Against The Wind

Parhaissa asioissa yhdistyvät vesi ja tuuli. Kaikki muu on sitten - no, se on jotain muuta. Oikein sekoitettuna nämä ainesosat saavat rypyt katoamaan otsalta, ja suupielet kohoamaan. Ne aiheuttavat euforian kaltaista onnellisuuden tunnetta, sekä puhdasta riemua. Ne saavat kaiken muun katoamaan. Jää vain flow. Toisiaan seuraavien ykstittäisten hetkien ketju, ja hillitön ykseyden kokemus tuon ketjun muiden osatekijöiden kanssa. Vesi on minun elementtini, olenhan vesimies. Kunhan ei tarvitse itse olla vedessä.

Tein tuon edellä kuvaamani havainnon alunperin kauan kauan sitten, aikana, jolloin lihaksia oli vielä reilusti enemmän kuin kehoon varastoitua energiaa. Oli myrskyinen iltapäivä, kun suuntasin kajakin kanssa tutulle järvelle. Tuuli puhalsi juuri täydellisestä suunnasta; pitkän, mutta kapean järvenselän suuntaisesti, nostattaen aaltoja, jonka kaltaisia en kyseisellä järvellä ole muulloin nähnyt. Ei mitenkään erityisen jättimäisiä, mutta kuitenkin sellaisia, ettei aallonpohjalla matalassa kajakissa istuessa aina nähnyt aallonharjan yli. Ehkä parin kilometrin matka selän toiseen päähän kävi nopeasti, kajakin noustessa surffiin isoille aalloille. Alla oli tuttu ja turvallinen menopeli, jota tiesin osaavani käsitellä yhtä hyvin pää veden alla, kuin oikeinkin päin. Myötäinen oli toki lievää hihkumista herättävä kokemus, mutta varsinainen riemu repesi paluumatkalla.

Vastatuuli oli kova, napaten kiinni melan lapoihin. Aallot vyöryivät syliin kajakin keulan upotessa vastaan tulevaan aaltoon. Pärskeitä lensi naamalle jatkuvasti, vesi valui käsiä myöten kainaloihin. Oli ponnisteltava kaikin voimin, että ylipäätään pääsi eteenpäin. Tunsin todella voimakasta ykseyden tunnetta, kun minun yläruumiini, mela ja kajakki olimme yhtä, toisiinsa kiinni kasvaneita. Kuin kajakki todella olisi yksi normaaleista ruumiinosistani. Siinä paluumatkassa yhdistyivät kaksi asiaa: haaste ja hallinta. Tilanne oli fyysisesti ja vaikeudeltaan haastava, mutten missään vaiheessa kokenut epävarmuutta siitä, etteikö homma olisi hanskassa. Kajakkia vasteen hakkaavat aallot ja täydellä voimalla päin lataava tuuli olivat silkkaa riemua. Jokaiset uudet pärskeet kasvoilla saivat  aikaan syvästä onnellisuudesta purkautuvan naurun. Se oli niin fantastista, että sahasin järven useita kertoja päästä päähän. On ihan mahdollista, että se on ollut elämäni onnellisin hetkin. Harmillista on vain se, etten voi jakaa sitä kenenkään kanssa.

Sama veden ja tuulen kombinaatio toteutuu purjehtiessa. Tuulessa, joka on lähellä järkevää maksimia kyseiselle veneelle. Kun vastaiseen purjehtiessa tuuli tuivertaa kasvoja, purjeet pullistuvat ja vene kallistuu. Vesi ympärillä alkaa kohista vauhdin kasvaessa. Äänetön (pärinätön) liuku pitkin veden pintaa. Venettä keinuttavat aallot ja satunnaiset pärskeet aallon rikkoutuessa veneen keulaan. Kevyttä venettä nopeasta kallistelevat tuulenpuuskat saavat vauhdin yltymään maksimiinsa. Ja koko tämän kombinaation pitäminen omissa hyppysissä. Ne ovat elämän eniten hienoja hetkiä.

Varmaankin kysyy jollain tapaa omituista ja kieroutunutta luonteenlaatua nauttia siitä, että jotuu ponnistelemaan lujasti, ja ajoittain joku heittää ämpärillisien vettä naamalle. Sen sijaan, että nauttisi makaamisesta lämpimällä hiekkarannalla. Se vaatii sitä, ettei pelkää kaatumista, vaan keskittyy nauttimaan pystyssä pysymisestä. Kyse ei kuitenkaan ole missään tapauksessa vaaraan heittäytymisestä ja tuurilla selviytymisestä, vaan siitä, että tietää olosuhteiden olevan haastavat, mutta kuitenkin sellaiset, joista omin taidoin ja välinein selviää, joutumatta todelliseen vaaraan.


Tämä ei nyt kyllä ole pieni vene, mutta fiilis on sama.