Eiffelin Muuri

Unirytmi on kääntynyt jonkinlaiseksi unen, valveen ja väsymyksen sekamelskaksi. Yritän nukkua silloin, kun on vaikeinta olla valveilla. Yritän nukkua silloinkin, kun olisi oikea nukkumisen aika, mutta uni ei tahdo tulla. Käytännössä yöt kuluvat enemmän tai vähemmän valveilla, nukun aamupäivän ja alkuillan. Tai aamupäivän ja iltapäivän.

Takapakki käy voimille. Kuluneella viikolla en tainnut jaksaa lähteä ulos kuin yhtenä päivänä, muutoin kuin pikaisesti tien toiselle puolen kauppaan ja takaisin. Olen yrittänyt tsempata, ajatella asioita hyvinpäin, käsitellä tunteita, olla aktiivinen, lukea ja opetella tekemään itselle hyvää mieltä. Kun sitten tuntuu, että siitäkin huolimatta asiat menee vinoon, alkaa heikompaa ahdistaa.

Usko itseen ja elämiseen hiipuu entisestään. Ei jaksa yrittää, kun jokainen takaisku ja epäonnistuminen syö uskoa entisestään. Kun saa itsensä uskomaan mahdollisuuksiin, tuntuu tappio liian katkeralta. Kai minä joskus taas yritän, kun saan haavat nuoltua, ja ehdin unohtaa, miten kipeältä romahtaminen tuntuu.

Rakennan tornia niin ohuista tikuista, että pienikin puhuri saa koko paskan sortumaan. Jokaisen tuhon jälkeen on entistä enemmän rikkinäisiä rakennuspuita. Voisihan sitä rakentaa tukevamman ja matalamman majan, ja välillä sitä koittaa itselleen muistuttaa, että pitäisi jutut pieninä. Mutta kun on ensimmäisen kerroksen saanut kasaan, huomaa rakentavansa taas eiffeltornia. Veri vetää väkisin korkealle. Kunnes lopulta maa vetää takaisin pohjalle.

Pohjalla ei ole mitään. Tomupilvi peittää auringon ja kaiken valon ylipäätään. Sitä tuntee lyövänsä päänsä jatkuvasti johonkin kulmaan ja kompuroivansa holtittomasti ympäriinsä. Taistelee epätoivoa vastaan ja koettaa kuluttaa elämänsä päiviä mahdollisimman ripeään. Kunnes eräänä päivänä jotain tapahtuu, ja kierros alkaa alustaa. On taas valmis lyömään päänsä uuteen kiviseinään, varmana siitä, että seinä murtuu. Kuka päästi Turkan, Kaurismäen ja Sarasvuon ohjaamaan minun elämäni elokuvaa. Hä?