Oli aurinkoinen kesäpäivä. Istuin pienen puisen rautatieaseman terassilla kahvikupposen äärellä. Katselin, miten junat tulivat ja menivät. Ihmiset lähtivät matkalle johonkin, tai saapuivat päämääräänsä. Minun tarkoitukseni oli vain viettää kesäpäivää, seuraillen kaikkea sitä tulemista ja menemistä. Junissa ja rautatieasemissa on jotakin erityistä.
Silmäilin maailman menoa lehteni ylitse, kun asemalaiturille saapui mies. Ei huoliteltu, muttei resuinenkaan. Sen oloinen, ettei ollut valmistautunut olemaan siellä, missä oli. Hänen katseensa oli kiihtynyt, ja suunnattu laiturilla olleeseen junaan. Juna oli hänelle erityinen. Se oli hänen junansa. Se, jolla hänen piti päästä sinne sinne jonnekin. Mikä häntä siellä odottikin, se oli ilmeisen merkittävää. Se oli helppo lukea hänen kasvoiltaan. Mies lähti astelemaan kohti junaa, ja harppoi kyytiin. Hänellä ei ollut mitään mukanaan, matkatavaroita tai sellaita. Pelkkä mies vain. Uppouduin ajatuksiini, samalla kun lehteni kulma uppoutui kahviini.
Kotvasen kuluttua junasta laiturille nousi vanhemman oloinen virkapukuinen herra; konduktööri, ja hänen perässään seurasi vastikään junaan noussut mies. Hänen siellä ollessaan näytti kiihtymys ottaneen parikin askelta kohti epätoivoa. Mies viittoili junaa, selitti, elehti kohti itseään ja virkailijaa, ja kaikesta päätelleen toivoi hyvin hartaasti pääsevänsä kyytiin. Konduktööri suhtautui häneen ammatillisen kohteliaasti, mutta päättäväisen kieltävästi. Mies katsoi puhuessaan junaa, asemarakennusta ja konduktööriä, lopulta taivasta ja varpaitaan.
Juna teki lähtöä, ja vaunujen ovet sulkeutuivat. Mies jäi laiturille. Junan nytkähtäessä liikkeelle hän viimeisenä epätoivoisena tekonaan tarratutui siihen kiinni. Ikään kuin olisi todella kuvitellut voivansa estää junaa lähtemästä. Niin ei kuitenkaan käynyt - miehen voimat olivat veturia rajallisemmat. Juna meni menojaan, vaikka hän vielä otti muutaman juoksuaskelenkin sen rinnalla.
Mies todellakin näytti junasta pudonneelta, seisoessaan asemalaiturin päähän pysähtyneenä kuin halvaantunut. Mitä lie mahtoi pyöritellä mielessään. Ehkäpä elämän pikajuna kiisi parhaillaan kiskoilla hänen edessään, vaunuissaan syitä ja seurauksia. Ehkäpä se oli niin. Hänen kävellessään ohitseni kohti asemarakennuksen massiivista ovea, kätkin tunkeilevan läsnäoloni sanomalehteen. Sillä ei kuitenkaan ollut antaa vastausta kysymykseen, jonka hän ohi kulkiessaan esitti itselleen: "What the fuck am I gonna do now?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)