että lopussa todella kiitos seisoo? Pitkälti olen tullut siihen tulokseen, ettei parane liikoja suunnitella. Jos jotain tekee, niin tekee sen extemporee, eikä odota sen kestävän tuntia pidempään.

Kello on paljon. Ehkä joskus vielä selvitän, onko säännöllisestä rytmistä jotakin etua siihen nähden, että valvoo yömyöhään. Jotain minun kuitenkin täytyy kokea saavani myöhään valvomisesta, koska säännöllisesti sitä teen. Aamulla sen sijaan nukun mielelläni. Nyt on mentävä. Olen ohittanut sen pisteen, jolloin uni alkaa tuntua paremmalta, kuin valveilla olo. Olisi paljonkin asiaa, mutta nyt ei jaksa. Hyvää yötä.

Eroa kuin yöllä ja päivällä

Kahden viikon sukelluksen jälkeen on tämä ilta ollut taas sellainen normaali. Sellainen, kun voi kuvitella tarttuvansa asioihin ja tekevänsä jotakin. Se tuntuu hyvältä. Jospa vain tietäisi, mikä saa hyvän päivän muuttumaan huonoksi, tai päinvastoin. Sitä olen useasti miettinyt, ja mietin taas. Aivokemian, ajattelun, tunteiden ja elämäntilanteiden sekamelskaa.

Tähdenlentoja

Olen etsinyt itseäni monenlaisissa rooleissa. Moneksi sopeutunut, ja kaikkeen väsynyt. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä todella sisimmässäni olen. Onko sellaista edes olemassa? Onko ihmisen sisällä tietty minuus, joka on löydettävissä? Voinko tunnistaa jotakin itsestäni, ja elää elämäni sen mukaisesti? Ehkä olen kuitenkin tyhjä taulu, joka kiinnittyy johonkin, rakentaen sitten sisimpänsä sen mukaiseksi?

Jälleen kerran ajelehdin elämäni ulapalla. Etsin itseäni, ja jotakin, mitä haluaisin.

Minulla on luomisen halu, mutta tuska kykyjen puutteesta. Nuorempana yritin. Olin niitä harvoja 15-vuotiaita joilla oli järjestelmäkamera. Halusin valokuvaajaksi. Myöhemmin kirjailijaksi. Olin niitä harvoja 16 -vuotiaita, joilla oli oma sähkökirjoituskone. Yritin piirtämistä. Minulla ei ollut ennalta näkemisen kykyä. En tiedä miltä asiat näyttävät - millaisin viivoin tulee puu puuksi, tai ihminen ihmiseksi. En musiikkiakaan unohtanut.

Etsin itseäni. Haluan siksi tai tuoksi. Luovun kaikesta alkutaipaleella. Tahdon olla jotain, jotain merkillepantavaa, mutta en jaksa.

Kvartaali persoonallisuus

Mikäli ihmisen persoonallisuutta tulkittaisiin taloustieteen käsittein, olisin ehdottomasti kvartaali-talous. Elämäni jaksottuu lyhyisiin kiihkeisiin jaksoihin, joiden väliin toisinaan iskee lama.

Tunnoton

 Lähiviikkojen aikana olen useasti päätynyt miettimään mukavia asioita, joutuen toteamaan niiden löytämisen toivottoman vaikeaksi. Koetan olla itseni äärellä, ymmärtää jotain siitä, mitä sisälläni tapahtuu. Vuosien varrella olen jo moneen kertaan lyönyt hanskat tiskiin.