Joka upposi suudelmaan

Jossain on tyttö,

joka discossa suuteli poikaa,

keinui kappaleen tahtiin,

upposi syvälle suudelmaan,

ja lopulta katosi.

Katosi,

kuin ei olisi koskaan ollutkaan.

Jossain on poika,

joka suuteli tyttöä, discossa,

keinui kappaleen tahtiin,

upposi syvälle suudelmaan,

suuteli tyttöä,

joka katosi,

kuin ei olisi koskaan ollutkaan.

Mestarin siveltimet

Hänessä on karismaa,

laulaa hienosti, 

orkesterissa, taiteilija

Hän maalaa niin taitavasti,

tekee tyhjästä täyden,

säteilee, taiteilija

Hän näkee rivien väliin,

puristaa tuhkasta timantin,

älykäs, taitava

Hän on melankolinen,

ankkuri laahaa pohjassa,

wannabe, haikailija

Behind the back of the universum

Hello Universum, how’s it hanging?

What a beautifull day, would you care to play?

Like I’ll make a move, while you look away.

When you turn around, I’ve allways been the same.

Keskenjäänyt

Tässsä minä olen.

Löytöretkistä janoinen seikkailija.

Etsin rauhaa ja hiljaisisuutta.

Kaipaan vakautta, pelkään hallitsematonta.

Tässä minä, ihmisistä utelias,

soudan sumussa kohti autiosaarta.

Heti valmis hetken lapsi,

Nukun ruususen unta.

Ryönä

Siinä hän istuu,

seittinsä syleilyssä.

Yllään hentoinen harso,

Kalman kalpea käärinliina.

Nielussaan kalmistoon kadonneita nyyttejä,

sieluun sotkeutuneita.

Perhosia, pistiäisiä, kuivuneita, hauraita.

Haalistuneita, vaimenneita, värittömiä, hajuttomia.

Siinä hän katsoo revennyttä reikää.

Vavahtaa valon säilää.

Typertyy elämän makuun.

Näkee itsensä -

Seittinsä suojassa.

Tuuliko se heiniä heiluttaa?

 Ei se ole tuuli,

vaan minussa heiluva heinä.

Ei se ole putoava pisara,

vaan minun lampeni vesi.

Eivät sinun sanasi,

vaan säröt minun sieluni syövereissä.

Eivät maailman kilke ja kalke,

eivät planeettojen radat,

ei jumalten tahto.

Vihan kyyhkyt

Verenhehkuiset myrskyt
puhaltavat vihan liekkeihin.
Maailma palaa.
Kaunis hehku taivaanrannassa.

Aavalla leviäviä öljyisiä valheita,
mahdottomia siivilöidä.
Peitinsulkiin tarttuvia,
untuvan tukkivia.

Kuka viljelee seitikkiä,
myy herkkusieniä,
lääkehiiltä vatsavaivoihin?
kivihiiltä.

Niin monta pelkoa.
Pelosta vihaa.
Säkkikaupalla,
ulosmittaamattomia vääryyksiä.

Ei vihaa! Ei pelkoa.
Surua.
Surusta myötätuntoa.
Myötätunnosta rakkautta.

Toivoa.
Rakkaudesta toivoa.
Maailman ääriin mahdollisuuksia.
Rauhan rakennelmia.

Niin paljon kaunista
tässä rujossa,
rumassa maailmassa.
Niin henkeä salpaavan kaunista.

Tukkijätkä lemmen virrassa

On hetkiä, 

kun kaikki sanat tuntuvat vääriltä, 

pieniltä, 

naurettavilta, 

liian mahtipontisilta ja mitättömiltä.

Omenaisia onnen hetkiä, 

vain katseen kosketusta kaipaavia.

On hetkiä kun odottaa, 

odottaa, 

odottaa, 

että pienen tuikun saa sytyttää, 

pienen liekin pimeään, 

jotta näkisit sen tullessas,

tietäisit sen nähdessäs,

sinua sen oottavan, 

meidän omassa pöydässä,

meitä varten tehdyssä,

aamukahveja, 

iltaviinejä,

pergolassa, 

siinä kuistin vieressä. 

Olen onnellinen nyt,

näissä nahoissani,

sinun seurassasi,

kehrään sanoistani lankaa,

asettelen ajatusten rankaa:

Jotain uutta, jotain vanhaa, kaikki lainattua.

Onnen hippu, merkitys ja määränpää,

evakoiden torpassa, 

tukkijätkä lemmen virrassa.

Kuin kuu tyyntä vedenpintaa

Kuin leuto tuuli unista heinää

Kuin aamunkoi kasteista nurmea

Kuin kaakkuri suolammen usvaa

Kuin valkea pilvi sinistä taivasta

Kuin tuikkivat tähdet pakkasyötä

Kuin sinun lämpösi minua

Tuuli kasvoillani

Onko tuuli olemassa, onko se todellinen?
Millainen on tuuli, mistä sen tietää?
Kun se tänään on lempeä ja lämmin,
vaikka eilen myrskysi niin, ettei hattu pysynyt päässä.
Kun se yhtenä päivänä nostaa merelle vaahtopäitä
ja toisena saa pienen järven aallot liplattamaan.

Millainen on tuuli, kun se alati tulee ja menee,
ja on joka päivä erileinan.
Kun siitä ei tänään näy merkkiäkään,
vaikka se eilen oli täällä?
Kun se toisinaan syntyy kuin tyhjästä,
sitten taas laantuu ja on kokonaan poissa?

Miksi ei tuuli pysy aina sellaisena kuin on?
Miksi se alati muuttaa muotoaan,
kiertelee ja kaartelee.
Kaadettuaan puut ja heitettyään katot ilmaan,
se ottaa käsivarsilleen siipiään levittelevät linnut
nostaakseen ne mukanaan korkeuksiin.

Onko tuuli todellinen?
Voiko siihen luottaa?

Unen rajamailta

Haaveet - miten täydellisiltä ne tuntuvat
auringonpaisteessa lepatellessaan
niin keveinä, niin humalluttavan värikkäinä.

Ja miten arkisia, miten raskaita,
kun unelmiinsa kiinni tarttuu,
asetellakseen niitä multaan juurtumaan.

Miten onnea säteilevä onkaan ajatus.
Miten kokoon lässähtänyt toteutus.
Siis, älä herätä minua vielä - älä ehkä koskaan.

Ystäväni yksinäisyys

Kuin valaistus iski minuun;
ystävistä lempein lie yksinäisyys.
Yksin, vapaana kaipaamasta toista.
Karanneena sosilaalisista rakenteista,
ne hiertävät kuin katumusnauhat.

Yksin; olen oma minäni,
yksin; olen oikeanlainen,
ei siinä mikään edellytä muuta.
Ei ole tarve minun maailmaa muuttaa,
saati maailman määrittää minua.

Niin on paljon maailmassa paskaa,
ja miten monta tuuletinta!
Ei niin paljon pahaa, ettei aina jotain hyvää.
Niin paljon pahaa.
Paskat siitä.

Pääntäydeltä tyhjää

Se imaisee ympäriltään kaiken.
Toiveet, haaveet, odotukset.
Kaiken käärii sisäänsä ja puristaa olemattomaksi hippuseksi,
jota on vaikea nähdä mutta raskas kantaa.

Posket lommolla ja huulet töröllä se imee itseensä aikaa kuin spagettia.
Se syö huomisen. Ja eilisen. Tulevaisuuden ja muistot.
Sen ruokalistalla on tämäkin hetki.
Eksyn jonnekin menneen ja tulevan välimaaston tuntemattomaan hetkeen,
kuin kiskoitta jäänyt juna kameran kennoon.

Saako sitä mikään täyttymään, minun sieluni mustaa aukkoa?
Epäilen, että ei.
Ei maapallolla liene niin paljoa massaa.
Ei viihteen maailmassa niin runsasta tarjontaa.

Kai ikuisuuden alkuun
se tyhjänä ammottaa.

Haikulipolkka

Se iski ajatuksen päähäni kesken työpäivän. Menneen ajan ajatuksen. Olin kaiketi noin ehkä neljäntoista, tai niillä main. Meillä oli navetassa vielä lehmiä. Olihan niitä muulloinkin, mutta silloin oli myös Iiris. Lomittaja. Siis sellainen, joka käy hoitamassa lehmiä silloin, kun talonväki on lomalla. Iiris oli meillä pitkään, luulisin.

Minä olin silloin noin neljäntoista, ja taisin viihtyä noina aikoina aivan poikkeuksellIisen hyvin navetassa. Iiris oli kaiketi jotain päälle kahdenkympin, korvanlehdet täynnä koruja, ja sillä tavalla mukava, että viitsi pitää seuraa pojankoltiaiselle. Otti mukaansa sorakuopalle hakemaan hiekkaa akvaarioonsa, ja sieltä kämpilleen keittelemään sitä puhtaaksi. Olisin joskus saanut ajaa hänen iloista pientä autoaankin. Olisikohan se ollut keltainen kupla, jossa oli iso Rolling Stones-kieli konepellissä. Tietenkin vain talomme pihassa, mutta en silti uskaltanut.

Tämä ei kuulosta miltään. En edes muista mistä me ikinä puhuimme. Paitsi hänen veljistään, jotka kaiketi olivat kaksoset ja kuudentoista. Niin, tämä ei varmaankaan kuulosta juuri miltään, mutta silloin se tuntui koko maailmalta. Ja nytkin kun sitä tuli miettineeksi, tuntui lämpöiseltä.

Yrittäessäni muistella jotain konkreettista asiaan liittyvää, ja tulin yhtäkkiä muistaneeksi, että Iiris kuunteli Lapinlahden lintuja. Jännä valinta, näin jälkikäteen ajatellen. Käväisin spotifysta kaivamassa soundtrackkiä muistelulleni, ja jatkoin kehräämistä.

Iiris, jos luet tätä, älä ota yhteyttä. Haluan varjella tätä muistoani sellaisenaan. Kiitos, että olit. Ollaan me muutkin.

Anafylaktinen Pallea

Käy synkeiden syvyyksien sisälmyksistä
pyrkimään pintaan poreileva pulputus.
Pitempään jo vaivoin pidätelty henkäys,
mi ohitse virtaavain vuoksien kosteudessa hapettui ruosteeksi sielun seinämiin.

Sillä sijallaan tuntevi uni'versuumin tähtikirkkaina tuikkivin silmin.
Halajaa itsensä henkäistä maailmojen syliin.
Avata suunsa, ja valuttaa keuhkonsa täyteen sykkivää maailmaa.
Täydellä painollaan päästää elämä virtaamaan sisään ja ulos.

Siinä nimenomaisessa hetkessä pakata ystävänsä matkalaukkuun itsensä,
kuljettaakseen tätä matkoillaan pitkin pölyisiä teitä.
Asiaan kuuluvin menoin päästää veneensä touvit, sallia täysinä pullistuvien purjeiden kuljettaa
auringonpaisteen - läpi pärskeiden ja taivaalla kaartelevien lokkien laiskanraukean kirkumisen.

Tuon meren minä halajan löytää. Sikäli kuin ei sellainen ole liikaa yhdelle ihmiselle vaadittu.
Meren, ja kappaleen maata sen rannalta. Eläviä ihmisiä. Aaltoihin peittyviä jalanjälkiä.
Naurua, välittämistä, maailmankaikkeuden rakkautta. Meditaatiota ja mutapainia.
Hippejä, kitaroita, rakentavaa kapinaa. Ajatuksia. Kiperiä kysymyksiä.

Hymyilen. Haaveeni huumalle. Liekkini lämmölle. Hetkeni helinälle.
Poreideni pulinalle.

Katkeransuloiset kotimme

Oletkos eksynyt, lapsrukka -
tiedätkös miss' kotis on?

Koti, kotilo on etanan.
Ihmisen kotilo, missähän se on?

Periaatteessa, perinnevaatteessa
meikäläisten raameissa

Punnitus

Nämä ovat niitä aikoja, jolloin veret punnitaan.
Niitä, kun on äärettömyyksiin asti turhautunut kaikesta.
Kun katsoessaan näkee liiaksi vääryyttä, kaikissa maailman suunnissa.
Kun tuntuu, ettei mikkään mene kohtuuella
eikä sillä tapaa kuin toivoisi.

Nämä ovat niitä hetkiä, kun tuntee itsensä liian pieneksi.
Liian voimattomaksi kääntämään väärää oikeaksi.
Liian väsyneeksi etsiäkseen suojaa tai ravintoa.
Hetkiä, joina tuntuu liian hyvältä vain maata sateessa puun alla,
antaa vaatteiden kastua, ja pisaroiden valua pitkin kasvojaan.

Sellaisia ovat ne hetket, kun veri punnitaan. Kalkuloidaan sen koostumusta,
ja kykyä ylläpitää elämää omassa ekosysteemissään.
Niinpä siinä maatessani minä koetan siirtää  ajatusteni painoa vereni solukoihin,
tehdäkseni siitä punnitusta varten voimakkaan,
sillä kaikkina aikoina; keveinä, kuohuisina tai raastavina  - me olemme toistemme liittolaiset.

Saarella

Kun kukaan ei ole saari,

mutta kuitenkin on saarella.

Siellä saarella on kirstu. 

Ja -- kaikki, mitä tarvitset,

seisoo kirstun kyljessä.

Duu not ouppen, 

kehottaa maahan paalutettu kyltti.

Duu not ouppen.

Tiikerikakku raidoistaan

Kakun voi leipoa monella tapaa.
Etsien osuvaa reseptiä,
siihen, kuin mieli makaa.

Taikka, tutkien aineita,
myötäillen laineita
maalaten jauhoilla, aihe on vapaa.

Ja sitten,
sen kakun voi syödä tai jakaa.

Revontuli ja aurinkotuuli

Carpe Diem -
hetki tarttui minuun

Iski kyntensä selkäni lihaan
kuin kotka
vei mennessään taivasten pihaan

Niin kuin ratakiskon naula
isketty rinnan alaan
hetki vain, sitten palaan

Carpe Diem
Se tarttui minuun
kuin pihkalla vuorattu pellavapaita