Jotenkin on vieläkin vaikea tajuta, että on nyt yksin, vaikka ajatus entisestä elämästä tuntuu kaukaiselta kuin unohtumaisillaan oleva uni. Elämä on pysähtynyt johonkin menneen ja tulevan välille. Elämän diasarjan kahden peräkkäisen dian väliseen pimeyteen, jossa vanha kuva on kadonnut, eikä uusi vielä ole ehtinyt tulla näkyviin. Kaikki tuntuu olevan hukassa. Aivan kuin minusta olisi jäljellä pelkkä kehonsa kadottanut mieli. Kykenemätön tarttumaan mihinkään muuhun kuin ajatuksiin ja tunteisiin, jotka poukkoilevat yhtenä kaaoksena, tulevat ja menevät.
Tavoite on kääntynyt nurinkuriseksi. Ei ole tarkoitus saavuttaa mitään, vaan löytää tie jostakin pois. Hapuillen pimeässä, juurakoihin kompastellen. Mieli käy ylikierroksilla ja kuumenee, kunhan ei vain leikkaisi kiinni. Mielen sisällä pelkkiä liukkaita ameeboja. Mistään ei saa kiinni, eikä mikään ole sitä, miltä näytti juuri äsken, tai tulee kohtaa näyttämään. Kaikki muuttaa muotoaan, musta kääntyy valkoiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tyhjennä sanainen arkkusi tähän, kiitos. =)