Se imaisee ympäriltään kaiken.
Toiveet, haaveet, odotukset.
Kaiken käärii sisäänsä ja puristaa olemattomaksi hippuseksi,
jota on vaikea nähdä mutta raskas kantaa.
Posket lommolla ja huulet töröllä se imee itseensä aikaa kuin spagettia.
Se syö huomisen. Ja eilisen. Tulevaisuuden ja muistot.
Sen ruokalistalla on tämäkin hetki.
Eksyn jonnekin menneen ja tulevan välimaaston tuntemattomaan hetkeen,
kuin kiskoitta jäänyt juna kameran kennoon.
Saako sitä mikään täyttymään, minun sieluni mustaa aukkoa?
Epäilen, että ei.
Ei maapallolla liene niin paljoa massaa.
Ei viihteen maailmassa niin runsasta tarjontaa.
Kai ikuisuuden alkuun
se tyhjänä ammottaa.
Tuttua tunnelmaa vain vähän eri sanoin, tuo runo sisältää. Kaikki voi romahtaa kerralla, Harmaata tai mustaa. Tyhjyys. Yksinäisyys. Kurkkua kuristaa, mkään ei auta. Itkukaan.
VastaaPoistaOnkohan ihmisiä jotka eivät koskaan ole kokeneet mitään tuollaista. Ihmisiä, jotka vain liukuvat pintaa. He eivät huomaa, tai tunne rotkoja, Mutta onneksi on myös ihmisiä, jota huomaavat ja pystyvät heittämään pelastavan köyden tai nuoratikkaat, avuksi ihmiselle, joka uikuttaa rotkon pohjalla. Joskus vain muutama lämmin sana auttaa. Lempeää lämpöä kaipaa jokainen. Raikasta ilmaa.
Jaa, en minä tiedä, onko vai eikö ole. Ainakin on niitä, joiden kuopat on useammin syvempiä, ja kiipeilyvarustus heikompi. Ja niitä, joiden ei. Joskus ne vaihtavat osia. Joskus eivät.
VastaaPoista